Välipäivät

Hiljaiseloa Kotkassa. H lukee Valittuja Paloja sohvassa nyrjähtänyt nilkka tyynyllä, minä koetan saada kouluhommia käyntiin (pari deadlinea häämöttää tuolla ensi maanantaissa) mutta eksyn Civilizationin pariin, Mummo tekee ristikkoja ja laittaa meille koko ajan oikein hyvää ruokaa ja Vaari käy kävelyillään ja lämmittää meille saunaa. Mukavaa on. Tarkoitus oli käydä vaikka missä ja kuljeskella, mutta ei tuo H koipensa kanssa tahdo liikkua (ei sitä tosin kuulemma muka tarvitse lääkärillekään näyttää), enkä minäkään ole saanut aikaiseksi. Tänään kuitenkin ensin Haminaan viemään Mummon taulut näyttelyyn ja sitten enolaan katsomaan kissoja.

Koulu ja tulossa oleva collectieve beoordeling eli lukukausiarvostelu alkavat ikävästi kummitella jossain mielen nurkissa. Vaikka onhan tässä vielä uusivuosi ja ikääntymispäivä välissä.

Joulua on vietetty

Aatonaattona sukulaumassa, aattona perheen parissa, joulupäivänä anoppilassa. Tänään oli tarkoitus mennä H:n veljen perhettä tervehtimään, mutta jouduin jäämään pois kun heräsin aivan infernaaliseen migreeniin. Nyt illansuussa alkaa olla parempi olo ja vesikin pysyy jo sisällä, voin jo liikuttaa päätäni ja valonsieto on tulossa takaisin. Prkl mikä ajoitus tälle. Olen siis viettänyt tapaninpäivää pimeässä huoneessa liikkumatta. Ja nyt ei näe Porin porukoita taas moneen kuukauteen. :-(

Huomenna joulu jatkuu idemmässä.

Ja allah-aholaiset taputtivat pieniä karvaisia käsiään

Kansankiihotus toimii Hollannissa, toimii varmaan Suomessakin.

Violence against Muslims increases in Holland

...

The Anne Frank Foundation says anti-Muslim sentiment has grown “significantly”
in the last year and public opinion about Muslims has become more negative.

The researchers also point to the stream of anti-Muslim comments by the
populist PVV party, led by the controversial member of parliament Geert
Wilders. This, and the massive attention they are given in the media, has
contributed to Islam phobia in the Netherlands, the foundation says.

...

RIP Majel Barrett Roddenberry

Netittömänä sitä ei huomaa varsinkaan nörttimaailman suuria uutisia.

Majel Barrett Roddenberry 1932 - 2008

Kyseessä siis Star Trekin luojan Gene Roddenberryn leski, The Cagen Number One, Original Seriesin Christine Chapel, The Next Generationin Lwaxana Troi ja Babylon 5:n Lady Morella. Sekä tietysti kaikkien Trekien tietokoneääni.

Tapahtui jouluostoksilla

Tilannekomiikkaa ruuhkaisessa Helsingin keskustassa.

- Ai kato moi! Pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?
- Ei kummempia, jouluu tässä. Mitäs itse?
- Sitä samaa! Mitäs sun kissoille kuuluu?
- Ei mulla ole kissoja, mulla on vain koira.
- Eikö sulla ennen ollut kissoja?
- Ei, mulla on kyllä aina ollu koira.
- Ai... mä muistin että sulla olis ollut kissoja. No mitä sun lapsille kuuluu?
- Kuule ei mulla ole lapsiakaan.
- Ai... ai jaaha.. jaaha.. No hei kuka sää sitte olitkaa?

Vähän pähkäiltyään rouvat tulivat siihen tulokseen, että olivatkin toisilleen tuikituntemattomia, kumpikin vain luuli tunnistavansa tuttavan vuosien takaa.

Helsinki

Täällä ollaan, jo neljättä tai viidettä päivää. Lento meni hyvin, ja seuraakin oli; minut blogini perusteella tunnistanut (!) mukava henkilö. Hamsteri matkusti urheasti ja on nyt Pasilassa salaattia syömässä. Minä taas vahdin Malmilla paria hellyydenkipeää kissaa.

Olen ehtinyt käydä moikkaamassa joitakin ystäviä, pyörinyt kaupungin ostosruuhkassa ja jättänyt koulutehtävät tyynesti tekemättä. Huomenna menen fotaamaan ja maanantaina on edessä peruskoulukaverien pikkujoulut. Tiistaina onkin jo aatonaatto ja perinteiset piparinleipojaiset serkkuporukassa. Se on joulunaika ny.

Tarkistuslistaus

Pakkaa vielä:

- juoksupyörä, vesipullo hamsulle
- kortinlukija
- kameralaukku sisältöineen
- läppäri + laturi + muu käsimatkatavara
- pikkuantenni läppäriin
- hamsteri itse aamulla (ei sovi unohtaa)

Hoida vielä:

- backupit läppäristä
- joulukortit Gerardille ja Tommolle
- tiskit
- jääkaapista pilaantuvat roskiin
- roskikset kellariin

Tarkista vielä:

- CV-ketelin lämpötila-asetus 13 asteeseen
- kasveille vettä
- pesukoneen venttiili kiinni
- sähköjohdot pois seinästä (ainakin tietokoneen ja telkkarin)

Eiköhän tämä tästä. Viimeinen koulupäivä oli puolihysteerinen (olimme kaikki väsyneitä ja siksi hihitteleväisiä) ja mukava; edellisestä esseestä tuli hyvä arvosana ja jälkimmäinen tuli jätettyä ajoissa. Nyt kyllä aion lisätä siihen jälkimmäiseen tekstiä, sillä ko. esseen toinen aihe soitti minulle puhelimella New Yorkista (!) ja halusi selventää paria juttua, joista olin toiveikkaana viime viikolla kysäissyt spostitse. Ei sitä joka päivä saa Magnumin palkitsemalta fotaajalta puhelua.

Helsinkiin on sovittuna tapaamisia ja pikkujouluja ja vaikka mitä mukavaa. Pitää silti jatkaa siellä töitä.. deadlineja häämöttää tällä viikolla kaksi ja heti loman jälkeisenä aikana monta.

Jei!

Essee valmis, pakkuu valmis, huomenna vielä kouluun ja tiistaiaamuna Suomeen! Joulu joulu joulu! Aloitan nyt virallisen oman joulukauteni tällä biisillä, kuten aina:

13.12.

Hyvää Lucianpäivää!


Se på vår tröskel står

vitklädd, med ljus i hår

Sankta Lucia, Sankta Lucia.

Se på vår tröskel står

vitklädd, med ljus i hår

Sankta Lucia, Sankta Lucia


Edellisinä vuosina meillä on ollut tapana veikata Luciaa Hufvudstadsbladetin Lucia-äänestyksen alettua. Tänä vuonna ei enää tule Husista, kun H on Ruotsissa enkä minä ehdi lukea. Tänä vuonna veikkaus olisikin mennyt pieleen. Tummatukkainen Lucia! Ei sentään vielä poika, kuten melkein Ruotsissa.

Weekender

Perjantait ovat mukavia, vaikka pitkiä koulupäiviä ovatkin. Fototekniikka on nykyisen opettajan kanssa vaativuudestaan huolimatta relaa. Arvostelu on aina rakentavaa - toisin kuin edellisen opettajan tunneilla - ja ystävällisellä huumorilla höystettyä. Vielä kun sain tänään väliarvostelun, joka oli oikein positiivinen, voin lähteä hyvillä mielin joululomailemaan tekniikan osalta.

Graafisen suunnittelun opettajan mielestä taas olen hukannut sen hyvän otteen, joka minulla vielä viime vuonna oli, mutta oikeassapa on. Syytän tästä kaiken maailman modernien aikakauslehtien väriläiskiä. Hmph. Mutta eipä tuostakaan huono fiilis jää, gv-opettaja kun on symppis ja mukava ja vaikka sanookin "what the fuck are you trying to do there?" sanoo sen silleen kiltisti.

Viikonlopuksi tekemistä: kuuden sivun miniessee, pyykinpesu, joulukorttien lähettäminen, pari joululahjaa, pakkuun aloitus.

Esseen tiimoilta: mitenköhän merkitään lähdeluetteloon facebook-keskustelu? :-p

Ihan muun tiimoilta: Ei kai ne ole tosissaan nyt pykäämässä jotain lasikuubia Skattalle? Eihän? Ei kai Korpinenkaan nyt iänkaiken saa huseerata? Mitä helvataa? Eikö Helsingissä koskaan mikään muutu? Kuinka monta paikalleen sopimatonta suuruudenhullua rakennusprojektia voi yhteen pieneen kaupunkiin tunkea?

Hiljaista

Tästä tuli unelias päivä. Heräsin tukkoisena ja jouduin ottamaan antihistamiinia iltapäivällä. Loppuvuorokausi kuluikin sitten sumussa. Sain käpisteltyä muutaman kuvan perjantain tunteja varten; liikaa töitä jäi huomiseksi. Kai se siitä.

Tämän teimme yhteen projektiin tiistaina studiossa.





Vähän ehkä vaikeaselkoinen noin ilman kontekstia...

Tänään oli kolmen kaalisoppapäivän (no jaa, eilen kävimme myös eritrealaisessa ravintolassa Fleurin, Marloesin ja Roosin kanssa) jälkeen kalasoppapäivä. Vielä on perunoita, porkkanoita ja kaalia jääkaapissa, pitäisi käyttää ennen ensi tiistaita, kun silloin lähden jo Suomeen.

Luen martial arts -dekkaria. Viihdyttävää tauhkaa japanilaisella filosofialla ja miekkataisteluilla höystettynä. Yhtäkkiä on muuten ikävä dojolle. Joskus vuosituhannen vaihteessa kävin iaidotreeneissä kolme kertaa viikossa. Duuni stressasi, ihmissuhteet olivat solmussa, ystäväpiirissä oli tragedioita ja kotona Kallion yksiössäni yksinäistä, mutta se kaikki unohtui, kun vaihdoin treenipuvun ja hakaman päälle ja laitoin miekan vyölle. Alkuverryttely, kumarrukset, katatreeni opettajan johdolla yksi kata kerrallaan, vapaa harjoittelu, lopulta muutama minuutti venyttelyä ja hakamanviikkausta ja juttelua dojolla, yökaupan kautta kotiin. Ajatukset muutaman tunnin ajan pelkästään miekassa ja muodossa ja välillä kivussa, kun kädet eivät enää jaksaneet tai kun opettaja nosti ryhdin hiuksista suoremmaksi. Mutta muualla.

Löytyisiköhän Hollannista Muso Shinden Ryun treenejä...?

Ilmainen mainos

Ei mulla ole tänään mitään asiaa (paitsi että kävin hammaslääkärissä, studiossa ja lopulta istumassa paarissa 19-vuotiaiden kanssa, öri öri öri), mutta lukekaapa vaikka tiedettä tuolta puolison blogin puolelta. Siellä supernovattaa.

Dunglish

Hollannikkaat osaavat kyllä englantia, mutta vääntävät sitä usein kummalliseen muotoon. Tähän kerään dunglismeja sitä mukaa, kun mieleen tulee.

"I will learn that to you today."
- taidehistorian opettajamme. Hollannissa leren tarkoittaa sekä oppimista että opettamista.

"Doesn't mind."
- kuka tahansa, tarkoittaa "It doesn't matter" tai "I don't mind", kumpi milloinkin.

"We will do that eventually."
- tarkoittaa että ehkä teemme jotain, eli  eventueel tarkoittaa mahdollisesti, ei lopulta.

"I took it from the sky."
- luokkakaveri valitsi satunnaisen luvun, uit de lucht gegrepen.

Hyvä ruoka, parempi mieli

H lähti taas Lundiin. Kävin Schipholissa saattamassa ja vilkaisin muutaman 747:n lentoonlähdön. Sitten kotiin keittelemään kaalisoppaa alkuviikoksi. Kiireinen viikko edessä, parempi olla lämmitysvalmis ruoka valmiina. Kaalisoppaa ei sitä paitsi voi laittaa H:n kotonaollessa, hän kun ei kestä edes kaalin hajua.

Hamsteri sauhuaa ja yrittää syödä tiensä ulos dunasta. Tein uuden sisustuksen ja yritin lisätä virikkeitä, mutta eipä auta. Pihalle pitäisi päästä.

Linnalivepolkka

Ensiksi täytyy sanoa, että YLE ei näytä mun Macille. Oli pakko kaivaa XP-kone esiin ja kytkeä piuhat.

Presidentin puku on hiano. Kuulemma TAIKin opiskelijoiden tekemä. Hyvä veto.

Jenni-Juulian tekemä cd-koru juuri mainittiin.
 
Satu Mäkelä-Nummelan puku on sähkönsininen. Zzzzt.

Ilkka Kanervan puoliskolla on jättilaahus. Tulee tauko kättelyjonoon tuon puvun takia.

Ransu-koiran ääni vieraana! Minusta hänellä olisi pitänyt olla Ransu käsivarrella.

"Mielenkiintoisia etnisiä vivahteita" pfffft

Tuon yhden tädin olkain oli jo karannut. Ja toinen joutui rientämään takaisin presidentin luokse, kun juttu ei ollutkaan vielä loppu.

