Sunnuntaiaamuna lähdin liikenteeseen neljän jälkeen aamulla, nukkumattoman yön jälkeen. Kävelin asemalle tavallista vauhtia ja huomasin, että aamuvarhaisjuna oli 20 minuuttia myöhässä. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin taksilafkalle myöhästyväni seuraavasta etapista. Puhuessani huomasin, että pelkkä tavallinen puhuminen hengästytti. Pian hengitys alkoi vinkua ikävästi ja minulla oli tunne, etten saa tarpeeksi ilmaa. Hengittäminen tuntui työläältä ja raskaalta. Istuin laiturille ja otin rauhallisesti, ja sitten alkoi yskittää. Kuiva yskä vei melkein loputkin ilmat. Juna tuli, ja siirryin junanpenkille hengittelemään. Olo parani, mutta hengityksen vingahtelu jatkui koko eilisen. Taidan mennä astmakokeisiin (minulla on myös tällä hetkellä taiveihottuma kaikissa taipeissa, alati vuotavat silmät ja lukuisia aivastuskohtauksia päivässä). Syistä ja seurauksista spekuloi
H omassa blogissaan.
Pääsin sitten lopulta Rotterdamin asemalle, mistä jatkoin taksilla Rotterdam Alexanderiin. Siellä minua odotti punainen lommoinen Mazda, jonka etupenkillä M ja R jo odottivat. Lähdimme Ardenneja kohti. R soitti kasettisoittimesta jonkinlaista italopoppia, M poltti sätkätupakkaa ketjussa. Minä nukahdin takapenkille ja heräsin vasta Brysseliä ohitettaessa.
Saavuimme Cineyhin ja suuntasimme suoraan valtavan messualueen parkkipaikalle. Messuhalli oli tupaten täynnä ihmisiä ja militariakrääsää. Näkyvissä oli Yhdysvaltain ja sen etelävaltioiden lippuja, vaakunalogoja, aseita, univormuja, maastokuvioituja vaatteita vaareille ja vauvoille, miekkoja, puukkoja, viidakkoveitsiä, kranaatteja, miinoja, kypäriä... kaikkea mahdollista sellaista, josta sotaisa miesjoukko innostuu. Paikalla olleet ihmiset olivat voittopuolisesti miehiä (doh), voittopuolisesti kaljuja tai siilitukkaisia ja usein tatuoituja. Monella oli maastopuku päällä, tai maastohousut ja joku hilpeä t-paita. Pari esimerkkiä: "USA - Kicking Muslim Ass Since 1991" ja "I Shoot To Kill".
Hilpeää väkeä oli siis liikkeellä. Matkakumppaneillani M:lla ja R:lla oli molemmilla hankintalistat. He harrastavat maailmansotien tilanteiden uudelleenlavastusta, ja hankkivat tätä tarkoitusta varten aitoja univormuja ja armeijakamppeita. Toisin kuin paikalla ollut muu väki, M ja R eivät ole kiinnostuneita aseista eivätkä sotakamppeista muuten vain. R tosin tiesi kaikista varusteista noin kaiken. Istuimme lounastamaan ja juttelemaan (kohteliaina kavereina molemmat yrittivät jatkuvasti tarjota minulle ruokaa tai juomaa) ja R kertoi olleensa sodassa mukana ja näkevänsä vieläkin aiheesta painajaisia. Yritin kysyä, mistä sodasta oli kyse, mutten koskaan saanut sitä selville. Iältään R on 45, joten mistään toisesta maailmansodasta ei ole kysymys.
R sanoi käyneensä vuosikaudet psykiatrilla sotatraumojensa vuoksi; vaimolleen hän ei voi niistä puhua, eikä tietenkään pienille tyttärilleen. Kysyin, miksi hän ei koe voivansa puhua vaimolleen. R ei osannut sanoa. Arvailin ääneen, että jospa hän ei halua tuoda niitä asioita kotinsa piiriin. Että se olisi vähän kuin kutsuisi ikävän vieraan menneisyydestä omaan kotiin, eikä tietäisi, miten vieraan saa enää heitettyä ulos. Että se vieras sitten jää asumaan, eikä koti enää olekaan menneisyydestä irrallinen turvapaikka. En minä tiedä, miksi minä siinä ryhdyin täysin tuntematonta miestä amatöörianalysoimaan, mutta R kuitenkin innostui että joo, just noin, just noin.
Kävelimme koko näyttelyalueen läpi kolmeen kertaan. M ja R löysivät muutamia tarvitsemiaan esineitä; minä valokuvasin ja tutkin. Hämmästyin huomatessani, että muun militaria- ja militanttikrääsän lisäksi paikalla myytiin hyvin paljon natsikrääsää. Hitlerin muotokuvia ja patsaita, natsivormuja, kirjoja, tauluja, muistoesineitä.. vaikka mitä uskomatonta roinaa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tietysti näillä alueilla ko. tavaraa löytyy ihmisten kellareista ja ullakoilta vaikka minkä verran. Hyvin näytti käyvän kaupaksi, myös katukyltit, joissa luki Adolf-Hitler-Strasse.
Toinen järkyttävä asia oli, että väki osti pienille lapsilleen kopio-uzeja ja maastoasuja. Paikassa vilisi pikkupoikia tappajan varusteissa. Tytöille myytiin vaaleanpunaisia maastokuvioasuja (varmaan tarkoitettu vaahtokarkkiviidakkoon piiloutumiseen) ja sotavarustettuja nukkeja. Näin myös lapsia pukeutuneina USA:n lippukuvioihin ja Blackwater Merc -lippalakkeihin.
Muutaman tunnin palloilun jälkeen en ollut vielä edes kunnolla alkanut kuvata, kun maastokamppeisiin ja maihareihin pukeutunut kalju ukkojoukko tuli ottamaan kontaktia. Urheat matkakumppanini siirtyivät syrjemmälle sillä tekosyyllä, että eivät osanneet ranskaa (!), joten jäin setvimään setien kanssa keskenäni. Halusivat tietää, miksi kuvaan, mihin kuvaan, kuka olen jne. Heitin siinä sitten äkkiä selitystä, je suis une touriste finlandaise jne jne jne. Kaverit toivat tänne ja täällähän on vaikka mitä hienoa rompetta kuvattavana ja itsellenihän minä tässä vain. Ukot mainitsivat, että liiallinen valokuvaaminen voisi saada jonkun HERMOSTUMAAN, ja mehän emme halua, että kukaan täällä HERMOSTUU, emmehän?
No emme me. Kamera ei siinä salissa enää laulanut. Toisessa salissa kyllä vielä vähän. Kieltämättä vähän ahisti; oletan, että erotuin tuossa porukassa kuin .. no, kuin vasuripasifisti militariamessuilla, ja tajusin vasta siinä kohtaa, että olin varmaankin herättänyt huomiota jo jonkin aikaa.
Lähdimme paluumatkalle kolmen jälkeen ja minä taas nukahdin takapenkille. Rajalla kävimme mäkkärissä, jossa matkakumppanini tahtoivat välttämättä tarjota, ja jatkoimme sitten Alexanderiin. Olisivat vielä kutsuneet illanviettoon, mutta olin liian uninen. Lupasin tulla marraskuussa kylään kanelipullien ja viinipullon kanssa.
