Retrofoto

Olen taas menettänyt neljä lukijaa - suunta on siis jyrkästi alaspäin. En tiedä, kyllästyttääkö heitä fotopostailu vai poliittiset mielipiteeni, vai johtuuko jostain muusta. Oikeastaan pölöä edes pohtia koko asiaa.

Pitäisi kirjoittaa tulevaisuudensuunnitelmista, kun tämä kahden vuoden pesti lähestyy loppuaan. En kuitenkaan oikein halua, koska kaikki on vielä niin kovin auki. Ahistaa asioden aukioleminen ja siksi niistä asioista kirjoittaminenkin.

Muutenkin on jotenkin kovin vähän sanomista, ehkä juuri siksi, että energia menee jatkon pähkäilyyn ja opiskeluun. Kirjoitanpa siis taas valokuvauksesta.

Minulla on fotailussa selvä retrovaihe meneillään. Parin vuoden digikuvauksen jälkeen olen kaivanut filmijärkkärin esiin ja kuvannut mustavalkoa. Vieläkin se vain näyttää niin paljon digikuvaa paremmalta. Rae on kaunista. Oikeassa filmimustavalkokuvassa on jotain sellaista, mitä en digillä saa aikaiseksi.

Lisäksi olen HDR-jippoilun jälkeen palannut takaisin vanhaan innostuksenaiheeseeni, katukuvaukseen. Se on vähän hemmetin vaikea valokuvauksen osa-alue. Ideana on dokumentoida elämää, saada kiinni hetkiä tavallisesta elämästä, ja näyttää ne valokuvan keinoin muille. Katukuva ei ole järjestetty juttu, siinä ei (yleensä) poseerata eikä huomioida kameraa, eivätkä omat kuvauskohteeni useimmiten tiedä olevansa kuvassa. Tämä tekee katukuvauksesta vaikeaa. Rajanveto salakuvauksen ja katukuvauksen välillä on häilyvä. Itse koen, että jos kuljen avoimesti väkijoukossa kameran kanssa, en ole mikään tirkistelijä enkä piilokameraoperaattori. Jos taas piilottelisin pusikossa ja tähtäilisin sieltä pitkällä teleobjektiivilla, olisi homma hieman toinen.

Nykyään katukuvaus on joskus lähes vaarallista. Ihmiset käyttäytyvät aggressiivisesti, jos huomaavat tai luulevat joutuneensa kuvauskohteeksi. Lapsia ei melkein uskalla kuvata ollenkaan. Vartijat ja poliisit suhtautuvat epäluuloisesti kameran kanssa kulkevaan, ainakin, jos kamera näyttää joltain muulta kuin turistin perusdigipokkarilta. Kameran kanssa kulkiessaan sitä on joidenkin mielestä joko pervo tai potentiaalinen terroristi. Tämä suhtautuminen on mielestäni varsin uusi. Epäilemättä paparazzit, kuvien levitys internetissä ja kamerapuhelimilla otetut peffakuvat ovat vaikuttaneet asiaan. Silti ihmetyttää, että avoimesti kuvaavat epäilyttävät - jos minä olisin terroristi ja jostain ihmeen syystä tahtoisin ottaa katukuvia terrorististen päämäärieni saavuttamiseksi, tekisin sen varmasti mahdollisimman huomaamattomasti, joko kamerakännykällä tai turistipokkarilla. Jos ihmisiä taas ylipäänsä ahdistaa joutuminen mihin tahansa kuvaan, niin paras olisi tottua - Länsi-Eurooppa on nykyään valvontakameroita täynnä, ja ulkona on vaikea liikkua joutumatta ainakin muutaman kuvaamaksi.

En tarkoita, etteikö ihmisellä olisi oikeus ärtyä tai protestoida kuvaan joutuessaan. On sellaisia ärsyttäviä kameran kanssa heilujia, jotka tunkevat ihmisten naamalle objektiivi ojossa ja häiritsevät ihmisten elämää. Itsekin kiusaannun kovasti sellaisessa tilanteessa. Mutta en ymmärrä asennetta, että julkisella paikalla kuvaamisessa itsessään olisi jotain pervoa, tirkisteleväistä tai muuten inhaa.

Minulle katukuvaus on vielä verraten helppoa. Puolitoistametrinen suht tavallisennäköinen nainen ei herätä epäilyksiä pervoudesta tai terroristiudesta. Vielä kun aseistautuu hymyllä, niin yleensä ei ole ongelmia. Silti iso järkkärikamera joskus kiinnittää vähän turhan paljon huomiota. Kaivoinkin hyllystä H:n vanhan Olympus XA:n, joka on rangefinder pokkarikoossa. Kamera on melkein saman ikäinen kuin minä, ja toimii kuten vanhat filmipokkarit. Manuaalinen filminsiirto kiekkoa pyörittämällä, liukuva etulevy, joka toimittaa opiskansuojan virkaa jne. Siinä on kuitenkin hyvä 35 mm objektiivi ja paljon säätövaraa. Aukkoa voi säätää f/2.8:sta f/22:een asti. Tarkennus on manuaalinen. Kuvasin tuolla ensimmäisen koerullan eilen ja tänään, ja illalla päässen kehittämään filkan ja katsomaan, josko jälki on yhä kelpoa. Jos on, niin tässähän varteenotettava vaihtoehto ainakin johinkin katukuvaustilanteisiin. Pieni nainen vanhan filmipokkarin kanssa lienee se kaikkein vähiten uhkaava valokuvaajan versio.

Olen siis palannut alkuun - eka kamerani oli myös musta muovinen filmipokkari. Vaan niinhän se on, että ei se kamera sitä kuvaa tee vaan tilanne ja kuvaaja. Ja niinkin se on, että "oikea väline oikeaan hommaan" - ei tällä varmaan maisemia tai arkkitehtuuria kuvata, mutta niihin on sitten eri vermeet.