Aika hupaisaa, että noiden kadettien pitää olla just tasan 180 cm pitkiä. Ei saa olla epätasapainoista riviä. Tai sitten miettivät, että kun niiden pitää saada tanssitettua keskimittaisia suomalaisia naisia.

Janne Ahonen on pukujen ompelija mäkijoukkueessa?

Onpas toi Donner mennyt kumaraan.

"Pariairokaksikko. Kevyt sellainen." :-D

Heikuralla & Takalalla ei kameroita kaulassa.

Kiroilevan siilin Milla eli Norpatti! Kiva tukka!

Kauhean monella miehellä on taas liikaa liiviä näkyvissä frakkitakin liepeitten alla.

"Taskunkäänteissä on polkupyörän sisäkumia koska se on Kimmo Pohjosen harrastus." Sisäkumi siis?

Oliko tuo Brotherus jolla tuollainen kamala lohenvärinen juttu?

Tuulikki Ukkola on kuulkaa lyhyt.

Kalle Kalliokin siellä.

Tanja Vienonen-Karpela-Saarela-Karpelan korvikset vetää korvalehdet maata kohti. Kuinkahan mones puoliso hällä on linnan juhlissa mukana?

Solmion sijasta "kaulavaate". No sehän on sitten ihan eri asia.

Jyrki J J Kasvin otsatukka oli pöyhitty.

Ja Veltolla on yhä tuo pannumyssy päässä.

Anna Abreun puku on ihan karsea tipitii-keltainen.

Heli Järvisellä on hieno verho päällä.

Risto Autiolla on ISO ROUVA.

Keitä nuo äskeiset laihat pitkätukkapojat oli kun ei selostajakaan kerro?

Janina Anderssonin tukka on kuin Star Trek - the Original Seriesistä.

Paavolla on punainen kraka, aatetta ja vaatetta.

LED-valoja puvussa? Öh. Mitenkäs seuraavaksi vaikka pieni savukone helman alle? Tai pyörivä diskopallo kampaukseen?

Selostajilla pätkii. Nimet ja sanat sekaisin.

Diplomaattikunnalla on aina mielenkiintoisia asuja. Kuten tuolla yhdellä tötteröpäätädillä Islannista.

Hieno kimono.  Hienoja kansallispukuja. Jos minut joskus kutsuttaisiin (hah), laittaisin varmaan Muolaan kansallispuvun. Olisinpa sitten pieni ja pönäkkä. Kuuma siinä mahtaisi tuolla tulla.

USA:n suurlähettiläästä: "Hän on lentäjä, joka saa lentää myös pilvessä." :--D

Mun mielestä toi Mäkelä-Nummela on muuten jees. Maanläheinen normaali ihminen.

Ekana valssina Akselin ja Elinan häävalssi! Loistava valinta. Osuva, teemojen takia. Ja lempparivalssini. Oli meilläkin häävalssina.

Itse

Siellä Suomessa on varmaan jo katsottu panssariparaatit ja jokavuotinen Tuntematon. Täällä Alamaassa laitetaan ei-niin-suomalaista safkaa; sobanuudeleita, edamameja, riisiä ja lohta. Jälkkäriksi vihreä tee -jäätelöä. Sentään virittelen jo Yleä näkyviin, jotta voin kommentoida blogiin sitä itsenäisyyspäivän tähdellisintä asiaa: kenellä se kamalin mekko on tänä vuonna. Kohta siis livebloggausta entisten vuosien tyyliin

Sinterklaas

Hyvää sinterklaaspäivää kaikille. Tänään taas paikalliset kersat saavat appelsiineja ja suklaata (oikeasti leluja ja krääsää), jos eivät sitten ole käyttäytyneet niin törkeästi, että joutuvat Espanjaan. Minä voisin mieluusti lähteä tästä sateesta ja harmaudesta Espanjaan, mutta sen sijaan taidan juoda glögiä ja tehdä taittohommia graafisen suunnittelun kurssille.

Illalla kokeilen fotogrammeja kylppäripimiössä. Viikonloppuna pitäisi vielä saada yksi kirjoitushomma vauhtiin ja tehdä ironinen omakuva. Huomenna menemme Rijswijkiin itsenäisyyspäivän illanviettoon ja sunnuntaina H lähtee taas Lundiin. Sellaista täällä, ei kummempaa.

Kiitos lehtiä ehdottaneille! Koetan saada käsiini yhden Imagen, jotta saan näytettyä sen koululla. Minulla pitäisi olla yksi tuolla työhuoneen syövereissä, mutta jos ei, tekstaan Eevalle.

Välikysymys, eiku

Osaatteko sanoa ulkomaista lehteä, joka muistuttaisi tyyliltään Imagea?

(Mun pitää seuraava reportaasisarja tehdä jonkun lehden tyyliin, ja tällä hetkellä mieleen tulee lähinnä Image ja Hesarin kuukausiliite. Hollantilaisia yleisaikakauslehtiä en ehdi lukea, ja englanninkielisistä olen viime aikoina lukenut lähinnä Newsweekiä, Timeä ja Foreign Affairsia. Jotka nyt ei tässä tehtävässä oikein toimi. Eli ehkä sit se Image; ainoa vain, että opettaja ei kykene arvioimaan tyyliä muuta kuin ulkonäön mukaan, kun ei suomea ymmärrä. Pitäisi siis voida verrata johonkin engl.kieliseen lehteen.)

kele tana ttu

Hampaani huomasivat, että olen alle 2 viikon päästä lähdössä reissuun. Niillä kun on tapana oikutella kun joko olen jo matkalla tai menossa ihan pian matkalle. Implanttikruunu hajosi omia aikojaan. Eli se kaikkein hintavin hammas. No, mieluummin kai kuitenkin se kuin oikea hammas. Nyt peukut ja varpaat pystyyn että vika on todella VAIN kruunussa eikä siinä alla olevassa implanttiruuvissa. Kolme vuotta se hammas on toiminut ihan kuin aito.

Pelkään: jos ruuvi on jotenkin feilaamassa, jos luutuminen on pysähtynyt, jos siitä kevään 2005 luuinfektiosta on vielä kuitenkin jälki tuolla leukaluussa, jos infektio tulee takaisin, jos kolmen vuoden takainen mielipuolinen hermovauriokipu tulee takaisin, jos se pieni tunnoton kohta alaleuassani leviää isommaksi.

Soppamuistiinpanoja

- Puolitoista kiloa tomaatteja kaltattuna + pilkottuna
- 2 sipulia silputtuna
- 6 valkosipulinkynttä silputtuna
- Puoli litraa vettä + kanaliemikuutio
- 1 pikkupurkki tomaattipyrettä
- 2 rkl jauhoja
- 1 tl kurkumaa
- 1,5 tl korianteria
- 1 tl kanelia
- 0,5 tl chilijauhetta
- Ruokakermaa
- Tuoretta korianteria

Freesasin sipulit öljyssä + lisäsin mausteet. Lisäsin pyreen + jauhot + valkosipulit ja sitten tomaatit ja kanaliemen. Keittelin tunnin verran, annoin jäähtyä ja laitoin jääkaappiin. Seuraavana päivänä kuumensin keiton + lisäsin ruokakermaa + silppusin päälle tuoretta korianteria. Hyvää oli!

Nyt kiehuvat kattilassa luumut. Kohta soseutan ja sitten H saa paistaa joulutorttuja.

Let's call the whole thing off!

You say tomato I say tomato

Kuvan tomaatit eivät kelvanneet opettajallemme, joten kävimme tänään kuvaamassa tomaatteja uudelleen. Tällä kertaa toivottavasti onnistui; tuon kuvan tekemiseen meni viimeksi kuusi tuntia ja tänään seitsemän, kun piti saada esimerkkikuvan kanssa identtinen foto aikaiseksi.

Toverit olisivat heittäneet tomaatit roskiin, mutta minusta niitä voi studiolamppujen kuumuudesta huolimatta käyttää ihan hyvin. Pesin hyvin, kalttasin, pilkoin ja valmistin intialaisvaikutteisen tomaattikeiton. Hautuu nyt liedellä, sitten jäähtyy ja vetäytyy ja huomenna syödään lounaaksi.

Mummo soitti Suomesta illalla. Voi hyvänen aika että voikin puhelinsoitto piristää!

Vaihteeksi enemmän puhki

Perjantaina tuntui siltä, että kaikki onnistuu, ja tänään maanantaina siltä, että mikään ei onnistu. Ehkä se on ko. viikonpäivien luonteessa. Olin sunnuntaina H:n kanssa merimieskirkon myyjäisissä vapaaehtoisena abt koko päivän, ja illalle jäikin kovasti kouluhommia. Myyjäisissä tapasin muuten ennestään tuntemattoman henkilön, joka oli lukenut erään taannoisen artikkelini ja toivonut pääsevänsä kanssani siitä puhumaan. Olikin mielenkiintoinen keskustelu. Mutta illalle jäi sitten kovasti koulutöitä ja nyt pitkän maanantain jälkeen olen väsyväsy.

Onneksi tällä viikolla on enää yksi studiopäivä huomenna (tomaatteja!). Loppuviikko "vapaata", lainausmerkeissä siksi, että pitää kuitenkin tehdä hommia.

Mietityttää se mahdollinen muuttaminen. En mielellään sitoutuisi mihinkään tarkkaan vuokra-aikaan, koska haluan pitää mahdollisuuden muuttaa ennen kesää Suomeen / Ruotsiin / tiesminne jos vain tarpeellista. En myös tajua, mihin tungen kaiken meidän roinan, jos muutan pieneen pieneen kämppään. Silti tämänhetkiset asumiskulut ovat kyllä liikaa ja lisäksi täällä on huono hengitysilma tai ainakin jotain, jota kovasti aamuisin oirehdin. Mutta jotta muuttamisessa olisi mitään järkeä, pitää uuden kämpän olla "gestoffeerd" eli varustettu lattiapinnoilla ja perusjutuilla (kuten esmes hella). Suurin osa kämpistä kun vuokrataan kokonaan paljaina tai sitten kokonaan kalustettuina. Kirjauduin opiskelija-asuntosäätiöönkin, mutta sieltä tuskin löytyy mitään, koska soluun EN mene. (Enkä varmaan pääsisikään, niissä on usein yläikärajat. Ei ne halua sinne mitään päälle kolmekymppistä tätiä valittamaan niiden myöhäisiltojen kemutuksesta.)

geïntegreerd

Oppitunnilla opettaja pyysi ulkomaalaisia opiskelijoita siirtymään luokan eteen, jotta hän voisi antaa heille eri materiaalit ja eri tehtävän. Tallustelin siis sinne. Takaani kuului hälinää ja kysymys, "hei mitä varten Tuulikin on sinne menossa?" Opettaja nosti katseensa, naurahti ja sanoi, että "älä sinä Tuuli tänne tule, ethän sinä ole ollut ulkomaalainen enää pitkään aikaan."

Tällaista kai sitten on sopeutuminen.

Muutenkin hyvä mieli. Alan olla enemmän oma itseni, koulussakin. Jengi hyväksyy ja olo on kotoisampi. Lisäksi fototekniikan ope innostui kovasti Shibuya-kuvistani ja sain pyynnön printata ne isoina arvosteluun. Ensi viikolla koulua on vain maanantaina ja tiistaina, perjantaina kun on joulupukkipäivä, ja hommat etenevät suht tahdissa. Töitä on paljon, mutta ei stressiä. Ja parin viikon päästä jo joululoma ja Suomi.

No smoking, yes?

Kuten arvasinkin. Nyt kun kylmät kelit ovat täällä, baarit ovat lopettaneet tupakkalain noudattamisen. Lähistön kapakoissa poltellaan (ei, en käynyt kaikissa tutkimusmatkalla, mutta näin ikkunasta) ja kuulemma rööki maistuu kapakoissa läpi maan. Lainkuuliaisuus toimi just niin kauan kun siitä ei ollut dutseille vaivaa. Kivahan se oli lämpimällä terassilla kesällä poltella.

Okonomiyaki

Söin Japanissa jotain sellaista, mitä länkkärimatkaoppaissa kutsutaan japanilaiseksi pizzaksi. Ei se pizzaa kovasti muistuta, mutta on hyvää. Olen kotona valmistanut omia okonomiyaki-versioita, suunnilleen näin:

Sekoitetaan ensin kolmasosateelusikallinen dashirakeita kupilliseen vettä. Kipataan vesi astiaan ja vatkataan sekaan kupillinen vehnäjauhoja ja yksi kananmuna. Pilkotaan iso kasa kiinankaalia pieneksi. Sotketaan äsken tehtyyn taikinaan pieni osa pilkotusta kiinankaalista.

Loppuihin kiinankaaleihin lisätään maun mukaan erilaisia täytteitä. Minä olen pilkkonut sekaan sieniä, purjoa ja kevätsipulia. Voit laittaa myös vaikka katkarapua tai mitä vain. Paistetaan täytteet pannulla ja muotoillaan ne sellaiseksi näppäräksi ympyräksi. Kaadetaan taikinasekoitus päälle ja paistetaan muutama minuutti. Flipataan toisin päin, ja samalla yritetään pitää homma kasassa. Kun lätty on täysin paistunut, tarjoillaan majoneesin ja tonkatsukastikkeen kanssa.

