Pöytälaatikosta

Mielen pölypussissa, ei kun pöytälaatikossa on vielä kirjoittamattomia juttuja, kun Arlesissa en päässyt nettiin ja vuorilla olivat jo muut asiat päällimmäisenä mielessä.

Istuimme yhtenä iltana Arlesissa leirintäalueella telttojemme edessä. Meitä oli siinä 10, me pari kolmikymppistä meidän teltastamme ja loput sellaisia 18-20 -vuotiaita valokuvaajanalkuja. Keskustelu kääntyi lapsuuden rangaistuksiin, ja ennen kuin ehdin mukaan, huomasin, että hollantilaistoverini keskustelivat erilaisista kuritusvälineistä. Yhtä oli lyöty puukauhalla, toista metallihenkarilla, kolmannen vanhemmilla oli käytössä karttakeppi, opettajia kun olivat. Ikätoverini kertoi, että kun hänen oma lapsensa muutama vuosi sitten oli vielä ihan pieni, pepulle lyöminen ei oikein tehonnut, sillä vaippa oli niin paksu. Piti sitten läpsäyttää muualle.

Olin ainoa siitä porukasta, joka ei ollut koskaan saanut vanhemmiltaan selkäänsä. Toverieni oli vaikea kuvitella tätä. "Miten sinuun sitten saatiin mitään kuria?" "Eikö Suomessa yhtään kasvateta lapsia?" Minä taas olin niin hämmästynyt ja surullinen koko keskustelusta, etten oikein osannut sanoa mitään. Ei minulla ollut aavistustakaan, että vielä tuossa ikäluokassa - ja vielä nytkin - ruumiillinen kuritus, ja vieläpä apuvälineillä, oli noin yleistä. Onkohan näin koko Hollannissa?


Asiasta toiseen ilman aasinsiltaa. Viimeisenä yönäni Arlesissa nousi ukkosmyrsky. Myrsky oli melkoinen, isoin koskaan kokemani ehkä, tai ainakin vaikuttavin. Vaikuttavuutta lisäsi se, että suoraan yllemme parkkeeranneen myrskyn alla olimme me, teltassa, joka oli pystytetty isolla aukiolla kasvavan ainokaisen puun alle. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Salamat iskivät taukoamatta ympärillämme ja räsähdykset kuuluivat samanaikaisesti. Ilma haisi sähköltä. Me makasimme teltassamme sikiöasennoissa ja huusimme toisiin telttoihin, että "pysykää matalina! Älkää lähtekö juoksemaan, taloihin on yli viiden minuutin matka!"

Lopulta myrsky oli aivan päällä, ja jonkinlainen omituinen tuulenpyörre onnistui pääsemään telttamme alle, ja nosti sen ilmaan, ja me kaksi sisälläolijaa nousimme siinä mukana. Muutaman senttimetrin, sitten kiinnitysköydet pitivät. Mätkähdimme takaisin maahan, ja salamat jatkoivat riehumistaan ympärillämme. Tässä kohtaa minä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja telttatoverini joutui pitämään minusta kiinni, koska pelkäsin niin paljon. Lopulta se iso salama iski, mutta ei meihin, vaan teltta-alueellamme olleeseen sähkökeskukseen, josta lähti kaiken maailman piuhoja eri karavaaneihin ja autoihin.

Ilma haisi palaneelta ja sähköltä ja yhtäkkiä kaikki piuhan päässä olleet autot alkoivat varashälyttää ja huutaa ympärillämme. Muutamalla metrillä meni ohi, onneksi. Selvisimme kaikki naarmuitta. Ukkospelkoni ei helpottunut, ja tuosta tilanteesta on jo nähty yksi painajaisuni. Vaikuttava spektaakkeli.

Kotona

15,5 tunnin ajomatkan jälkeen. Josta KAHDEKSAN TUNTIA ihan älyttömässä ukkosmyrskyssä. Nordrein-Westfalen ja muutkin Saksan osaset saivat kunnon ryöpytystä, ja me siinä samassa. Onneksi H piti auton taitavasti tiellä, joka muistutti välillä jokea.

Hasta manana!

