Luokkaretkellä

Kävimme eilen bussimatkailemassa Saksan puolella. Ensimmäinen etappi oli Dusseldorf, missä tutustuimme Hiroshi Sugimoton näyttelyyn. Ihan jees juttuja - minimalistista monumentalismia: mustavalkoisia merimaisemia ja tyhjiä elokuvateattereita - mutta myös pölöyksiä, kuten tarkoituksella epätarkkoja arkkitehtuurikuvia ja kuvia patsaista, jotka esittävät matemaattisia kaavoja.

Jäimme ihmettelemään Theaters -sarjan teknistä toteutusta. Siinä Sugimoto on kuvannut ison koon kameralla elokuvateatteria, jonka valkokankaalla pyörii filmi. Suljinaika on filmin pituinen, eli sellainen pari tuntia. Tämä aiheuttaa sen, että valkokangas näkyy kokonaan valkoisena. Samalla Sugimoton kuvissa kuitenkin itse teatterin interiööri (tai outeriööri, mukana on drive in -teattereitakin) on erittäin detaljikas ja sävyrikas. Miten kummassa? Eikö sekin olisi tuollaisella suljinajalla ja valomäärällä lähes valkea?

Mietimme jo koejärjestelyä ja kysyimme tekniseltä opelta, joka ei ehtinyt selventää asiaa meille kovin kummoisesti. H oli sitä mieltä, että aukkoa on pienennetty harmaafilttereiden avulla. Asiaa pitäisi kyllä joskus kokeilla.

Fotojen lisäksi taidemuseossa oli upea kokoelma maalaustaidetta. Picassoa, Dalia, Paul Kleetä, Matissea, Magrittea.. En ole surrealisteista niin innoissani, mutta kyllähän noita katseli.

Dusseldorfista jatkoimme Insel Holmbroichiin, joka on jonkinlainen "luonnonläheinen taidealue". Luonto osoittautui jonkaksi ja ryteiköksi Dusseldorfin lentokentän lähimaastossa, ja taide oli kummia patsaita isoissa kuutiomaisissa tiloissa. Koko alueella haisi erittäin voimakkaasti lanta. Emme olleet erityisen vaikuttuneita.

Ajoimme vielä ihmettelemään vähän hemmetin isoa hiilikaivosta ja paria autiokylää, ja sitten istuimme ruuhkassa muutaman tunnin, kunnes pääsimme takaisin Hollantiin ja lopulta Haagiin. Matkan aikana ei vieläkään ehtinyt muodostua kovin kummoista kuvaa monestakaan kanssaopiskelijasta. Ovat kovin kovin nuoria ja kovin kovin itsetuntonsa voimissa. Vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan, joka varmaan on ihan hyvä juttu, mutta suomalaisesta itseä vähättelevästä kulttuurista tulleelle hieman hämmentävää. Tässä lienee pari kolme tekijää: kulttuuriero, ikäero ja ero taideopiskelijajengin ja luonnontieteilijä/historioitsijajengin välillä.

Vähän hitaahkossa tutustumisessakin on monta tekijää. Jonkinlainen kielimuuri, kun minä en jaksa koko ajan kaivella hitaita hollanninlauseita muistista, ja muut eivät ymmärrettävästi jaksa minun takiani hölöttää englanniksi. Ikäero, kun sanon ikäni, tyypit eivät oikein enää uskalla sanoa minulle mitään. Ja kulttuuriero, tyhjänpuhuminen luonnistuu minulta suht hyvin muttei kuitenkaan ihan hirveän hyvin. Onneksi mukana on muitakin hiljaisia, ja ainakin yksi, joka jaksaa jutella kanssani englannin ja hollannin sujuvalla sekamelskalla.

Otin hieman kuvia tämän ensimmäisen viikon aikana. Kehitin rullan juuri*, ja kunhan se tuossa kuivuu, saatan jotain skannaillakin. Kohta ei välttämättä ole niinkään aikaa filmeilyyn, kun tehtäviä tulee kuulemma sitä tahtia, että digitoteutus on melkein välttämätön valinta. Kunhan meille vain löydettäisiin digiopettaja! Kuulemma entinen onkin häipynyt, ja nyt olemme yllättäen digikuvauksen suhteen opettajattomassa tilassa. Koko lafka taitaa olla aikamoisessa muutosprosessissa, joka hieman minua huolestuttaa. Toivottavasti tason laskua ei ole luvassa.

* Don't try this at home: unohdin, että nestelämpömittarimme hajosi käsiini viikko sitten, ja arvailin litkujen lämpötilat. Ei kannattaisi. Vaikka kyllä sieltä kuvia näytti tulevan tälläkin kertaa.