Tonkatsukastiketta saa valmiinakin etnokaupasta, mutta jos se pitää itse tehdä:

sotke worcesterkastiketta, ketsuppia, inkivääriä ja valkosipulia keskenään, muistaakseni ekoja kupilliset ja jälkimmäisiä ruokalusikalliset. Sitten vielä sokeria maun mukkaa.

(Se ruokablogi aikanaan kuivahti kiireeseen, mutta laitetaan nämä satunnaiset uutuuskokkailut nyt sitten tänne.)

RIP Pekka Pohjola

Voi surku.

Turhautus

Vietimme eilen aikaa koululla jälkikäsitellen edellisen viikon studiokuvauksen tuloksia. Tehtävänä oli taaskin kopioida kuva täydellisesti; esimerkkikuva oli korillinen tomaatteja, ja valmiissa kuvassa piti olla jokainen tomaatti samanmuotoisena ja samassa asennossa, jokainen heijastus täysin kohdallaan samoissa kohdissa tomaatteja, jokainen varjo samassa asennossa, taustan epämääräinen väri täysin sama kuin alkuperäisessä jne. Tällaisesta hommasta hollantilaiset toverini sanovat, että "mierenneuken", joka tarkoittaa kopulointia muurahaisten kanssa. Meilläpäin samassa ilmaisussa on mukana pilkku.

No, aikamme käsiteltyämme opettaja tuli vilkaisemaan ja sanoi, että ei kuulkaa, ei tuo kelpaa. Valokuvatkaa koko juttu uudelleen. Kuulemma tomaattiemme kantaosien ne vihreät pienet lehtiset ovat ihan väärin.

Viime viikolla hommaan meni seitsemän tuntia, kuusi 4x5 -filmiruutua ja tietysti 24 eur + 30 eur rahaa (kehityksen ja filmin hinta). Ensi tiistaina sitten uudestaan.

Uskotteko, että minua joskus turhauttaa tämä koulu?

Mitä muuta... Ytimen vuoden viimeisen numeron teko on loppurutistusvaiheessa, oma panokseni tosin on pieni. Tänään menen IDFA:an katsomaan pari leffaa. Liikenne on palautunut normaaliksi, lumesta ei ole enää tietoakaan, ja junatkin jo kulkevat.

mEEmi

Jospa lahjoitti minulle e:n.

Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella, ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

eläimet

Olen aina ollut suunnattoman eläinrakas, tarkemmin vielä kissaihminen. Suurimman osan elämästäni olen elänyt kissojen kanssa. Nyt ei kissa ole mahdollinen, H:n pahan allergian takia, ja tämänhetkinen lemmikkimme onkin hamsteri. Toivon, että tulevaisuudessa voimme ottaa koiran.

eksyminen

Olen tosi huono hahmottamaan ilmansuuntia ja maantiedettä yleensäkään. Voin hyvin eksyä kotikulmillani, jos kuljen hieman tavanomaisesta poikkeavaa reittiä. Minun on opeteltava reitit moneen kertaan, jotta yleensäkään löytäisin edes niihin paikkoihin, joissa käyn jatkuvasti.

elämäkerrat

Nautin elämäkertojen lukemisesta. Lainailen niitä kirjastosta. Parhaillaan on meneillään Barack Obaman nuoruuskuvaus Dreams from my Father.

elokuvat

Katsoin ennen paljon elokuvia. Nykyään tämä harrastus on jäänyt vähemmälle, kun ei ole oikein aikaa, eikä samalla tavalla mielenkiintoista tarjontaakaan. Tällä viikolla tosin Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaali korjaa tilannetta. Dokumentit ovatkin suosikkejani.

eno

Minulla on vallan erinomainen eno. Lapsena siskon kanssa kutsuimmekin häntä aina vain enoksi, josta sitten enon omat lapset hämmentyivät ja ottivat käyttöön saman nimityksen. Nykyään sanotaan Jore tai Eno Jii, mutta enona minä häntä yhä ajattelen.

ehtiminen

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat turhantarkkoja ajoissa olemisesta. Tänäänkin ehdin tunnille vaikka junat eivät kulkeneet, mikä sitten vähän harmitti kun kukaan muu ei ehtinyt.

erilaisuus

Täällä varsinkin olen tuntenut olevani erilainen; eri ikäinen, eri kieltä puhuva eriskummallinen erityistapaus. Entisessä perusyhteisössäni Atkosin porukassa tuntui, että olemme kaikki erilaisia ja erikoisia ja sellaisinaan hyväksyttyjä. Nykyisin erilaisuuden esiintuomista pitää hieman varoa.

evidenssi

Pyrin ajattelemaan asioista tieteellisesti ja siksipä vaadinkin evidenssiä esitetyistä väitteistä.

ei

Minun on tosi vaikea sanoa ei. Jos joku minulta jotain pyytää, varsinkin aikaani, on minun lähes mahdoton kieltäytyä, vaikka tietäisinkin, että aikaa ei oikeastaan ole. Tulee kauhean huono omatunto. Tästä johtuen joudun välillä koululla jotenkin hyväksikäytetyksi, kun olen opettanut oppilastoveritenavat siihen, että minulta riittää aina aikaa ja apua.

evoluutio

Jeesus-kalalla on jalat. :-) Eksyin joskus muutamaksi vuodeksi seuraamaan sfnetin evoluutiokeskusteluryhmää, ja hämmästyin; vielä on ihmisiä, joille evoluutio ei olekaan se todennäköisin lajikehityksen selitysmalli. Minua kiinnostaa sekä evoluutiobiologia että evoluutiopsykologia; satuin pääsemään joskus Stephen Jay Gouldin luennolle ja Dawkinit on luettu. Itse siellä sfnetin ryhmässä en jaksa vääntää - jotkut nettiriidat ovat ikuisia, pöytään kannetusta todistusaineistosta riippumatta.


Kommenttilaatikossa saa pyytää kirjainta, jos tahtoo meemiin mukaan.

File

Ei tarkoita tiedostoa vaan ruuhkaa. Tänään aamuruuhka oli melkoinen. Eilen sateli rähmää (en minä sitä lumeksi suostu sanomaan, kun se ei edes pysynyt) ja samalla junaliikenne randstadin alueella oli aivan sekaisin joidenkin raidetöiden takia. Tänäänkään ei Delftistä päässyt junalla Haagiin ja niinpä jouduin lähtemään melkein tuntia aiemmin kouluun; raitiovaunun ja kävelyn yhdistelmä ei ole nopea. Iltapäivällä kotimatkaan meni taas tunti. Huokaus.

Eilen pääsin onneksi merimieskirkolta Reetan kyydissä kotiin. Rotterdamistakaan kun ei kulkenut juna Delftiin. Tuli talkoiltua ensi viikonlopun markkinoiden tiimoilta, tosin panokseni taisi jäädä aika vähäiseksi. Saunassakin kävin pikapikaa, mikä piristi.

Kuukausi jouluun, hirmu kasa koulutöitä edessä...

IDFA on taas täällä

Amsterdamin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali eli IDFA on alkanut. Tänä vuonna en tullut edes yrittäneeksi vapaaehtoiseksi, kun ei ole aikaa, mutta pari leffaa on tarkoitus käydä katsomassa. Tähän mennessä listalla on Sean McAllisterin Japan, A Story of Love and Hate ja Marije Meermanin I Wanna Be Boss. Täytyy katsoa, josko sitä ehtii vähän jotain muutakin tehdä. Ensi viikonloppuna kun on Merimieskirkolla joulumyyjäiset, jonne minut saatetaan vapaaehtoistaa. Keskiviikon vietän kuitenkin Amsterdamissa festarialueella.

Ei tämä elämä nyt ainakaan helpotu

Vuodenvaihde lähestyy, mutta maailma ei selkene. H todennäköisesti jatkaa pätkäsopimuksilla Lundissa, mutta matkustusrahat Delftin ja Lundin välillä jäävät pois, ja nyt kun se ainoa väliä lentänyt halpis Sterlingkin on konkassa, ei voi enää suhata muutaman viikon välein kahden kaupungin välillä. Minun ei kannata lähteä perään, kun ei ole vielä vakisopparia ja se Ruotsissa asuminen voi tyssätä keväällä, ja joutuisin sitten jättämään nykyisen koulun kesken ns. turhaan.

Toisaalta jos ja kun H jatkaa Lundissa vuodenvaihteen jälkeen ilman mitään rahnaa Delftistä, varsinkin kun omat tuloni rajoittuvat muutamiin satasiin silloin tällöin, ei meillä enää ole varaa nykyiseen asuntoomme täällä. Tämä tarkoittaa, että minä etsin nyt halpaa pientä asuntoa Haagista koulun läheltä* (max. puolen vuoden sitovalla sopimuksella, joten niitä on harvassa) ja teen päässäni listaa niistä kaikista tavaroista, joista pitää luopua.

Näin täällä. Eipä paljon naurata.

Ensi vuonna mahdollisuuksia on sitten ehkä 3:

a) H saa pysyvämmän paikan Lundista ja muutamme Skåneen, jolloin minä yritän vaihtaa koulua

b) H saa rahoituksen Suomen akatemialta ja muutamme piäkaupunkiseudulle, jolloin minä joko yritän vaihtaa koulua sinne, opiskelen HY:n opintojani eteenpäin tai haen töihin

c) Akateeminen maailma hyljeksii meitä ja H alkaa etsiä jotain ihan muuta

Pari kuukautta sitten vääntäessämme taas tästä asiasta sanoin, että minun kannaltani pahin on se jos en vielä vuodenvaihteessakaan tiedä, miten ja kuinka kauan epävarmuus kestää ja milloin se vakinaisempi asuinpaikka voisi löytyä. No, niin siinä sitten nyt kuitenkin kävi ja lisäksi pitää vielä kai lähteä tästä kauniista kodista. Oh well, itsesääli off ja asunnonhakuun.

* Saisi se muuallakin olla, mutta Haagissa asumalla säästäisin vielä junamatkakulutkin.

Thinking in Pictures

Yhdestä nuoruudensankaristani, professori Temple Grandinista, on tekeillä leffa! Pääosassa Claire Danes (jonka minä ainakin muistan vain lyhytaikaisesta tv-sarjasta nimeltä My So-Called Life).

(Tää kävi ilmi kun katsoin TV-Kaistan kautta Terminator 3:a ja jouduin googlettamaan näyttelijät, kun en muistanut, mistä Danes olikaan tuttu. IMDB sitten kertoi tekeillä olevasta Grandin-elokuvasta. Itse tutustuin Grandinin ajatuksiin ensin Oliver Sacksin kirjan An Anthropologist on Mars kautta.)

Namimeemi

Zepa paiskasi meemihaasteella, eli...

1. Valitse vähintään viisi irtokarkkilaatua, jotka valitsisit oikeastikin karkkipussiisi.
2. Ota karkeista joko itse kuvat tai nappaa ne netistä ja julkaise ne blogissasi.
3. Tämän jälkeen haasta vähintään vähintään kolme ihmistä tekemään tämä meemi, ja linkkaa heidän blogeihinsa. Voit haastaa myös useamman! Koita arvata, mistä nameista he tykkäävät.
4. Halutessasi voit vielä selvittää sanallisesti valintojasi…

Hmm, irtokarkkeja en niin muista.. mutta kokeillaan karkkeja yleensä. Tämän hetken ykkössuosikki on C1000:sta saatava soft nougat, jossa on hedelmänpaloja ja pähkinöitä:


Sitten tietysti Dracula-pillerit:



Dragster-salmiakkirenkaat:



Apteekin salmiakki:



ja lopulta ehdoton klassikko, ehkä kaikista paras kaikessa monipuolisuudessaan; Jelly Bellyn originaalit jellybeanit. Näistä parhaita ovat popcorninmakuiset, kanelit, kahvinmakuiset ja salmiakit, tietysti.



Kuvat kaikki kaivettu netistä. Haaste lähtee Jaanalle, Riitalle ja H:lle.

Ainii, noista salmiakeista vielä sen verran, että hollantilaiset kyllä ymmärtää niiden päälle. Kaverini just toivoi turkinpippureita 19-vuotislahjaksi. Mutta muuten nämä keskempieurooppalaiset eivät oikein osaa. Saksalainen luokkatoveri kävi sylkemässä tarjoamani vinoneliösalmarin roskikseen.

Disorientaatio

Takaisin Hollannissa. Eilen oli jo normaali arkipäivä, puursimme studiossa tehtävien parissa aamusta iltaan. Paluulennot menivät hyvin, tosin Suomen myräkässä se jälkimmäisen lennon pikku-Embraer tuntui vähän kepoiselta. Koneenvaihdossa Helsinki-Vantaalla ehdin istuskella kaffella äidin ja isän kanssa.



Shibuya crossing

Tahtoo takaisin! Tokiosta ei ehtinyt nähdä paljoakaan, ja pelkästään Shibuyan tienylittäjiä olisi voinut katsoa tuntikausia. Viimeisenä päivänä oli tarkoitus nähdä vielä Kiotossa linna, mutta sen sijaan matkustin tosiaan Okayamaan hakemaan hävinnyttä laukkua. Se stoori meni näin.