Meitä on tällä reissulla luultu espanjalaisiksi kolme tai neljä kertaa. Kerran eteläamerikkalaisiksi. Kerran oikaisu - nein, Finnisch - luultiin kai vitsiksi, kun keskustelun toinen osapuoli tyrskähti. Juu, ei ole vaaleaa tukkaa eikä sinisiä silmiä. Ja tämä tämänhetkinen kärvistys tai rusketus epäilemättä hämää.

Huomenna aamulla seitsemän aikaan lähdemme ajelemaan pohjoiseen. Joko suoraan Hollantiin tai sitten yhden yön pysäyksellä. H saa päättää, sillä minä en aja autoa, enkä näinollen koe olevani kykeneväinen arvioimaan, kumpi on viisaampi valinta.

Tänään kävimme Rothornissa ja Stelliseellä hengaamassa, kevyt noin kuuden kilometrin kävely. Polvet natisevat, lihakset maitohapoilla, yksi varvas yhä tunnoton. Mutta kyllä se tästä. Olen ollut kohta kolme viikkoa reissussa, mutta ei tunnu rankalta, kun on oma ihminen ja oma hamsteri mukana.

Mettelhorn, 3406 metriä

Eilen aamulla heräsimme viiden jälkeen (outo tämä loma-aikataulumme) ja lähdimme tallustamaan Zermattista ylös kohti Mettelhornia. Aamu oli kylmä, kasvien lehdillä vielä huurretta, ja hengityskin huurusi kävellessä. Silti piti varsin pian ottaa takki ja fleece pois ja jatkaa t-paidassa - polku oli jyrkkä. Kävelimme pari tuntia ensin laitumenviertä, sitten metsäpolkua ja lopulta syvän rotkon vierustaa ja saavuimme Triftiin, missä vuoristomajan isäntä kattoi eteemme mysli- ja kaffeaamiaisen. Syötyämme tallustimme eteenpäin, ja maisema muuttui nopeasti leudonleppeästä kuumaisemaksi. Nousimme kolmeen kilometriin ja jatkoimme lumella, moreenilla, jäätiköllä ja lopulta kivellä, kunnes pääsimme Mettelhornin huipulle 3406 metriin. Nousua Zermattista kertyi 1880 metriä.




Kuvassa ylitän jäätikköosuutta, joka oli onneksi tässä loppuvaiheessa aika tasainen, alussa vain jyrkempi. Kuvassa ei näy, että vasemmalla jäätikkö putoaa ikävästi alaspäin. Liukastuminen ei olisi ollut kauhean hyvä juttu, niinpä kömpelönä vuokrasin jääraudat. Niillä tuli sitten cramponoitua pari lumikenttääkin.

Huipulla olin aivan puhki, kävelyä ja kiipeämistä oli kestänyt jo kuutisen tuntia. Vietimme ylhäällä vain parikymmentä minuuttia.

(H:n ja minun vuorimentaliteetti todellakin on erilainen, minkä todisti käymämme keskustelu. Sanoin, että ei minusta varmaan vuorikiipeilijää tule, sillä en saa huipulle pääsystä mitään huippukokemusta. H vastasi, että niin, onhan se vähän antikliimaksi kun ei voi enää mennä ylöspäin.

Sitä en kuitenkaan tarkoittanut. Minun ajatukseni vuorenhuipulla kulkevat suunnilleen tätä rataa: "Mitäs helvettiä minä täällä teen? Kamala pudotus heti tuossa, nyt ei pidä kompastua. Tuo jäätikkö taisi olla oikeasti vaarallinen. Olikohan tämä nyt fiksua. Pilviäkin kerääntyy, toivottavasti ei tule ukkosta. Miten ihmeessä täältä alas päästään kun nousukin oli jo vaikea. Mihin hulluihin paikkoihin sitä pitääkin itsensä tunkea, ei koskaan enää..."

Sitten, kun olen päässyt turvallisesti takaisin laaksoon ja istun kaupungin ekalla vastaantulleella terassilla olunen edessäni, olen helpottunut ja emotionaalinen ja mietin mielessäni noloja Oscar-kiitospuheita: "...ja kiitos myös Eric Claptonille, jonka laulu 'Lay Down Sally' soi päässäni koko reissun ajan ja siivitti askeleitani vuorenhuipulle..."

