Samaa vanhaa

Etsiskelin tuossa lippuja Leonard Cohenin ensi kesän konserttiin Amsterdamissa. Mieleeni muistui, että ensimmäinen konsertti, jossa kävin itsekseni, ilman vanhempia, oli juurikin Cohenin konsertti Helsingin jäähallissa. Päivämäärä näyttää olleen 28.4.1988, kaksikymmentä vuotta sitten. Oli muuten hieno konsertti se.

Yksitoistavuotiaana siis kuuntelin Cohenia, luin scifiä ja katsoin Star Trekiä. Hiukan myöhemmin, kolmentoista kieppeillä, innostuin Oliver Sacksista ja neuropsykologiasta. Tällä hetkellä minulla on kesken Sacksin uusin teos, Musicophilia. Valokuvaus alkoi myös kiinnostaa tuolloin, samoin koneiden kanssa näpertely.

Onko tavanomaista vai epätavallista, että makuni ei ole monenkaan asian suhteen muuttunut yhtään mihinkään 11 - 31 ikävuoden välillä? Että ne asiat, joista innostuin jo silloin - tosin kovin intuitiivisesti ja lapsenomaisesti, tietysti, ymmärtämättä niistä oikeastaan paljonkaan* - ovat vieläkin minulle tärkeitä? Olisiko minun pitänyt tässä kuluneen 20 vuoden aikana kehittyä johonkin suuntaan? Ja liittyykö tämä kaikki vielä siihenkin, että fyysinenkin kasvuni taisi tyssätä juuri noihin aikoihin? Kunhan pähkäilen ja heitän mentaaliherjaa.

* Minulla on paljonkin mielikuvia siitä, millä vajavaisilla tavoilla ymmärsin Cohenin lauluja 11-vuotiaan kehnolla englannilla ja vielä kehnommalla elämäntuntemuksella. Joihinkin lauluihin ne mielikuvat vaikuttavat yhä niin paljon, että minun on nykyäänkin vaikea kiinnittää huomiota siihen, mitä niissä oikeasti sanotaan ja tarkoitetaan. Oma (väärä) mielikuva on vahvempi.