Tulimme Tokiosta väsyneinä illalla kohti Kiotoa. Olimme käyneet ostoksilla Kappabashi-kadulla, jolla myydään kaikenmaailman astioita ja keittiötavaroita, joten meillä oli yksi kassi lisää niiden kolmen lisäksi, joita raahasimme Tokiossa. Kioton aseman kohdalla laskin kassit nopeasti - 1 2 3, mukaanlukien se uusi kassi, ja jäimme pois. Lähes heti asemalaiturilta laskeuduttuamme tajusin, että reppuni oli vielä hattuhyllyllä. Se sama reppu, jossa oli läppärini (sisällään reissun kaikki kuvat ja koko syksyn koulutyöni), lentolippuni jne.

Paniikki paniikki! Löysimme asemalta lost & foundin, jossa kaksi vanhaa setää yritti saada selvää kertomuksestamme. H elehti ja selitti osin englanniksi, osin aikataulua näyttämällä, osin japaniksi, ja minä näytin surkealta vieressä. Lopulta sedät kirjasivat jotain ylös, kirjoittivat nimeni katakanoilla ja elehtivät, että meidän pitäisi tulla huomenna uudelleen.

Seuraavana aamuna H lähti viimeiselle konferenssiluennolleen ja minä lähdin takaisin Kioton aseman lost & foundiin. Paikalla oli taas kaksi vanhaa setää, tosin eri sedät kuin viimeksi. Yritin selittää asiaani, mutta ei siitä oikin tullut mitään. Sedät viittoivat minut odottamaan ja soittivat jonnekin. Kymmeneltä paikalle ilmaantui japanilainen nainen, joka sanoi: "Hello, I am your English volunteer, may I help you?" Helpotuksen huokaus. Selitin asiani, ja hän kertoi minulle, että laukkuni on todennäköisesti paikallistettu Okayamaan. Minun tulisi nyt kuvailla koko laukun sisältö, jotta he voisivat tarkistaa, ja jos laukku osoittautuisi omakseni, hakea se Okayamasta.

Kuvailin läppärini ja sanoin, että lisäksi "some clothes". Tämä ei riittänyt, vaan minun piti kuvata repussa olleet alusvaatteeni. Sitten setä soitti Okayamaan ja täti tulkkasi. Antoivat minusta kuvauksen, ja kysyivät moneen kertaan anteeksipyydellen ikääni. Reppu toki osoittautui omakseni, ja pääsin matkaan.

Viiletin Shinkansenilla Okayamaan ja näytin siellä saamaani lappua asemahenkilökunnalle, joka ohjasi minut ulos asemalta jonkinlaiseen koban-poliisiboksin ja lost&foundin yhdistelmään. Siellä vakavat viivasuut ojensivat minulle laukkuni. Kumarsin monta kertaa varmaan 90 astetta ja hoin sumimasenia ja arigato gozaimasua ja näytin helpottuneelta ja vakavat viivasuut puhkesivat isoihin hymyihin. Ehdin takaisin seuraavalla junalla.

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun a) unohdin jotain liikennevälineeseen b) hukkasin laukkuni. Näemmä niin voi sittenkin käydä kelle vain, jopa minulle.



Shibuyan väkeä

Kuvia on käsittelemättä kasapäin, ja nyt alkavat kouluhommat painaa päälle. Arjessa matka epäilemättä haalistuu jonkinlaiseksi unikuvaksi. Nyyh. Koskahan sitä pääsisi takaisin Japaniin? Jää ikävä ruokaa, juoma-automaatteja, Shibuyan bladerunner-fiilistä, nuudelipystiksiä, nekoja, liikennepoliiseja, Fushimi Inari -shrinen kissoja, A-izakayaa Kiotossa, Harajukun tanssivia elviksiä, japaninvaahteroita, vuoria, Tyyntämerta, ja varsinkin japanilaisia ihmisiä.



Fushimi Inari -shrinen kissa.

Osaka

Tokiosta lisää myöhemmin, nyt olemme Osakassa. Jouduin tänään tekemään pienen päiväretken Okayamaankin. Unohdin nimittäin läppärilaukkuni (lentolippuineen tietokoneineen kaikkineen) eilen shinkanseniin ja sinne Okayamaanhan se päätyi. Oli mukava selvitellä asiaa ilman yhteistä kieltä, mutta onneksi hymyily ja anteeksipyytely ja kiittely ja kumartelu auttaa monessa kummassa tilanteessa. Reppu tallessa ja nyt kaikki OK.

Tokiossa oli upeaa upeaa upeaa, ja pisteenä hienon I:n päälle tapasin vielä vanhan ystävänkin siellä Ikebukuron suunnalla.

To-ky-o

Jos on sellainen sana kuin aistiyliannostus (sensory overload?), sen kohdalla sanakirjassa on Tokion kuva.

Tänään Ueno, Asakusa, Shibuya, Shinjuku.

Huomenna ehkä Ikeburuko 3-33-2.

Ruokaaaaaa

Japanilaisessa ravintolassa ruokailu menee osapuilleen näin:

Astumme sisään ravintolaan ja henkilökunta kajauttaa meille "Irasshaimase!" Näytämme sormilla, että meitä on kaksi, ja meidät ohjataan pöytään. Samantien joku kiikuttaa meille lasilliset jäävettä, kupilliset vihreää teetä (ilmaista!) ja kuumat pyyhkeet, joilla on tarkoitus pyyhkiä kädet ja kasvot ennen ruokailua.

Tilaamme joko näppärästä englanninkielisestä menusta, näppärästä kuvallisesta menusta tai kömplelösti mainitsemalla ääneen tuntemiamme japanilaisia ruokalajeja. Ruoka tuodaan hyvin nopeasti, ja joku käy alati täyttämässä vesilasejamme/teekuppejamme. Ruokailtuamme poistumme kassan kautta - yleensä maksetaan lähtiessä, ei pöydässä. Hinta on se, mitä menussa luki, sillä Japanissa ei yleensä tipata ollenkaan.

Tähän mennessä erinomaisia ruokakokemuksia: edamame eli keitetyt vihreät soijapavut suolan kanssa, yudofu eli kiotolaisittain keitetty tofu, tsukimi udon eli udon-nuudelit raa'an munan kanssa, bukkake soba eli kylmät soba-nuudelit ja monenmonta ruokaa, joiden nimet eivät ole käyneet selville, ja raaka-aineitakaan emme tunteneet.

Nyt lähden Kioton keisarilliseen palatsiin (avoimien ovien päivä) ja iltapäivällä takaisin Fushimiin. Huomenna vuorossa matka shinkansen-junalla Tokioon.

Miyajima & Fushimi Inari

Kelluva torii-portti laskuveden aikaan, Miyajiman saari Hiroshiman edustalla. Pääsinpä samalla käpälöimään Tyyntämerta. Lämmin oli se, ja kovin meduusainen.




Fushimi Inari -taishan toriiportit. Niitä on satoja ja ne muodostavat kilometrien pituisen käytävän. Kävimme tuolla tänään ryhmässä japanilaisen tehokkaasti; juoksimme puolijuoksua koko nähtävyyden läpi, ja ryhmänjohtajuuden itselleen nakittanut rouva laski koko ajan, että koko porukka on kasassa. Ei auttanut jäädä pahemmin fotaamaan, kun matkanjohtajalle iski seuraavassa käytävänkulmassa hätäännys. Ehkä ehdin vielä uudelleen tuonne - nyt ei nähnyt kiireestä johtuen tarpeeksi.

Sakemesta oli ihan jees. Pieni kierros, paljon tekstiä, jonka sakesetä selosti ja prof G käänsi. Lopuksi saimme maistella kolmea erilaista sakea: makeaa (sitä samaa, mitä Suomestakin gekkeikan-pullossa saa, oletan), kuivaa (parempaa!) ja luumuista (maistui likööriltä). Sakesedän mukaan on terveellistä juoda 100 ml sakea päivässä, mutta ei enempää, sillä silloin tulee sivuvaikutuksia.




Snapshot Fushimin juna-asemalta.

Nurinkurin

Busseihin mennään takaa sisään ja etuovesta ulos. Matkan maksu tapahtuu lähtiessä.

Miehet voivat (näemmä) pissiä kadunkulmissa, mutta julkisesti EI SAA niistää.

Nuudeleita syödessä pitää ryystää äänekkäästi, mutta syömäpuikkojen laittaminen ristiin on ei-ei.

Kaiken maailman pr0noa voi lukea junassa, paitsi jos jossain vilahtaa yksi karva. Sitten se on säädytöntä.

Romanttiset sarjiskertomukset, joissa ratkotaan rakkaushuolia, on suunnattu nuorille miehille eikä naisille.

Jne.

Tänään ohjelmassa Fushimi Inari -taisha ja Gekkeikan Sake -tehdas. Ryhmässä, päätin liittyä H:n konferenssiporukan jatkoksi tätä retkeä varten. Ei se sake varmaan paranna, mutta ehkä on hetkellisesti mukavampi sairastaa. terv. Tuuli, joka on nyt sairastanut nuhakuumetta kolmella eri mantereella.

Hiroshima

Genbaku Domen ulkopuolella koululaiset riehuvat ja asettuvat ryhmäkuviin. On lämmintä ja aurinkoista. Itse rakennus on pienempi kuin luulin, ja kaikkialle sen ympärille on rakentunut moderni, vilkas kaupunki. Aina välillä kuuluu kumiseva ääni, kun joku lyö takana Rauhanpuistossa olevaa gongia.

Ehdimme olla paikalla vain hetken, kun rouva Ono (tai Ono-jotain, en saa selvää) tulee nykäisemään meitä hihasta. Hän on viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä ja pitää kädessään pientä valokuvakansiota. Rouva selittää, että hänen äitinsä on hibakusha eli atomipommista eloonjäänyt, ja toimi aikoinaan vapaaehtoisena oppaana täällä pommin räjähdyspaikalla. Nyt äiti, jo 83-vuotias, sairastaa syöpää ja on sairaalassa, joten tytär kokee velvollisuudekseen ottaa äidin vapaaehtoistyön hoitaakseen.

Rouva Ono näyttää meille kuvia ennen ja jälkeen, ja vie meidät räjähdyksen keskipisteen alapuolelle. Hän näyttää parkkitalojen väliin jääneen vanhan hautausmaan, jonka kivet ovat tummuneet mustasta sateesta. Hän näyttää pienen patsaan, joka on lasten suojelujumala, ja jonka varjo on palanut patsaan jalustaan. Rouva Onon englanti ei ole hyvää, mutta hän selventää tarinaansa näyttämällä meille tekstin samalla pienestä valokuvakansiostaan. Kansiossa on myös hibakusha-taiteilijan näkemyksiä tapahtuneista; kuvia palavista ruumiista, silmäkuopistaan ulos pullistuneista silmistä, joesta takanamme, jossa kelluu vain ruumiita. Hän kertoo, kuinka pommin uhreilla oli hirveä jano, mutta juotuaan he kuolivat, koska säteilyn vaurioittamat sisäelimet eivät enää kestäneet edes vettä. Kertoessaan rouva hymyilee, ja kun yritämme kysellä asioita tai poiketa käsikirjoituksesta, palaa nopeasti kansionsa tekstiin. Pian kierros on tehty, ja vaihdamme kohteliaisuuksia; me kehumme rouvan englanninkielentaitoa ja hän ylistää muutaman sanan japaniani, me lausumme sanoja Japanin kauneudesta ja hän kyselee Suomen lumitilanteesta. Kiittelemme ja kumarramme molemmin puolin moneen kertaan.

Kävelen takaisin puistoon. Lauma yläasteikäisiä poikia kävelee ohitseni ja huutaa "Herro herro! Atom bomb! American, yes?" Vastaan nopeasti "Iie, finrandojin desu" ja hymyilen varovasti. Minulle jää kuva, että amerikkalaisena olisin ollut heille paljon mielenkiintoisempi.

H tapaa kaksi keski-ikäistä rouvaa, jotka haluavat harjoitella englantiaan. Rouvat kyselevät H:lta ammattia ja kotipaikkaa, ja suostuvat myös kertomaan jotain itsestään. Toisen rouvan isoisä katosi atomipommipäivänä. Isoäiti oli räjähdyksen aikaan kauempana, ja isoisä oli jossain timpuroimassa. Räjähdyksen jälkeen isoäiti etsi ja etsi, muttei löytänyt miestään. Joistakin ihmisistä ei jäänyt jäljelle mitään, joistakin vain varjo, ja joistakin tunnistamattomaksi hiiltynyt ruumis. Lopulta isoäiti löysi yhden hiiltyneen, jonka vieressä oli varreton vasara - puinen varsi oli toki palanut - ja päätteli löytäneensä miehensä. Niin varmaan olikin, tai sitten mies oli joku muista hiiltyneistä tai varjoista. Ainakaan hän ei koskaan palannut kotiin.

En saa hyviä kuvia. Lähdemme Miyajimaan, ja tunnen, kuinka minulle nousee kuume. Olo onkin ollut outo koko päivän.

Nishkiki food market & Gion

Flickrissä lisää, sinne valuu fotoja epätasaiseen tahtiin.

Maailma on pieni; mailasin muutama viikko sitten yhdelle Kiotossa asuvalle amerikkalaiselle valokuvaajalle yhdestä asiasta ja eilen törmäsin sattumalta ko. henkilöön Gion Shinjo -aseman edessä.

