Kammotuksia

Z kirjoitti mielenkiintoisesti lapsuuden peloista ja postinkantajista. Jokaisella tenavalla lienee omituisia pelonaiheita, joista jotkut jäävät muistikuvina mieleenkin. Itse pelkäsin ihan pikkuisena ainakin kolmea asiaa: liikkuvia verhonkulmia, puhuvia kattiloita ja sateen ääntä.

Liikkuvat verhonkulmat olivat kauhistus. En ymmärtänyt mikä verhoja heilutti. Minulla oli epämääräisiä kuvitelmia, joissa verhonkulma alkaakin jahdata minua ja verho kietoutuu lopulta ympärilleni. En halunnut mennä ikkunan luokse. Sittenkin, kun jo ymmärsin ikkunanraosta tulevan ilmavirtauksen olevan syypää verhojen liikehdintään, aiheuttivat verhonkulmat vielä epämääräistä epämukavuutta.

Näin joskus samoja painajaisunia uudelleen ja uudelleen. Yhdessä niistä menin yöllä keittiöön, ja kuulin epämääräistä supinaa. Keskustelunpätkiä, joista en kuitenkaan saanut ihan selvää. Tajusin kauhukseni, että padat ja kattilat ne siellä supisevat astiakaapissa, eikä niillä takuulla ole hyvät mielessä. Unesta jäi vähän ikävä fiilis, enkä ihan tykännyt mennä öisin keittiökaapeille.

Sateen äänestä en pitänyt lapsena yhtään. En muista enää, mistä pelko lähti - en edes sitä, mitä minä siinä oikeastaan pelkäsin - mutta kyllä oli vaikeaa pysyä omassa huoneessa nukkumassa jos yöllä sade ropisi ja viima kolisutteli ikkunoita. Nykyään sateen ääni on usein jopa rauhoittava.