Seuraavana päivänä ruoan, saunan ja unen jälkeen olen jo miettimässä, että pitäisiköhän sitä sittenkin koettaa kivuta vielä jonnekin, olihan se loppujenlopuksi aika hienoa.)

Alaspäin kuljimme varsin hitaasti, sillä kehno polveni vihoitteli polvituesta huolimatta (polvi on ollut aika kehno jo pitkään, sillä on tapana kipuilla ja turvota ja lukitella, ja jo iaidoaikoina polvi piti niin kovaa ääntä, että seizasta noustessa päät kääntyilivät, kun dojolla kaikui *SNAP*). Jäätiköstä selvittiin taas, vaikka molemmat cramponini irtosivatkin ennen ylityksen loppua. Oli vähän ikävä fiilis se; tästä lähin käytän vain automaatticramponeita. Moreeni- ja lumiosuuksien jälkeen alkoi jyrkkä alamäki, sekä reitillä että jaloilla - vasen polvi lähetteli viestejä, joissa kysyttiin, miksi oikea polvi saa aina pitää polvitukea ja vasen ei, ja oikea polvi ilmoitti, että eihän tämä tällainen tuki nyt riitä alkuunkaan. Triftiin päästiin takaisin kuitenkin parissa tunnissa.

Pienen levon jälkeen jatkoimme vielä alas Zermattiin ja suoraan polulta Pöstlin terassille. 12 tunnin reissu, nousua 1880 metriä, laskua 1880 metriä, käveltyjä kilometrejä noin 20, mikä ei ehkä tunnu paljolta mutta tuolla nousumäärällä se on minulle hirmuisesti. Illalla vielä saunaan ja sitten aikaisin nukkumaan. Tänään polvet ovat kiukkuisia ja isovarpaasta on ihmetyksekseni mennyt tunto - googlen perusteella joku hermo on mennyt kehnoksi tässä parin viikon kävelyissä raskas reppu selässä, ja tunto palautuu itsekseen jotain parin kuukauden aikajanalla. Sitä odottelemaan sitten!

Hörnli käyty

3300 metriä saavutettu tallustamalla, tosin lähtökorkeus oli telekabiinin päässä oleva Schwarzsee, 2560 tms. Ylös 2 h 10 min taukoineen, alas tauotta 1 h 15 min (oli kiire vessaan).



Se olen minä kun siinä reppu selässä tallaan. Matterhorn on tuo iso hieno vuori tuossa vasemmalla.

Polku oli välillä hurja, kallionseinään oli fiksattu köysiä, joista kiinnipitämällä mentiin. Jäätä oli paljon, ja lunta ja tuulta, sitten ylempänä. Olimme ensimmäiset polulla heti aikaisin aamulla. Puolenpäivän kieppeillä paikalle tupsahti laumoittain väkeä ja me lähdimme kipittämään takaisin alas.

Zzzzzermatttt

Kyllä huomaa, että on siirtynyt Sveitsin puolelle - majoitus on ihan luksus (ei siis luxu vaan luksus) ja vessat ovat siistejä.

Viimeisenä Chamo-päivänä tapasin Maurice Herzogin ja sain omistuskirjoituksen kirjaan - tosin siinä lukee Touli, mutta ei meillä olla turhantarkkoja. Sitten ajeltiin Emossonin padon kautta Zermattiin mutkittelevia vuoristoteitä. Tai siis, H ajoi (rauhallisesti ja hyvin) ja minä luin karttaa.

Huomenna ehkä Hörnlihutte?

Chardonnet (it's pronounced Kardonnee because in French the H is silent)

H huiputti Aiguille du Chardonnet'n ja palasi ehjänä alas, kuunneltuaan tuntikausia guiden haukkuja ("Merde! Dommage!") Ei kuulemma ollut tarpeeksi kestävyyttä, teknisiä taitoja kyllä löytyi.

Illalla mennään kuuntelemaan guruja. Maurice Herzog, Doug Scott yms.