Pilvisyys jatkuu, tänään ehkä kuitenkin Kinkakujin temppelille.

Sekalaisia merkintöjä, vuorokausi 1

Lisätty kuva: Arashiyama Momiji Matsuri eli Arashiyaman vaahteranlehtijuhla

Lentoemäntinä oli feikki Dolly Parton ja aito Merja Vanhanen. Sekä kalju lentoisäntä, öö stuertti, joka kiersi ympäriinsä hokemassa "Coffee, tea or me?" Palvelu oli mielestäni erinomaista, ruoka hyvää ja aamiainenkin ok, ja tunnin välein joku kävi tarjoamassa mehua tai vettä ettei tulisi dehydraatio. Muita juomia sai koko ajan pyytämällä. Kyllä Finnair skulaa.

Japanilaiset ovat erittäin ystävällisiä, erittäin avuliaita ja erittäin kielitaidottomia. Tuo viimeinen ei loppujenlopuksi kovasti haittaa, kun elekieli toimii ja kärsivällisyys (heillä siis meitä ymmärtämättömiä kohtaan) riittää. Kun seisoo vähän aikaa kysymysmerkin muotoisena jonkun automaatin tai kartan ääressä, tulee eri suunnista iloisesti hymyileviä ja kumartelevia paikallisia avustamaan. Jos avustuksesta sitten ei tule selkoa, päädytään tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli hymyilee hämmentyneesti ja kumartelee ja hokee arigato gozaimas. Tätä voi jatkua tovin.

Ruoka on ihanaa, eikä välttämättä kallista. Tänään hyydähdimme nälkäämme Pontocholla, joka on eksklusiivinen kadunpätkä eli kallis (eikä kaikissa paikoissa edes palvele ulkkareita), ja päädyimme yhteen pieneen ravintolaan illalliselle. Monen pienen ruokalajin setti kummallekin + saket + oluet + teet kustansi huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Helsingissä. Vaikka jeni ei enää olekaan kurssiltaan niin edullinen.

Automaateista saa mitä vain (en tosin ole löytänyt sitä kuuluisaa pikkuhousuautomaattia vielä, mikä Huuhaan jengille erikseen mainittakoon). Samoista automaateista saa kylmiä ja kuumia juomia. Kuumatkin ovat tölkissä. Suosittu on Boss-niminen kaffejuoma jota mainostetaan Tommy Lee Jonesin naamalla. Tulee jotenkin mieleen Lost in Translation ja "For relaxing time - make it Suntory time." Suntorysta puheenollen, kapakoissa on Suntory-viskiä hanassa.

Ihmiset kuljeskelevat kimonoissa ja yukatoissa. Vastaan voi tulla pariskunta, jonka miehellä on hakamaa myöten perinteiset yllä ja naisella taas reikäiset farkut, adidakset ja lippalakki. Formaalin ja täysin relan vastakohtaisuus.

Täällä elää natiivisti apinoita. Yksi sellainen innostui avaamaan H:n kengännauhat tuolla vuoripolulla (juu, toki löysimme heti vuoripolun).

Joka paikka soi tai visertää. Suojatiet sanovat kukkuu, metrosisäänkäynnit tityy ja vessatkin jotain. Lisäksi kaikkialla on kuulutuksia innostuneenhengästyneellä naisen äänellä. Joissakin metroissa ja junissa kuulutetaan myös englanniksi. Asemilla on nimien lisäksi myös numerot.

Kasvillisuus on ihan erilaista. En tunnista puita. Linnuista puhumattakaan. Näin tänään kaksi tosi isoa lintua, joiden lajeista minulla ei ole mitään aavistusta.

Jokaisella talolla (tai talorivillä?) on oma tolppa, jossa kasapäin piuhoja. Näyttävät sähkö- ja puhelinpiuhoilta. Mikään ei siis kulje maan alla, vaan niissä tolpissa. Mietityttää, että mitenkäs sellaiset tolpat toimivat maanjäristyksen sattuessa.

Liikenne on vasemmanpuoleista. En minä tätäkään ollut tajunnut. Sähköautoja on jonkin verran, ja pieniä autoja paljon. Fillarikin tuntuu toimivan tosi hyvin Kiotossa kulkuvälineenä, tosin tyypit fillaroivat jalkakäytävillä.

Ihmiset ilahtuvat huomattavasti, kun yrittää sanoa parikin sanaa japaniksi. Ne normaalit konnichiwat ja sumimasenit ja arigato gosaimas tms. Lisäksi nama biiru ja toire wa doko desu ka ovat osoittautuneet hyödyllisiksi.

Ryntäilyn ja tunkemisen sijasta ihmiset jonottavat metroasemilla osapuilleen niillä kohdin, mihin metron pysähdyttyä ovet osuvat. Tungoksessa kävely on ihan erilaista kuin Hollannissa: kukaan ei töni eikä tunge eikä kyynärpäätaktikoi. Kaikki luovivat huomaavaisesti toistensa ohi.

Ihmisillä on ehkä unenpuute, tai sitten täällä on muuten vain tapana nukahtaa heti kun metroon istahtaa. Lähes jokainen vaikuttaa torkahtavan saman tien.

Taloissa on aika kylmä talvella ja syksyllä, kun ei ole eristystä eikä keskuslämmitystä. Onneksi on kuitenkin sähköpatja ja lämpeävä vessanpytynrengas. Vessat ovat yleensä mallia high tech tai reikä. Meidän majatalossamme on onneksi se high tech.

Puran ensimmäistä muistikortillista kamerasta, jossain kohtaa laitan varmaan kuvia Flickriin. Huomenna H parka joutuu töihin ja minä haahuan keskenäni. Käyn ehkä Nishikin ruokamarkkinoilla ihmettelemässä ja sitten vaikka Gionissa.

Big in Japan

Terveisiä Rakucho ryokanista Kiotosta. Matka meni hyvin. Maahantulotarkastuskin vaati vain sormenjäljet, naamakuvan, vakuutuksen, ettei ole miekkoja mukana ja vähän laukunpengontaa. Lisäksi kun kuulivat, että tulin Amsterdamista, sain katsella pienestä kansiosta hUUUUUmeiden kuvia ja sanoa jokaisen kohdalla erikseen että kiitos, en käytä.

Täällä kaikki on NIIN outoa ja erilaista ja ihmeellistä että todennäköisesti kuljen seuraavat 10 päivää suu auki.

Checklist

Tehty:
Matkalaukku pakattu
Hamsteri viety Marloesille hoitoon
Rahanvaihto jäi Helsinki-Vantaalle
Kirjastonkirjat uusittu
Kamera korjattu erkkateipillä
Matkalippu printattu

Vielä:
Tiskaus
Lakaisu
Muistikorttien tyhjennys + backupit
Rentouttava kylpy

Huomenna:
8:34 juna Holland Spoorin kautta Schipholiin
Joku kirja mukaan Schipholin AKO:sta
11:40 kone Suomeen
H:n kanssa treffit jossain portin 33 rahanvaihdon tienoolla Seutulassa.
Pari puhelua paikallishintaan
17:20 kone Osakaan

yes we can

http://yeswecan.dipdive.com/#/~/videoplayer/0/169/2207/~/

Kannattaako Japaniin ottaa mukaan villasukat?

Pakkaan tässä. Muutama paita, alusvaatteita, kameraroinaa, karttoja.. matkalukemista pitäisi vielä löytää. Ja vaihtaa jenejä, mitähän sille kurssille on nyt käynyt?

Hurjan kiireinen viikko. Maanantaina olin Cohenin konsertin lisäksi kahdella fotaajaluennolla ja yhdellä studiovierailulla. Luennoitsijat olivat Geert van Kesteren (Irakin sotaa, irakilaisten nykyelämää, dokumenttisarja köyhistä hollantilaisista jne) ja Erwin Olaf (paljasta pintaa, kiiltäviä ihmisiä, isoja fjongia). Vierailun teimme Koos Breukelin studioon. Studio oli asunto Amsterdamissa: kattoikkuna, paljon kirjahyllyjä, leikkikehä ja leluja, palkkikamera, digivermeet, pari varjoa ja studiosalama. Breukel on portrettivalokuvaaja, joka on 80-luvulla valmistunut koulustamme ja sen jälkeen kuvannut kuuluisia ja tuntemattomia. Hän opetti meitä pari tuntia ja lopulta otti minustakin portrettikuvan. Täytyy myöntää, että vähän yskitti, kun Breukel editoi portrettiani koneellaan, jossa oli auki myös vastikään otettu Lou Reedin muotokuva...

Tiistaina vierailimme NRC Nextin toimituksessa. Minun hommani näillä vierailuilla on yrittää pitää noin kymmenen hengen ekaluokkalaislauma kasassa ja katsoa, että he käyttäytyvät; lisäksi annan koulun lahjan vierailun isännille ja dokumentoin reissun. Maanantaina kymmenen hengen ryhmästämme yhdeksän tuli paikalle, suurin osa puolisen tuntia myöhässä, viimeiset tunnin myöhässä. Tiistaina samankokoisesta ryhmästä kaksi vaivautui paikan päälle. Kukaan ei ilmoittanut jättävänsä väliin. Oli hieman kiusallista selittää asiaa lehden toimitukselle, joka oli varautunut ryhmävierailuumme ja varannut meille aikaa erittäin kiireisenä aikana. Suorastaan ketutti. Olen kyllä tähän mennessä oppinut jotain taideopiskelijoiden haahuilevasta luonteesta, mutta voisi sitä nyt jumalauta edes laittaa tekstaria, jos aikoo jättää ilmestymättä paikalle.

Nimimerkillä odottelin 25 minuuttia hemmetin kylmässä ja sitten selitin vähäistä osanottoa vierailun isännille.

Vierailu oli joka tapauksessa taas oikein mielenkiintoinen. Kuulemma toimituksessa kukaan ei ole yli 35-vuotias ja lehti rekrytoi tarkoituksella vain nuorta väkeä. Valmistuessani olen siis lähes liian vanha ainakaan tuohon mediaan..

Tiistai-ilta sujui mukavissa merkeissä Rotterdamissa. Istuin ystävän luona kylässä juttelemassa. Yöllä tulin kotiin seuraamaan vaaleja, ja tänään olinkin sitten ihan liian väsy lähtemään liikenteeseen. Onneksi osuuteni ekaluokkalaisten vartijana oli jo suoritettu eikä mitään erityistä ollut ohjelmassakaan. Olen pakkaillut ja tiskannut ja siivonnut, huomenna samaa ohjelmassa. Lisäksi pitää korjata kamera jeesusteipillä. Ajatus 12,5 -tuntisesta lentomatkasta jo vähän hirvittää, mutta päätin olla ajattelematta asiaa vielä.

Vaalivalvojaiset

Tulin just Rotterdamista ystävien luota valvomaan vaaleja (piti päästää lapsiperhe unille..)

CNN:llä on holohenkilö? For real?

En saa noista käppyröistä vielä mitään selvää.

01:48: Etelä-Carolina ja Kentucky McCainille. Ei paniikkia, täysin odotettua..

02:10: Pennsylvania Obamalle? MsNBC uskalsi jo raportoida, CNN miettii vielä.

02:33: CNN lausuu NH:n Obamalle

4:07: Periaatteessa homma on selvä, mutta minen usko vuosien 2000 ja 2004 vaalien jälkeen enää mihinkään. Vuonna 2004 menin nukkumaan varmana Kerryn voitosta, aamuyöllä kaikki kääntyi toisin.

5:09: YES THEY COULD!!!!!


Vä-sy.

we are ugly but we have the music

Sanattomaksi veti.

Ahoy Rotterdam 3.11. set list - ei vielä varmistettu, mutta muistinvarainen:

1. Dance me to the end of love
2. The Future
3. Ain\\\'t no cure for love
4. Bird on the wire
5. Everybody knows
6. In my secret life
7. Who by fire
8. Hey, that\\\'s no way to say goodbye
9. Anthem

10. Chelsea hotel
11. Suzanne
12. The Gypsy\\\'s wife
13. The Partisan
14. Hallelujah
15. Democracy
16. I\\\'m your man
17. Tower of song
18. Boogie street

19. Take this waltz
20. So long, Marianne
21. If it be your will
22. First we take Manhattan

23. Closing time
24. Famous blue raincoat
25. I tried to leave you
26. Whither thou goest

En ole varma järjestyksestä ja luulen, että joku laulu on voinut jäädä välistä. Ehdottomia kohokohtia: Who by fire, Chelsea hotel, Famous blue raincoat, So long, Marianne ja aivan uskomattoman upea versio Partisanista.

Jos jollakulla on vielä mahis mennä katsomaan Cohenia ja epäröi, niin epäilyt pois. Koko elämäni upein konsertti, ja mä olen kuulkaa ollut monessa konsertissa. Sanoinkuvaamattoman, pakahduttavan hieno. Parempi kuin 20 vuotta sitten Nordenskiöldinkadulla, ja sekin oli sentään upea konsertti, muistaakseni.








Pari känsätaltiointiani piippuhyllyltä.

meemeejääkaappimee

1. Kuinka usein teillä käydään kaupassa?

Yleensä joka toinen päivä. Lisäksi torilla torstaisin tai lauantaisin.

2. Tavallisin aamupalasi?

Kaksi isoa mukillista kaffetta.

