Pöytälaatikosta

Mielen pölypussissa, ei kun pöytälaatikossa on vielä kirjoittamattomia juttuja, kun Arlesissa en päässyt nettiin ja vuorilla olivat jo muut asiat päällimmäisenä mielessä.

Istuimme yhtenä iltana Arlesissa leirintäalueella telttojemme edessä. Meitä oli siinä 10, me pari kolmikymppistä meidän teltastamme ja loput sellaisia 18-20 -vuotiaita valokuvaajanalkuja. Keskustelu kääntyi lapsuuden rangaistuksiin, ja ennen kuin ehdin mukaan, huomasin, että hollantilaistoverini keskustelivat erilaisista kuritusvälineistä. Yhtä oli lyöty puukauhalla, toista metallihenkarilla, kolmannen vanhemmilla oli käytössä karttakeppi, opettajia kun olivat. Ikätoverini kertoi, että kun hänen oma lapsensa muutama vuosi sitten oli vielä ihan pieni, pepulle lyöminen ei oikein tehonnut, sillä vaippa oli niin paksu. Piti sitten läpsäyttää muualle.

Olin ainoa siitä porukasta, joka ei ollut koskaan saanut vanhemmiltaan selkäänsä. Toverieni oli vaikea kuvitella tätä. "Miten sinuun sitten saatiin mitään kuria?" "Eikö Suomessa yhtään kasvateta lapsia?" Minä taas olin niin hämmästynyt ja surullinen koko keskustelusta, etten oikein osannut sanoa mitään. Ei minulla ollut aavistustakaan, että vielä tuossa ikäluokassa - ja vielä nytkin - ruumiillinen kuritus, ja vieläpä apuvälineillä, oli noin yleistä. Onkohan näin koko Hollannissa?


Asiasta toiseen ilman aasinsiltaa. Viimeisenä yönäni Arlesissa nousi ukkosmyrsky. Myrsky oli melkoinen, isoin koskaan kokemani ehkä, tai ainakin vaikuttavin. Vaikuttavuutta lisäsi se, että suoraan yllemme parkkeeranneen myrskyn alla olimme me, teltassa, joka oli pystytetty isolla aukiolla kasvavan ainokaisen puun alle. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Salamat iskivät taukoamatta ympärillämme ja räsähdykset kuuluivat samanaikaisesti. Ilma haisi sähköltä. Me makasimme teltassamme sikiöasennoissa ja huusimme toisiin telttoihin, että "pysykää matalina! Älkää lähtekö juoksemaan, taloihin on yli viiden minuutin matka!"

Lopulta myrsky oli aivan päällä, ja jonkinlainen omituinen tuulenpyörre onnistui pääsemään telttamme alle, ja nosti sen ilmaan, ja me kaksi sisälläolijaa nousimme siinä mukana. Muutaman senttimetrin, sitten kiinnitysköydet pitivät. Mätkähdimme takaisin maahan, ja salamat jatkoivat riehumistaan ympärillämme. Tässä kohtaa minä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja telttatoverini joutui pitämään minusta kiinni, koska pelkäsin niin paljon. Lopulta se iso salama iski, mutta ei meihin, vaan teltta-alueellamme olleeseen sähkökeskukseen, josta lähti kaiken maailman piuhoja eri karavaaneihin ja autoihin.

Ilma haisi palaneelta ja sähköltä ja yhtäkkiä kaikki piuhan päässä olleet autot alkoivat varashälyttää ja huutaa ympärillämme. Muutamalla metrillä meni ohi, onneksi. Selvisimme kaikki naarmuitta. Ukkospelkoni ei helpottunut, ja tuosta tilanteesta on jo nähty yksi painajaisuni. Vaikuttava spektaakkeli.