Cimetière de Chamonix

Pilvinen päivä. Kävin ajankuluksi kävelemässä Chamonixin hautuumaalla.
Vanhassa osassa toistuivat samat Chamonixin laakson mahtinimet. Tairraz, Balmat, Payot jne. Uusi osa taas oli täynnä nuoria miehiä. Parikymppisiä kavereita, joitakin nuorempiakin, joitakin vähän vanhempiakin. Haudoissa syntymäaika, kuolin- tai katoamisaika ja kuolinpaikkana aina joku vuorireitti. Tacul, Aiguille Verte, Vallee Blanche, Grandes Jorasses, mikä milloinkin. Koristeena kuva hymyilevästä nuoresta kaverista kiipeilyvaatteissa, joskus köysi ja hakku. Erään vastikään kuolleen 18-vuotiaan vanhemmat olivat tuoneet haudalle pojan jalkapallopokaalit ja hiihtomitalit, ja kyltin, jossa sanottiin, että isä ja äiti muistavat aina.

Lolhamster

Tämä on vielä pakko laittaa:



Savun ilmeet eivät ole olleet tämän reissun aikana ihan noin dramaattiset, mutta kyllä jonkinlaista tuohtumista on näkynyt. Varsinkin kun yhdessä kurvissa kookospähkinä meni nurin. Toisaalta ranskalainen juusto on kelvannut eri hyvin.

Palkinto kiertoon

Johannes K ystävällisesti luovutti blogilleni tällaisen:



Minun tulee luovuttaa palkinto eteenpäin seitsemälle briljantille blogille. Epäilen, että suurin osa lukemistani on jo palkittu, mutta en pääse asiaa nyt tarkistamaan, koska kehno wifi-yhteyteni (istun Chamonixin turistitoimiston ulkopuolella asfaltilla) pätkii. Palaan siis asiaan myöhemmin, ainakin kovasti yritän!

Yksinäinen matkailija

H lähti seikkailemaan korkealle vuorelle, reitille, jolle peruskuntoisella pienellä minulla ei ole mitään asiaa, ja joka vie kauemmin kuin yhden päivän. Tulee kuulemma takas sit joskus kai huomenna tai jotain. Minä kykin laaksossa odottamassa. Niin hauskaa, että haukotuttaa. Enpä ollut tällaisesta yli vuorokauden kestävästä omille reissuille lähtemisestä yhteisellä lomalla ennen kuullutkaan, mikä varmaankin oli ihan fiksu strateginen veto - ei minulla olisi ollut siitä mitään hyvää sanottavaakaan. Eikös tässä arkena olla ihan tarpeeksi erillämme, kun nyt asutaan eri maissa ja kaikkea?

Mutta minkäs teet. Ehdotin varovasti, että ensi viikolla tehtäisiin sellaisia juttuja, joihin molemmat voisivat voimiltaan ja rahkeiltaan osallistua, mutta ehdotukseni ei saanut järin innostunutta vastaanottoa. Saa nähdä sit.

Meh.

(Voisihan tässä tietysti lähteä jollekin polulle, mutta kun periaatteessa ei pitäisi mennä yksin - jos vaikka kompastuu tai putoaa ja kopauttaa päänsä tajuttomaksi jollain vaellusreitillä niin ei ole ketään kutsumassa helichopperia noutamaan. Koetan keksiä jotain kuitenkin. Kaupunkikin on nähty jo moneen kertaan, ottaen huomioon että tämä on viides kerta täällä. Jokohan mä ensi vuonna saisin valita lomakohteen? Vaikka olisihan täälläkin hauskaa, jos tekisimme niitä juttuja joita ennen teimme. Vuorivaelluksia ja helpompia kipuamisia ja sensellaisia.)

Eilen näin kummallisen ilmiön, kesyn vuorimurmelin (tai mikä hiddo se Marmota Marmota nyt suomeksi onkaan). Tyyppi hengasi polun vieressä ja tuli tekemään tuttavuutta. Yleensä ne ovat erittäin arkoja ja viheltelevät varoituksia jo kaukaa, jos kaksijalkaisia vuorikulkijoita sattuu alueelle. Hauska otus, terävät hampaat. Eilen tuli koettua myös keskelle matkantekoa kymmenien metrien korkeuteen pysähtynyt kiikkerä avoin tuolihissi. Pidin kuulkaa lujaa kiinni. Onneksi se jatkoi matkaa muutaman minuutin stopin jälkeen. Ehdin jo miettiä, pelastetaanko meidät tikkailla vai kopterilla, jos laite kokonaan prakaa.