3. Mitä jääkaapistanne löytyy, jos siellä on "vain valo"?

Soijaa, paria eri chilikastiketta, wasabia, sinappia, 120-rullafilmiä, kinofilmiä, 4x5-diaa.

4. Jääkaapin vakiovieraat?

Oletan, että tämä tarkoittaa, että mitä ruokia siellä vakiosti käy? Sinappisilliä, tomaattia, purjoa, perunoita, porkkanaa, tofua, ruusukaalia, parsakaalia, maitoa, appelsiinimehua, vissyä, halpacolaa, olutta, edellisen illallisen jämiä rasiassa, oivariinia tai margariinia, vanhaa goudaa, maustamatonta jugurttia.

5. Katoavainen herkku?

Nougat. Mutta sitä en kyllä pidä jääkaapissa. Sinappisilliä meni kolme purkkia yhdessä viikossa. Onneksi sitä saa Ikeasta.

6. Mitä hedelmiä teillä kiikutetaan jääkaappiin?

Ei mitään. Hedelmien paikka ei ole jääkaapissa. Tosin täytyy sanoa, että tulee muutenkin hankittua hedelmiä ihan liian vähän.

7. Tällä hetkellä jääkaapistamme löytyy esimerkiksi…

Kaksi H:n trappistiolutta, vissypullo, jossa pohjalla vielä vähän vissyä, maito, kolme laatikollista filmiä, soijakastiketta, osterikastiketta, makeaa chilikastiketta, valkosipulichilikastiketta, sinappia, chilipalkoja, ruusukaalia, selleriä, tomaattia, juustoa, voita. Pitäisi käydä kaupassa.

8. Pakkasessa meillä on aina…

Herneitä, pinaattia, ruisleipää ja pakasteseitä. Niitä löytyy about aina

9. Yllätysvieraille tarjotaan…

Meillä on viimeksi käynyt yllätysvieraita varmaan joskus 2002, joten enpä muista. Tarjoaisin kahvia ja speculaaseja.

10. Jos saisin nyt tilata itselleni valmiiksi täytetyn jääkaapin ilmaiseksi, siellä olisi…

Sushia, colaa, vihanneksia, kalasoppatarvikkeita ja yksi Baron-olut. Vaatimattomasti näin.

Don't Speak for Me Sarah Palin

Kops... zzzzzzzzzzzzz

Xyzal väsyttää. Ei ihan yhtä paljon kuin Zyrtec, mutta meinasin silti nukahtaa junaan. Kaikki on onneksi printattu huomista werkschouwta varten, nyt on aikaa istua sohvaan, juoda colaa ja katsoa Gilmoren tyttöjä.

(joojoo, rentouttavaa)

Keskellä viikkoa

Joissain asioissa uusi tekniikka toimii hämmästyttävän hyvin. Meillä oli tänään Ytimen toimituskunnan kokous Skypessä. Chatti toimii ja siitä jää loki, tiedostot on helppo jakaa koko porukalle ja puhumaan/videoneuvottelemaankin pääsisi, jos tarvitsisi. Siinä oli tekniikka asian palveluksessa eikä itsetarkoituksena.

Printtasin koululla kasapäin fotoja; perjantaina werkschouw jota toisaalta ei saa pitää arvostelutilanteena mutta toisten opettajien mukaan taas siellä arvioidaan töitä, joka ei ole näyttely mutta kuitenkin on, joka on rentoa ja hauskaa yhteiseloa mutta pakollista ja aikataulutettua ja kovaa työtä. Hohhoijaa. Olkoon mitä on, olen tehnyt tarpeeksi ja huomenna viimeistelen. Sit jos ei riitä niin ei riitä. On mulla kai muutama hyväkin foto setissä.

Istuin iltaa Marloesin opiskelijaboksissa, katsottiin Juno. Se olikin hyvä leffa! Loistavaa dialogia. Savu menee ensi viikolla Marloesille hoitoon, kun itse suuntaan reissuun. Hamsu on kai nykyään hemmoteltu, kun se haluaa syödä auringonkukansiemenetkin kädestä eikä kupista.

Kävin eilen sitten lääkärillä astmaoireita esittelemässä. Joku noin 18-vuotiaan näköinen hoitaja kuunteli keuhkot ja kysyi itse lääkärisedältä neuvoa. Käski odotella kuukauden ja jos sitten vielä henkeä ahistaa, takaisin. Tämä kuukauden odottelu taitaa olla vakio, ainakin tälle lääkärisedälle. Aikaisemmin pitää mennä kuitenkin toisessa asiassa, on taas se aika vuodesta kun korvat pitää huuhdella. (Too much information?)

Kaasulämmittimenkorjaajakin kävi, ihan hyvä homma, ulkona kun on ainakin nyt yöllä pakkasta. Onpa ainakin lämmin vesi taattu sekä suihkuun että pattereihin.

Election FAIL

Hesari: Yli 200 sähköistä ääntä hukkaan

Kertoisiko joku minulle, että mikä on se ongelma, jota siirtymisellä sähköiseen äänestämiseen yritetään ratkaista?

Road Trip

Sunnuntaiaamuna lähdin liikenteeseen neljän jälkeen aamulla, nukkumattoman yön jälkeen. Kävelin asemalle tavallista vauhtia ja huomasin, että aamuvarhaisjuna oli 20 minuuttia myöhässä. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin taksilafkalle myöhästyväni seuraavasta etapista. Puhuessani huomasin, että pelkkä tavallinen puhuminen hengästytti. Pian hengitys alkoi vinkua ikävästi ja minulla oli tunne, etten saa tarpeeksi ilmaa. Hengittäminen tuntui työläältä ja raskaalta. Istuin laiturille ja otin rauhallisesti, ja sitten alkoi yskittää. Kuiva yskä vei melkein loputkin ilmat. Juna tuli, ja siirryin junanpenkille hengittelemään. Olo parani, mutta hengityksen vingahtelu jatkui koko eilisen. Taidan mennä astmakokeisiin (minulla on myös tällä hetkellä taiveihottuma kaikissa taipeissa, alati vuotavat silmät ja lukuisia aivastuskohtauksia päivässä). Syistä ja seurauksista spekuloi H omassa blogissaan.

Pääsin sitten lopulta Rotterdamin asemalle, mistä jatkoin taksilla Rotterdam Alexanderiin. Siellä minua odotti punainen lommoinen Mazda, jonka etupenkillä M ja R jo odottivat. Lähdimme Ardenneja kohti. R soitti kasettisoittimesta jonkinlaista italopoppia, M poltti sätkätupakkaa ketjussa. Minä nukahdin takapenkille ja heräsin vasta Brysseliä ohitettaessa.

Saavuimme Cineyhin ja suuntasimme suoraan valtavan messualueen parkkipaikalle. Messuhalli oli tupaten täynnä ihmisiä ja militariakrääsää. Näkyvissä oli Yhdysvaltain ja sen etelävaltioiden lippuja, vaakunalogoja, aseita, univormuja, maastokuvioituja vaatteita vaareille ja vauvoille, miekkoja, puukkoja, viidakkoveitsiä, kranaatteja, miinoja, kypäriä... kaikkea mahdollista sellaista, josta sotaisa miesjoukko innostuu. Paikalla olleet ihmiset olivat voittopuolisesti miehiä (doh), voittopuolisesti kaljuja tai siilitukkaisia ja usein tatuoituja. Monella oli maastopuku päällä, tai maastohousut ja joku hilpeä t-paita. Pari esimerkkiä: "USA - Kicking Muslim Ass Since 1991" ja "I Shoot To Kill".




Hilpeää väkeä oli siis liikkeellä. Matkakumppaneillani M:lla ja R:lla oli molemmilla hankintalistat. He harrastavat maailmansotien tilanteiden uudelleenlavastusta, ja hankkivat tätä tarkoitusta varten aitoja univormuja ja armeijakamppeita. Toisin kuin paikalla ollut muu väki, M ja R eivät ole kiinnostuneita aseista eivätkä sotakamppeista muuten vain. R tosin tiesi kaikista varusteista noin kaiken. Istuimme lounastamaan ja juttelemaan (kohteliaina kavereina molemmat yrittivät jatkuvasti tarjota minulle ruokaa tai juomaa) ja R kertoi olleensa sodassa mukana ja näkevänsä vieläkin aiheesta painajaisia. Yritin kysyä, mistä sodasta oli kyse, mutten koskaan saanut sitä selville. Iältään R on 45, joten mistään toisesta maailmansodasta ei ole kysymys.

R sanoi käyneensä vuosikaudet psykiatrilla sotatraumojensa vuoksi; vaimolleen hän ei voi niistä puhua, eikä tietenkään pienille tyttärilleen. Kysyin, miksi hän ei koe voivansa puhua vaimolleen. R ei osannut sanoa. Arvailin ääneen, että jospa hän ei halua tuoda niitä asioita kotinsa piiriin. Että se olisi vähän kuin kutsuisi ikävän vieraan menneisyydestä omaan kotiin, eikä tietäisi, miten vieraan saa enää heitettyä ulos. Että se vieras sitten jää asumaan, eikä koti enää olekaan menneisyydestä irrallinen turvapaikka. En minä tiedä, miksi minä siinä ryhdyin täysin tuntematonta miestä amatöörianalysoimaan, mutta R kuitenkin innostui että joo, just noin, just noin.




Kävelimme koko näyttelyalueen läpi kolmeen kertaan. M ja R löysivät muutamia tarvitsemiaan esineitä; minä valokuvasin ja tutkin. Hämmästyin huomatessani, että muun militaria- ja militanttikrääsän lisäksi paikalla myytiin hyvin paljon natsikrääsää. Hitlerin muotokuvia ja patsaita, natsivormuja, kirjoja, tauluja, muistoesineitä.. vaikka mitä uskomatonta roinaa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tietysti näillä alueilla ko. tavaraa löytyy ihmisten kellareista ja ullakoilta vaikka minkä verran. Hyvin näytti käyvän kaupaksi, myös katukyltit, joissa luki Adolf-Hitler-Strasse.

Toinen järkyttävä asia oli, että väki osti pienille lapsilleen kopio-uzeja ja maastoasuja. Paikassa vilisi pikkupoikia tappajan varusteissa. Tytöille myytiin vaaleanpunaisia maastokuvioasuja (varmaan tarkoitettu vaahtokarkkiviidakkoon piiloutumiseen) ja sotavarustettuja nukkeja. Näin myös lapsia pukeutuneina USA:n lippukuvioihin ja Blackwater Merc -lippalakkeihin.




Muutaman tunnin palloilun jälkeen en ollut vielä edes kunnolla alkanut kuvata, kun maastokamppeisiin ja maihareihin pukeutunut kalju ukkojoukko tuli ottamaan kontaktia. Urheat matkakumppanini siirtyivät syrjemmälle sillä tekosyyllä, että eivät osanneet ranskaa (!), joten jäin setvimään setien kanssa keskenäni. Halusivat tietää, miksi kuvaan, mihin kuvaan, kuka olen jne. Heitin siinä sitten äkkiä selitystä, je suis une touriste finlandaise jne jne jne. Kaverit toivat tänne ja täällähän on vaikka mitä hienoa rompetta kuvattavana ja itsellenihän minä tässä vain. Ukot mainitsivat, että liiallinen valokuvaaminen voisi saada jonkun HERMOSTUMAAN, ja mehän emme halua, että kukaan täällä HERMOSTUU, emmehän?

No emme me. Kamera ei siinä salissa enää laulanut. Toisessa salissa kyllä vielä vähän. Kieltämättä vähän ahisti; oletan, että erotuin tuossa porukassa kuin .. no, kuin vasuripasifisti militariamessuilla, ja tajusin vasta siinä kohtaa, että olin varmaankin herättänyt huomiota jo jonkin aikaa.

Lähdimme paluumatkalle kolmen jälkeen ja minä taas nukahdin takapenkille. Rajalla kävimme mäkkärissä, jossa matkakumppanini tahtoivat välttämättä tarjota, ja jatkoimme sitten Alexanderiin. Olisivat vielä kutsuneet illanviettoon, mutta olin liian uninen. Lupasin tulla marraskuussa kylään kanelipullien ja viinipullon kanssa.

Ciney

Mihin se syyslomaviikko oikein katosi? Sain tänään vihdoin tehtyä noin puolet rästihommista. H jo pakkailee, kun joutuu huomenna palaamaan Lundiin, ja tarvitsee mukaansa myös kamppeet Japania varten - tapaamme seuraavan kerran lennon Helsinki - Osaka portilla. Minun pitäisi pakata kamerat, sillä lähden puoli viiden maissa aamulla Rotterdamin kautta Cineyhin Ardenneille. Siellä on sotakrääsämessut, joita menen kuvaamaan niiden waddinxveeniläisten kanssa. Kaikkea sitä. Oikeastaan juuri nyt ei huvita yhtään, mutta minkäs teet.

Kotkassa on varmaan synttärikemut parhaimmillaan? Emme päässeet paikalle, mutta lähetimme enolle videotervehdyksen. Onnea vaan!

Aberdeenissakin on juhlan aihetta. Italialais-slovakialainen yhteistyö on tuottanut maailmaan pienen Matteon, 48 cm ja 3495 g. Onnea sinnekin.

