Akuuttia ja kroonista ikävää

Olen kärsinyt jo viikkoja todella kovasta koti-ikävästä. Niin kovasta ikävästä, että se tuntuu palana kurkussa. Kaipaan sukulaisia ja ystäviä Suomessa, Helsinkiä, sitä, että voi kuulla ja puhua omaa kieltään, sitä, että tuntee olevansa kotonaan. On minulla aiemminkin kausittaista ikävää ollut, mutta ei tässä määrin. Nyt ihmettelen, että mitä tehdä.

Tämä johtuu suureksi osaksi varmaan siitä, että meidän piti alkuperäisten suunnitelmiemme mukaan olla nyt jo takaisin Suomessa. Alitajuntani on koko ajan pitänyt tätä täälläoloa hyvin rajattuna ja rajallisena väliaikaisolosuhteena. Nyt sitten, kun emme palanneetkaan, se huutaa että mitä hittoa nyt, ei tästä tällaisesta ollut ollenkaan puhe. Ja nyt kun ei tiedä, koska sitä pääsee takaisin, ei ole mitään päivämäärää mihin kiinnittyä.

Haluaisin niin kovasti käydä valokuvauskouluni täällä loppuun asti, kun sinne kerran onnistuin valikoitumaan. Mutta en osaa edes kuvitella, että oikeasti asuisin täällä vielä neljä vuotta. Saati sitten viisi, mitä H tuossa maalaili jotain uutta tutkijapaikkahakemusta täyttäessään.

Suomessa käyminen auttaa, mutta ei kokonaan. Siellä ollessamme olemme ihmisten nurkissa, nukumme toisten sohvilla (mistä suuri kiitos kaikille niille sohviaan tarjoaville ihmisille!), johon hermostuu parissa viikossa, kun haluaa omaa tilaa ympärille. Kaikkia ihmisiä ei koskaan ehdi nähdä, ja lomaohjelma on juoksemista paikasta toiseen. Sitä paitsi minä kaipaan sitä Suomen arkea, jossa ollaan vaan, käydään töissä (kyllä, kaipaan työpaikkaanikin), illalla käydään saunassa ja aina välillä pelaamassa lautapelejä ystävien kanssa. Viikonloppuna ehtii porukoille syömään, siskon kanssa kaffelle tai vierailulle mummolaan. Näkee, kun kaverien ja sukulaisten uudet tenavat kasvavat, ja tuntee kuuluvansa johonkin. Täällä minä en kuulu yhtään mihinkään enkä edes oikeasti tunne ketään.

Voi itku. Toivottavasti tämä on vain kausi.