Mitähän näille fonttikoille nyt tapahtui (ja onko "koille" oikea muoto yleensäkään)? Välillä tulee isoa kirjainta, välillä minikirjainta. Vuodatus on taas mystinen.

Chamonix on muuten täynnä hollantilaisia. Onkohan aina ollut niin, vai huomaanko vasta nyt, kun tahdon hetkellistä totaalilomaa ko. kielestä ja kansasta? Brittejäkin täällä tietysti on, mutta se nyt on by default, kaupungin pubitkin alkavat kaikki olla joko irkkuja tai brittejä. Eilisiltana ravintolassa tarjoilija kommunikoi mieluummin englanniksi kuin ranskaksi, mikä skandaali.

Yhtään hyvää kuvaa en ole vielä ottanut. Itsekritiikki, nääs.

Se oli Arles se

Ehjänä Chamonixissa. Muutama pikahuomio ennen pidempiä tarinoita:

- nörttikonferenssien osallistujat ovat hauskempaa jengiä kuin valokuvaajakonferenssien
- yhdistelmä leirintäalue, lauma 18-vuotiaita ja kahden euron viiniputelit on aika nirhaava, ainakin jos aikoo järkensä säilyttää
- saksalaisten turistien puukkohipasta, viereen iskeneestä salamasta ja pienestä ydinonnettomuudesta huolimatta täysissä ruumiinvoimissa

Vroooom

Leirivarusteet ja lämpimän kelin vaatteet pakattu yhteen rinkkaan, vuori- ja kiipeilykamppeet toiseen rinkkaan. Eka rinkka lähtee tänään kanssani Arlesiin, toinen seuraa H:n kanssa ensi viikonloppuna Chamonixiin asti. Edessä jotain 15 tuntia bussimatkustusta ja sitten Les Rencontres d'Arles. Ensi viikonloppuna sompailen junalla tai bussilla tai mitenvaan Chamoon ja sitten viikon päästä siitä Zermattiin. Kolme viikkoa tien päällä, blogi kyllä päivittynee, jos ei Arlesista (en viitsi majoittaa läppäriä teltassa) niin viimeistään Chamosta.

Hyvää heinäkuuta itse kullekin!

Atsiiih

Onkohan tässä kämpässä harvasta laudoituksesta ja hyvästä tuuletuksesta huolimatta sittenkin hometta? Suomessa olin totaaliallergiaton, täällä aivastelen taas aamut käyntiin ja herään öisin korvien infernaaliseen kutinaan. Homeellehan sattuneista menneisyydellisistä syistä olen erittäin yliherkkä. Eikä täällä kai koko ajan voi jotain allergisoivaa ympäristössäkään kasvaa.

Ollaan haahuiltu siskon ja sen miehen kanssa Delftissä ja Hoek van Hollandissa, tänään Antwerpeniin. Kunhan ne herää. Pitäisi samalla alkaa valmistautua seuraavaan reissuun; maanantaina bussi suuntaa kohti Arlesin fotofestivaaleja ja sitä ennen tarvitsen yhtä ja toista. Me kun nukumme teltoissa leirintäalueella, koulu on pihi. Arlesista valun ylämäkeen kohti Chamonixia jotenkin, ja siellä on sentään kämppä, mutta sitä ennen viisi-kuusi vuorokautta telttamukavuutta puolivieraan ihmisen telttakamuna. Jii-haa.

Näin meillä, osa N

Alankomaissa astui tänään voimaan ravintolatupakointikielto. Jatkossa baarit ja raflat ja jopa bruin cafet ovat savuttomia (teoriassa; uskon vasta kun näen). Coffee shopeissa sen sijaan saa jatkossakin polttaa, mutta vain hUUUUmeita eli kannabista. Tupakkaa niissäkään ei saa polttaa, ei edes kannabikseen sekoitettuna.

Kuten erään coffee shopin pitäjä sanoi, "Muissa maissa etsitään marihuanaa tupakasta. Meillä etsitään tupakkaa marihuanasta."