Sekametelisoppa

Tiedejengi on monikulttuurista. Listasin äsken eilisessä juhlinnassa mukana olleiden kotivaltiot:

• Alankomaat
• St. Maarten (Antillit)
• Brasilia
• Venäjä
• Georgia
• Kiina
• Taiwan
• Japani
• Iran
• Italia
• Unkari
• Sveitsi
• Intia
• Saksa
• Romania
• Suomi
  

Aiemmin vastaavissa H:n labran tilaisuuksissa on ollut jengiä vielä Marokosta, Etelä-Afrikasta, Kazakhstanista... vaikka mistä vielä varmaan, mutta nuo tulevat nyt heti mieleen. Eilisissä kemuissa jengi vaihtoi suvereenisti kielestä toiseen ja tarpeen vaatiessa kolmanteen; yhdessä nurkassa keskusteltiin mandariiniksi, toisessa saksaksi, kolmannessa ranskaksi..

Monikulttuurisessa porukassa, jota värittävät kuitenkin Hollannista saadut vaikutteet, ollaan varsin suorapuheisia ja poliittisesti epäkorrekteja. Muiden hyväntahtoisesta pilkasta saavat osansa niin Allahin kanssa jutteleva hurskas mies kuin punaiseen kansanarmeijaan uskova patriootti, ja venäläiset ja georgialaiset kiskotaan samaan piiriin keskustelemaan siitä, kuka sen sotimisen nyt sitten oikeasti aloitti. Paikalliset saavat toki myös kuulla kommentteja. Meitä muualta tulleita yhdistää aina ainakin hollantilaisen ruoan pilkkaaminen, tosin kiinalaisten kauhistus on juusto ja eurooppalaisten taas useimmiten stampot.

Keskustelin taiwanilaisen ystävän kanssa siitä, miten ulkomailla toisessa kulttuurissa asuminen muuttaa ihmistä. Hän oli saanut moitteita vanhemmiltaan kotona käydessään. Tavat unohtuneet täysin; tyttö katsoo silmiin ja sanoo oman mielipiteensä kysymättä, eikä kunnioita hierarkiaa! Hän ihmetteli, miten sitä ikinä Hollannin jälkeen tottuisi olemaan taas kunnon aasialainen.

Labran karibialainen kertoili kotisaarestaan ja viuhtoi käsillään niin paljon, että me lähellä seisovat saimme punaviinisuihkun. Aiemmin tiesin St. Maartenista vain sen, että siellä on onnistuttu yhdistämään loistavasti biitsi ja kiitorata. Kuulemma Karibia on noin muuten täydellinen, mutta tiedemiehelle sieltä ei töitä löydy. Ehkä pankkiiriksi Cayman-saarille? Siellä kuulemma rahalaitoksia riittää..

Prof G kyseli, josko olen jo valmistautunut Japaniin. Hän yrittää kai vieläkin houkutella meitä jonnekin Kioton kieppeille vaeltamaan. Voi olla, ettei H kuitenkaan halua reissunsa vähäistä vapaa-aikaa viettää pomon seurassa, joten teemme varmaan jotain muuta. Saimme kuitenkin hyviä vinkkejä käyntikohteista mm. Hiroshiman tienoolta.

Kotiin kömmimme hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Juhlat jatkuivat vielä, mutta karonkan keskushenkilökin oli kuulemma aamulla jo töissä. Eipä täällä oikein ole tapanakaan aamuun asti riekkua, ainakaan näissä porukoissa.

Lasiaisen samentuma tai mikälie

Karonkkabileistä vielä ehkä jotain myöhemmin - hauskaa oli, vaikka uneliaisuus pakottikin kotiin hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Mutta nyt yksi toinen juttu. Minulla on muutaman viikon ajan ollut vasemman silmän näkökentässä tumma "langanpätkä". Sellainen roskan näköinen juttu, aika pitkä ja epämääräisen muotoinen. Roska seuraa katsetta pienellä viiveellä ja pysyttelee, kamalaa kyllä, suhteellisen keskellä näkökenttää. Häiritsee erityisesti lukemista, koska valkoisella paperilla roska näkyy oikein hyvin ja vie huomion. Googlettelin, ja olisiko tuo nyt sellainen lasiaisen samentuma, joka ei mene pois eikä onneksi tarkoita mitään kovin ikävääkään, mutta... tottuuko tähän jotenkin? Minun on tällä hetkellä suht vaikea lukea, ja minut tuntevat tietävät, kuinka hankalaa sen täytyy minulle olla.

(Vasen puoli päätä on ainainen murheenkryyni. Migreenit ja hortonit ovat aina vasemmalla silmän takana, tinnitus on vasemmassa korvassa, tukkoinen poskiontelo on vasemmalla puolella ja nyt tämäkin ikävä kapistus ilmestyi vasempaan silmään. Krrrrh.)

Tri X

Ystävämme Wang Xuhui väitteli tänään tohtoriksi nanofysiikan alalta. Kauniin pinkki väikkäri Magnetization Dynamics in Hybrid Nanostructures on muuten toinen väitöskirja, jossa minut mainitaan acknowledgementeissä. Eka oli tietty H:n.



Ennen väitöstilaisuuden alkamista Xuhui on vielä suht rela.

Täällä Hollannissa väitöstilaisuus on aika erilainen homma kuin koto-Suomessa. Opponentteja on yhden sijasta seitsemän. Kuulostaa kamalalta? No, helpotuksena koko väitöstilaisuus saa kestää vain tunnin. Kun tunti on kulunut, tulee virkailija lyömään isolla kepillä lattiaan, ja sitten homma on ohi, vaikka olisi jäänyt lause kesken.



Opponentit marssivat saliin. Huomatkaa myös hassut hatut. Täällä tohtorinhattu on tosiaan tuollainen myssykkä.



Professorit van Wees, Koopmans ja Maekawa.



Professori Bauer (eli tuttavallisesti prof. G, H:n pomo), Rector Magnificus ja professori Nazarov.

Juttelin Xuhuin puolison Veran kanssa ennen tilaisuuden alkua. Odotus oli, että seitsemästä opponentista pari olisi lukenut väikkärin kunnolla ja kysyisi tiukkoja kysymyksiä, loput taas keskittyisivät väittelijän propositioiden reposteluun. Täällä kun väittelijä väitöskirjansa lisäksi esittää 10 erillistä väitettä eli propositiota, jotka voivat olla muutakin kuin fysiikkaa. Esimerkkinä tästä Xuhuin väitteet numero 5 ja 6:

5. Employing the path integral technique to solve diffusion problems is like cracking a nut with a sledgehammer. But the cracking is effective and complete.

6. Selfless good deeds do not exist. (F. Nietzsche in Jenseits von Gut und Böse, Joey Tribbiani in Friends.)

Ei se sitten mennytkään ihan niin.



Prof. Nazarov leikkii taskutietokoneella (jonka hommasi huomattuaan H:n N95:n, kilpavarustelua labrassa) ja professori Klapwijk opponoi. Kysymisvuorossa oleva proffa laittaa aina hatun päähän, muut pitävät hatun pöydällä. Paitsi rector magnificus, jolla on koko ajan hattu.

Kaikki opponentit paitsi proffa G kysyivät yllättäen vaikeita sisältökysymyksiä. Xuhui oli välillä ihan hätää kärsimässä. Jotkut kysymyksistä (ja opponenttien aksenteista!) olivat niin outoja, että koko sali joutui odottamaan hiirenhiljaa, josko väittelijä pitkän hiljaisuuden jälkeen saisi sanan suustaan. Vera väänteli käsiään vieressäni, ja minunkin kämmeneni kostuivat hiestä.



Xuhui selventää, Fabian kuuntelee tarkkaavaisena.

Vihdoin tunti alkoi lähetä loppuaan, ja tuli prof G:n opponointivuoro. Prof G viittasi kysymyksessään tuohon aiemmin mainittuun väitteeseen numero viisi, ja kysyi: "But why would you want to crack a nut?"

Väittelijä ja opponentti keskustelivat muutaman minuutin siitä, josko pähkinänsärkemisen varsinainen motiivi on pähkinän syöminen vai uteliaisuus sisällöstä. Myös eri pähkinälajikkeita sivuttiin.



Kesken tämän loppukevennyksen tuli sauvalla varustettu täti iskemään pelin poikki ja varsinainen väitöstilanne oli ohi.



Opponentit menivät kokoustamaan, ja väittelijä sai vihdoin hengähtää. Pikaisen kokoustamisen jälkeen professorit signeerasivat uuden tohtorin todistuksen



joka sitten juhlallisesti ojennettiin hienossa tuubissa väittelijälle.



Prof G piti vielä tuttuun tyyliinsä hyvinkin pilkallisen onnittelupuheen, jossa muistettiin mainita uuden tohtorin vaaleanpunaiset paidat, hiihtotaito ja luonteenpiirteet, ja sitten professorit kaavuissaan poistuivat paikalta.



Onneksi olkoon sitten vain, tohtori Wang!



Illalla on vielä tietysti karonkkajuhla; odotettavissa lisää enemmän tai vähemmän pikkuilkeitä puheita ja maljojen nostelua.

(Kuvat: H. ja mä. Kumpi milloinkin.)

Hardware FAIL

Viikko sitten ollessani siellä Waddinxveenissa kuvaamassa, jouduin kiskomaan kameran ISO:n 1600 asaan, koska mukana ollut alle vuoden vanha Metz 48 af 1 -salama ei enää suostunutkaan tekemään yhteistyötä. Salama kyllä välähti, mutta täpöllä joka kerta, eikä zoomipää toiminut. Näytössä vilkkui ah niin paljon kertova virheilmoitus "Err".

Googlettelu kertoo, että a) tätä salamaa ei paljoa ole englanninkieliselle kielialueelle kaupattu, b) virhe on valitettavan yleinen, todennäköisesti vikaa koko erässä ja c) joissakin tapauksissa salaman lyöminen kovaa pintaa vasten saa sen toimimaan joksikin aikaa, kuten eräällä saksalaisella fotofoorumilla mainitaan:

Sobald diese "Er" Meldung im Display blinkt:

- Blitz ausschalten

- Blitz von Kamera nehmen

- sich einen harten Gegenstand suchen (Tisch, Stuhl etc.)

- Blitz dagegen schlagen

- Blitz wieder auf Kamera montieren

- Blitz einschalten und testen ob funzt

- falls nicht, wiederholen...

En ajatellut tuota kikkaa käyttää, sillä takuutakin on yhä voimassa. Nyt on vain ongelmana se, että huomenna pitäisi kuvata Xuhui Wangin karonkka, pimeähkössä ravintolassa, totta kai. Koulun lainauspiste on valitettavasti loman kunniaksi sulki. Voipi olla, että pitää tästä lähteä Leideniin lainaamaan Raoulilta salama.

Waddinxveenin jatkokuvaus on ohjelmassa sunnuntaina. Sotaintoilijat nappaavat minut kyytiin Rotterdam Alexanderin asemalta aamulla kello viisi (jos nyt keksin ensin keinon päästä sinne, junat sinne asti eivät kulje siihen aikaan sunnuntaisin) ja sitten suuntaamme auton kohti Cineytä ja sen militariamessuja. Ja nyt olisi sitten saatava hyviä kuvia, viimeviikkoisista en tiedä, onko siellä (teknisten vaikeuksien ja henkisten vaikeuksien takia) yhtään käyttökelpoista.

Mehmehmeh

Kävin noukkimassa lipun Leonard Cohenin konserttiin - kyllä se oli ihan aito lippu - ja samalla huomasin, että minulta oli mennyt toinen supermielenkiintoinen konsertti ohi. Joan Baez oli toissaviikolla konsertoimassa Utrechtissa. Joan Baez!!!

Sunnuntai on pilvinen ja viileä. Pesen pyykkiä, teen hyvin hiljalleen kouluhommia ja odottelen, että H tulee fillarilenkiltään, jotta saadaan ruoka alulle. Kalakeittoa ja ruisleipää.

Kirjoitin Göteborgin yliopiston fotolinjalle ja kyselin lisätietoja. Jos tästä vaikka joutuukin Ruotsiin. Lund ja Göteborg eivät valitettavasti taida tosin olla ihan vierekkäin. H hakee nyt jatkoa Lundista ja samalla myös taas Suomesta. Saa nähdä, miten tässä käy. Eilen kumpikin meistä tunnusti, että ei tämä Hollanti nyt enää oikein ole meidän juttu. Ei tunnu hyvältä paikalta olla. Ei tunnu kodilta. Jos ei kolmessa vuodessa sopeudu, ei varmaan ihan äkkiä tulevaisuudessakaan. Ehkä on tosiaan ensi vuonna aika hakeutua kaikin voimin muualle. Jonnekin, missä voin jatkaa opintojani, mielellään, ja jonnekin, missä H:lla on tutkijanduunia. Jonnekin, mistä matka omien ihmisten luokse on ainakin lyhyempi.

Mutta pähkäiltävää riittää.

