Mettelhorn, 3406 metriä

Eilen aamulla heräsimme viiden jälkeen (outo tämä loma-aikataulumme) ja lähdimme tallustamaan Zermattista ylös kohti Mettelhornia. Aamu oli kylmä, kasvien lehdillä vielä huurretta, ja hengityskin huurusi kävellessä. Silti piti varsin pian ottaa takki ja fleece pois ja jatkaa t-paidassa - polku oli jyrkkä. Kävelimme pari tuntia ensin laitumenviertä, sitten metsäpolkua ja lopulta syvän rotkon vierustaa ja saavuimme Triftiin, missä vuoristomajan isäntä kattoi eteemme mysli- ja kaffeaamiaisen. Syötyämme tallustimme eteenpäin, ja maisema muuttui nopeasti leudonleppeästä kuumaisemaksi. Nousimme kolmeen kilometriin ja jatkoimme lumella, moreenilla, jäätiköllä ja lopulta kivellä, kunnes pääsimme Mettelhornin huipulle 3406 metriin. Nousua Zermattista kertyi 1880 metriä.




Kuvassa ylitän jäätikköosuutta, joka oli onneksi tässä loppuvaiheessa aika tasainen, alussa vain jyrkempi. Kuvassa ei näy, että vasemmalla jäätikkö putoaa ikävästi alaspäin. Liukastuminen ei olisi ollut kauhean hyvä juttu, niinpä kömpelönä vuokrasin jääraudat. Niillä tuli sitten cramponoitua pari lumikenttääkin.

Huipulla olin aivan puhki, kävelyä ja kiipeämistä oli kestänyt jo kuutisen tuntia. Vietimme ylhäällä vain parikymmentä minuuttia.

(H:n ja minun vuorimentaliteetti todellakin on erilainen, minkä todisti käymämme keskustelu. Sanoin, että ei minusta varmaan vuorikiipeilijää tule, sillä en saa huipulle pääsystä mitään huippukokemusta. H vastasi, että niin, onhan se vähän antikliimaksi kun ei voi enää mennä ylöspäin.

Sitä en kuitenkaan tarkoittanut. Minun ajatukseni vuorenhuipulla kulkevat suunnilleen tätä rataa: "Mitäs helvettiä minä täällä teen? Kamala pudotus heti tuossa, nyt ei pidä kompastua. Tuo jäätikkö taisi olla oikeasti vaarallinen. Olikohan tämä nyt fiksua. Pilviäkin kerääntyy, toivottavasti ei tule ukkosta. Miten ihmeessä täältä alas päästään kun nousukin oli jo vaikea. Mihin hulluihin paikkoihin sitä pitääkin itsensä tunkea, ei koskaan enää..."

Sitten, kun olen päässyt turvallisesti takaisin laaksoon ja istun kaupungin ekalla vastaantulleella terassilla olunen edessäni, olen helpottunut ja emotionaalinen ja mietin mielessäni noloja Oscar-kiitospuheita: "...ja kiitos myös Eric Claptonille, jonka laulu 'Lay Down Sally' soi päässäni koko reissun ajan ja siivitti askeleitani vuorenhuipulle..."

Seuraavana päivänä ruoan, saunan ja unen jälkeen olen jo miettimässä, että pitäisiköhän sitä sittenkin koettaa kivuta vielä jonnekin, olihan se loppujenlopuksi aika hienoa.)

Alaspäin kuljimme varsin hitaasti, sillä kehno polveni vihoitteli polvituesta huolimatta (polvi on ollut aika kehno jo pitkään, sillä on tapana kipuilla ja turvota ja lukitella, ja jo iaidoaikoina polvi piti niin kovaa ääntä, että seizasta noustessa päät kääntyilivät, kun dojolla kaikui *SNAP*). Jäätiköstä selvittiin taas, vaikka molemmat cramponini irtosivatkin ennen ylityksen loppua. Oli vähän ikävä fiilis se; tästä lähin käytän vain automaatticramponeita. Moreeni- ja lumiosuuksien jälkeen alkoi jyrkkä alamäki, sekä reitillä että jaloilla - vasen polvi lähetteli viestejä, joissa kysyttiin, miksi oikea polvi saa aina pitää polvitukea ja vasen ei, ja oikea polvi ilmoitti, että eihän tämä tällainen tuki nyt riitä alkuunkaan. Triftiin päästiin takaisin kuitenkin parissa tunnissa.

Pienen levon jälkeen jatkoimme vielä alas Zermattiin ja suoraan polulta Pöstlin terassille. 12 tunnin reissu, nousua 1880 metriä, laskua 1880 metriä, käveltyjä kilometrejä noin 20, mikä ei ehkä tunnu paljolta mutta tuolla nousumäärällä se on minulle hirmuisesti. Illalla vielä saunaan ja sitten aikaisin nukkumaan. Tänään polvet ovat kiukkuisia ja isovarpaasta on ihmetyksekseni mennyt tunto - googlen perusteella joku hermo on mennyt kehnoksi tässä parin viikon kävelyissä raskas reppu selässä, ja tunto palautuu itsekseen jotain parin kuukauden aikajanalla. Sitä odottelemaan sitten!