Touching the Void

Katsoimme juuri DVD:ltä suhteellisen järkyttävän puolidokumentin Touching the Void, joka kertoo Joe Simpsonin ihmepelastumisesta Siula Grandelta. Simpson oli kiipeämässä kahdestaan Simon Yatesin kanssa uutta reittiä, kun onnettomuus kohtasi ja hän katkaisi jalkansa. Yates yritti ensin laskea Simpsonia köyden varassa alas, mutta sitten seurasi toinen onnettomuus. Lopulta Yates päätti katkaista köyden ja pudottaa Simpsonin ensin alas vuorenrinteeltä ja lopulta, pahaksi onneksi, krevassiin. Simpson sinnikkäästi ryömi päiväkausia pois vuorelta perusleiriin ja säilyi hengissä.

Mietin taas kerran, mitä järkeä on vuorikiipeilyssä. Fanitin vähän aikaa Alison Hargreavesia, naista, joka kiipesi yksin ja ilman lisähappea Mount Everestille. Aiemmin tempussa on onnistunut vain legendaarinen Reinhold Messner. Sitten luin Hargreavesista, että hänellä oli mies ja kaksi pientä lasta, ja kiukustuin. Jos joku on yksin maailmassa ja todella haluaa lykätä itsensä erittäin todennäköiseen kuolemaan suuren saavutuksen toiveessa, niin siitä vaan. Mutta pienten lasten vanhempana tuollainen on vain vastuutonta ja itsekästä ja käsittämätöntä.

Alison Hargreaves kuoli vuonna 1995 maailman vaarallisimmalla vuorella K2:lla. Hän oli epäilemättä yksi maailman parhaista vuorikiipeilijöistä, mikä ei varmaankaan lohduttanut hänen lapsiaan, jotka olivat tuolloin kokonaista kuusi- ja neljävuotiaat.

(Olen muuten aivan samaa mieltä myös mieskiipeilijöistä, jotka ottavat suunnattomia riskejä, ja joilla on pieniä lapsia.)

Silloin, kun Chamonixissa menimme opastettuina ihan pieniin vaaroihin, otimme erikoisvakuutukset pariksi päiväksi. Vakuutukset olisivat kattaneet helikopteripelastuksen ja kuljetuksen kotimaan sairaalaan tarvittaessa. Myös pikaiset hautajaiset ja ruumiin etsiminen kuuluivat pakettiin, if need be. Mutta sellainen pykälä taitaa olla joissakin matkavakuutuksissakin. Ei pidä lukea tuollaisia, ei pidä ajatella.