Pieniä harmittavia asioita

Pari vuotta sitten istuin ykkösen ratikassa matkalla töistä kotiin ja luin Anna Kareninaa. Takanani istunut hyvin vanha rouva koputti olkapäähän, ja kysyi, mitä luen. Näytin hänelle kirjan, ja hän innostui. Ihmetteli vain, että miten minä "jo tuossa iässä" sellaista luen. Kerroin ikäni, ja rouva hämmentyneenä selitti luulleensa minua vaatetuksen perusteella lapseksi. Juttelimme, ja kävi ilmi, että rouva oli yli yhdeksänkymmentä, matkalla sairaalasta katsomasta miestään, jonka kanssa oli nuorempana matkustellut Neuvostoliitossa Tolstoin ja muiden venäläiskirjailijoiden jalanjäljillä. Hän kyseli opinnoistani, ja minä vastailin. Pysäkkini lähestyessä pakkasin kirjan kassiin, ja rouva kysyi, että "Emmekö voisi mennä kahville jonnekin?"

Ja minä ääliö vastasin, että valitettavasti pitää mennä nyt kotiin.

Enkä edes tiedä miksi. Ihan hyvin olisin voinut mennä Engeliin kahville ja kakunpalalle mielenkiintoisen ihmisen kanssa keskustelemaan. Olin väsynyt, mutta en liian väsynyt.

Jostain syystä harmitus menemättömyydestäni on palaillut mieleen moneen kertaan tapauksen jälkeen.