Software FAIL

Olen nyt viimeiset kolme tuntia yrittänyt saada puhelimeni firmwarea päivitettyä Nokia Software Updaterilla. Ensin toki käynnistin yhden koneen nurkalla vielä majailevan XP:n (Nokia ei toki tarjoa NSU:ta Linuxille tahi Macille, vaan versio on olemassa ainoastaan Windowsille) ja päivitin itse NSU:n uusimpaan versioon (aikaisempi versio ei itse asiassa edes suostunut ennen päivitystä toimimaan). Ajuripäivityksen jälkeen softa suostuu tunnistamaan puhelimeni (Nokia E65), kun se on kytketty USB-piuhalla koneeseen. NSU ilmoittaa, että minulle on softapäivitys olemassa, ja aloittaa päivityksen latauksen verkosta. Alussa lataus etenee hyvin hitaasti, mutta nopeutuu sitten. Kunnes noin 43 megatavun kohdalla vauhti hyytyy ja tulee virheilmoitus.

Virheilmoitus ei toki ole joka yrityksellä samanlainen, eikä sen saapumiskohtakaan ole sama. Välillä pääsen 54 megaan (koko tiedoston koko on 59 megaa), välillä vain 42 megaan. Virheilmoitukset tähän mennessä ovat Software update failed, Network connection error, There is no update for your phone tms (erityisen hassua, kun se update on jo kerran tunnistettu ja laitettu lataukseen). Oma verkko toimii erinomaisesti.

Uudelleenyrityksistä joka toinen onnistuu pääsemään tiedoston uudelleenlataukseen asti, joka toinen taas hukkaa yhteyden puhelimeen, jolloin joudun irrottamaan USB-kaapelin ja kytkemään sen uudelleen. Aika vakuuttavaa toimintaa, varsinkin kun firmispäivityksen epäonnistuminen voi pahimmillaan johtaa puhelimen totaalimykistymiseen.

Miksi sitten edes vaivautua? No, tällä nuubialaisella on mukava tapa tipahtaa pois verkosta, kun se yrittää siirtyä 3G-verkosta GSM-verkkoon tai toisin päin. Vielä mukavampaa on, että se ei mitenkään ilmaise olevansa verkon ulkopuolella. Näytössä näkyvät täydet täpät. Viime viikolla on kaksi kertaa käynyt niin, että puhelin on herättänyt minut aamuyöllä ilmoittaakseen vastaajaan tulleista viesteistä; joku on päivällä yrittänyt tavoittaa, mutta puhelimeni on ollut locked-out-syndroomassaan tuntikausia ja havahtunut vasta yöllä. Toiveissa on, että firmispäivitys korjaisi edes tämän ongelman.

Mutta ei siitä firmispäivityksestäkään nyt kyllä näytä tulevan yhtään mitään. Netistä löytyy kohtalontovereita, vaan ei ratkaisua.

Edit: No nyt se päivittää. Pidätän hengitystäni ja muutun siniseksi.

Edit 2: Haha, päivittyi, ja varmuuskopsukin meni takaisin puhelimeen suht kiltisti. Nyt vain odottelemaan, josko uusi firmis korjasi vanhat vaivat ja/tai toi uusia. Täytyy kyllä sanoa, että harvinaisen hankala prosessi oli hän.

Tulihan se loma sieltä

Lomalla pitää vain käydä kuvaamassa yksi fotoreportaasi ja tehdä yksi kokonainen 12-sivuinen lehti. Lisäksi pitäisi katsoa Saving Private Ryan, jota minulla ei ole (Raoulilla olisi ollut lainata "Shaving Ryan's Privates", mutta se ei kuulemma kelpaa). Tällaisia nämä lomat täällä.

H on matkalla kotiin käymään, joten eiköhän tästä kuitenkin kivaa tehdä.

Päiviä lomaan: 2

Syysloma alkaa ylihuomisen koulupäivän jälkeen. Käytännössä käyn kuitenkin fotaamassa ainakin Waddinxveenissä ja näprään jotain fototekniikkaakin. Seuraava koulupäivä on kuitenkin perjantain jälkeen vasta 31.10.

Enkä silti pääse Suomeen. Olin jo lähtökuopissa, kun Finnair tarjosi 160 euron viikonloppumatkoja, mutta myöhästyin tarjoushinnasta muutamalla tunnilla. Vain viikonlopun kestävästä reissusta en nyt oikein taida voida maksaa 310 euroa + noin 50 euroa Suomen sisäistä matkustusta. Harmittaa, ikävä on kova ja hemmetin hyvät kemut olisivat Kotkassa tiedossa. Mutta tämä taisi nyt kuitenkin mennä näin. Seuraavan kerran minut voi Suomessa bongata 18.11. kello 15:15, jos saan konetta vaihtaessani tulla toiselle puolelle kaffeelle - jatkolento lähtee 20:05. Ja sitten 16.12. kieppeillä saavun joululomailemaan. Eihän siihenkään ole kuin kaksi kuukautta enää.

Eilen kävivät Fleur ja Roos täällä syömässä, laitoin spagettia. Marloesinkin piti saapua, mutta oli huonovointinen ja jäi kotiin. Mukavaa oli kuitenkin. Kaikesta kulungintasaamisesta innostuneet hollantilaisvieraani yrittivät väkipakolla osallistua spagetin kustannuksiin, mutta minä sain väistettyä. Eihän nyt toki sentään.

Tänään tulee sitten Laura istumaan iltaa. Sosiaalista elämää, kuulkaa!

Postiosama oli yrittänyt tuoda Leonard Cohenin konserttilippua, mutta taisin vielä nukkua, kun postilaatikossa oli vain noutokehoitus. Ostin joltain lafkalta, joka välittää loppuunmyytyjen konserttien lippuja yksityisiltä yksityisille. Vähän jännittää, että onko se nyt aito lippu.

Waddinxveen

Waddinxveen Noordissa minua odotti varmaan maailman vieraanvaraisin perhe.

Sisään astuttuani M:n pariskunta tuli kättelemään ja pyytämään peremmälle. Sain heti juotavaa, ja minulta kysyttiin, että enhän vain ole syönyt. He kun laittavat parhaillaan indonesialaista, sellaista ei suomalainen varmaan ole aiemmin saanutkaan. Sitten minulle esiteltiin koti, sota-aiheiset kokoelmat, valokuvat, kissa, auto jne. Perheen amisviiksinen, liuhulettinen teinipoika tuli alakertaan ja heti ensimmäisenä huomasi tyhjän lasini: "saisiko teille olla lisää juotavaa? Ei tarvitse nousta, minä haen". Ruoan jälkeen ohjelmassa oli kahvia ja kakkua, ja sitten naapurinsetäkin tuli käymään ja juttelemaan. Kyselin ja haastattelin ja otin kuvia, joista valitettavasti tuli huonoja - ekalla kerralla uusia ihmisiä kuvatessa olen aina liian ujo, pitää oppia pois tästä - ja juttelin niitänäitä. Kysyin varovasti, josko voisin joskus tulla takaisinkin, kun kuvat eivät välttämättä kerrasta onnistu. "Tule vaikka 20 kertaa kylään! Meistä se on vain mukavaa!" Kun vielä kiittelin, perheen teinitytär sanoi, että "kiitos sinulle, kun kävit meillä juttelemassa".

Ensi kerralla vien kyllä pullon viiniä tuliaisiksi.

Rankkaa

Perjantain valokuvajournalismin tunnit vievät minusta kaikki voimat. Erinomaisia oppitunteja, mielenkiintoisia ja intensiivisiä, mutta hemmetin kovaa työtä. Neljä tuntia setvimistä ja puhumista kolmella eri kielellä, kritiikkiä ja analyysiä, kovaa työtä. Huh.

Tänään opettajamme Leo sanoi meille, että taloustilanne näyttää siltä, että valmistumme kaikki työttömiksi. Silti kuulemma tilanteemme on parempi kuin esimerkiksi muotikuvaajien. Kukaan ei osta muotikuvaajien töitä lama-aikana, mutta jonkin verran meitä journalisteja tarvitaan silloinkin. Toki vähemmän. Täällä kaatuu nyt jo lehtiä, NRC Nextin magazine meni tänään. Samalla yhdeltä opettajalta työpaikka.

Lisäksi puhuimme anonyymiudesta, itsesensuurista, sensuurista. Minä pidin esitelmän suomalaisten sotakuvien sensuroinnista. Asiaan liittyy esimerkiksi tämä Hesarin artikkeli. Samalla jouduin tietysti selittämään suomettumisen, Kekkosen-Paasikiven, YYA-sopimuksen jne jne.

Puhuimme itsesensuurista toisenlaisessakin journalismissa. Leo näytti meille artikkelin, jossa kerrottiin kahdesta vanhasta ihmisestä. Toisella kovasti fyysistä kremppaa, toisella Alzheimerin tauti. Jutun lopussa mainittiin, että henkilöiden nimet on muutettu yksityisyyden turvaamiseksi. Ainoa vain, että Leo sattumoisin tiesi, etteivät kyseiset henkilöt olleet tätä pyytäneet. He olivat halunneet kertoa oman tarinansa, tuoda itse itsensä esiin ja puhua tärkeästä aiheesta omilla nimillään. Jutun kirjoittanut toimittaja oli itse päättänyt, että henkilöiden nimet muutetaan, ja jutussa käytetään ainoastaan selkäpuolelta otettuja, epämääräisiä, henkilöä itsenään kuvaamattomia valokuvia. Ja mistä Leo tämän kaiken tiesi? Jutussa olivat hänen vanhempansa.

Alzheimerin tauti oli toimittajan mielestä ollut sellainen tabu, että hän melkein automaattireaktiona oli "suojellut" haastateltaviaan tekemällä heistä anonyymeja. Samalla toimittaja oli häivyttänyt kertomuksestaan persoonallisuudet, henkilöt itse, ja tehnyt jutunkohteistaan vain tyyppiesimerkkejä. Valokuvien valinta todella korosti tätä. Epätarkka kuva vanhasta naisesta, joka katsoo ulos ikkunasta, tietysti selkäpuolelta otettuna. Kaukaa otettu kuva, jossa pääasia näyttää olevan pyörätuoli eikä siinä istuva mies.*

Me emme saa muuttaa nimiä tai tehdä haastateltavistamme anonyymejä. Kaiken pitää olla tarkistettavissa. Ihmistä ei saa häivyttää, ja anonymiteetti on paikallaan vain, jos kirjoituksen tai valokuvan kohteena oleva henkilö sitä itse pyytää.

Vught-kuvat saivat kehuja. Nyt kun vielä tietäisi, missä niitä voi käyttää. Itse sotafotosarjaa menen maanantaina tekemään Waddinxveeniin. Kun jos ei ole ihmistä, ei ole tarinaa. Waddinxveenissä pitäisi olla kokonainen perhe.

* Tämän olen muuten huomannut olevan aika yleistä, kun vammaisia ihmisiä kuvataan. Kohdistetaan se koko huomio välineeseen - pyörätuoliin tai rollaattoriin tai milloin mihinkin - sen sijaan, että kuvattaisiin ihan sitä itse IHMISTÄ. Tästä olen muistaakseni kirjoittanut joskus ennenkin, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Pitkästä aikaa valokuvatorstai

Inspiraatiokuvassa kuunnellaan.

Tässä kuvassa katsellaan.

Aurinkoa

Sää muuttui syksymyrskyisästä taas lämpimäksi ja aurinkoiseksi. Hyvä homma. Ei sitä olisi vielä jaksanutkaan talvimoodiin siirtyä. Ei silleen että tässä erityisesti ehtisi/jaksaisi säästä nauttia. Pimeässä studiossa on aika sama, minkälainen keli ulkona on.

Sotatarinaani taidan päätyä haastattelemaan perhettä, joka harrastaa toista maailmansotaa. Pukeutuvat univormuihin ja näyttelevät eri kohtalonhetkiä. Keräilevät kaikkea asiaan liittyvää. Perheen isän titteli netissäkin oli yksikönjohtaja sejase. En nyt viitsi tähän alkuperäiskielellä laittaa, jos nekin googlettavat minut kuten minä heidät.

Japan Rail Passit tulivat postissa. Tai siis ne lipukkeet, joita vastaan passit lunastamme Osakassa tai Kiotossa. Tasan kuukauden päästä olemme jo siellä. Vaikea edes kuvitella. Olen katsonut ja uudelleenkatsonut japanileffoja tarkoituksella. Memoirs of a Geisha ja Lost in Translation tässä nyt viimeksi. Vaikka kumpikaan ei ole japanileffa. Ensimmäinen on länsimaisten tekijöiden länsimainen rakkaustarina länsimaisten rakentamissa japanikulisseissa. Toinen on länsimaisten tekijöiden tarina alienaatiosta japanilaisissa kulisseissa. Molemmat lähinnä käyttävät Japania rekvisiittana, mutta Lost in Translation sentään tekee sen rehellisesti, esittämättä mitään muuta, kun taas Memoirs of a Geisha yrittää esittää japanilaista tarinaa piittaamatta pätkääkään autenttisuudesta tai japanilaisesta kulttuurista.

Lost in Translationista olen saanut päähäni, että Tokio - Kioto -shinkansenista voi nähdä Fujin. Tiedä sitten, pitääkö paikkaansa. Kohtahan sen näkee!

Mietin yhä bloginsiirtoa. Kafkikselta sain hommaan skriptit, nyt tarvitaan vielä paikka, joka tarjoaa shelliskriptimahdollisuuden, MySQL:n, paljon tilaa ja paikan, jonne ohjata domaini. Nykyinen one.comimme ei tarjoa shelliä.