Rankkaa

Perjantain valokuvajournalismin tunnit vievät minusta kaikki voimat. Erinomaisia oppitunteja, mielenkiintoisia ja intensiivisiä, mutta hemmetin kovaa työtä. Neljä tuntia setvimistä ja puhumista kolmella eri kielellä, kritiikkiä ja analyysiä, kovaa työtä. Huh.

Tänään opettajamme Leo sanoi meille, että taloustilanne näyttää siltä, että valmistumme kaikki työttömiksi. Silti kuulemma tilanteemme on parempi kuin esimerkiksi muotikuvaajien. Kukaan ei osta muotikuvaajien töitä lama-aikana, mutta jonkin verran meitä journalisteja tarvitaan silloinkin. Toki vähemmän. Täällä kaatuu nyt jo lehtiä, NRC Nextin magazine meni tänään. Samalla yhdeltä opettajalta työpaikka.

Lisäksi puhuimme anonyymiudesta, itsesensuurista, sensuurista. Minä pidin esitelmän suomalaisten sotakuvien sensuroinnista. Asiaan liittyy esimerkiksi tämä Hesarin artikkeli. Samalla jouduin tietysti selittämään suomettumisen, Kekkosen-Paasikiven, YYA-sopimuksen jne jne.

Puhuimme itsesensuurista toisenlaisessakin journalismissa. Leo näytti meille artikkelin, jossa kerrottiin kahdesta vanhasta ihmisestä. Toisella kovasti fyysistä kremppaa, toisella Alzheimerin tauti. Jutun lopussa mainittiin, että henkilöiden nimet on muutettu yksityisyyden turvaamiseksi. Ainoa vain, että Leo sattumoisin tiesi, etteivät kyseiset henkilöt olleet tätä pyytäneet. He olivat halunneet kertoa oman tarinansa, tuoda itse itsensä esiin ja puhua tärkeästä aiheesta omilla nimillään. Jutun kirjoittanut toimittaja oli itse päättänyt, että henkilöiden nimet muutetaan, ja jutussa käytetään ainoastaan selkäpuolelta otettuja, epämääräisiä, henkilöä itsenään kuvaamattomia valokuvia. Ja mistä Leo tämän kaiken tiesi? Jutussa olivat hänen vanhempansa.

Alzheimerin tauti oli toimittajan mielestä ollut sellainen tabu, että hän melkein automaattireaktiona oli "suojellut" haastateltaviaan tekemällä heistä anonyymeja. Samalla toimittaja oli häivyttänyt kertomuksestaan persoonallisuudet, henkilöt itse, ja tehnyt jutunkohteistaan vain tyyppiesimerkkejä. Valokuvien valinta todella korosti tätä. Epätarkka kuva vanhasta naisesta, joka katsoo ulos ikkunasta, tietysti selkäpuolelta otettuna. Kaukaa otettu kuva, jossa pääasia näyttää olevan pyörätuoli eikä siinä istuva mies.*

Me emme saa muuttaa nimiä tai tehdä haastateltavistamme anonyymejä. Kaiken pitää olla tarkistettavissa. Ihmistä ei saa häivyttää, ja anonymiteetti on paikallaan vain, jos kirjoituksen tai valokuvan kohteena oleva henkilö sitä itse pyytää.

Vught-kuvat saivat kehuja. Nyt kun vielä tietäisi, missä niitä voi käyttää. Itse sotafotosarjaa menen maanantaina tekemään Waddinxveeniin. Kun jos ei ole ihmistä, ei ole tarinaa. Waddinxveenissä pitäisi olla kokonainen perhe.

* Tämän olen muuten huomannut olevan aika yleistä, kun vammaisia ihmisiä kuvataan. Kohdistetaan se koko huomio välineeseen - pyörätuoliin tai rollaattoriin tai milloin mihinkin - sen sijaan, että kuvattaisiin ihan sitä itse IHMISTÄ. Tästä olen muistaakseni kirjoittanut joskus ennenkin, mutten nyt jaksa tarkistaa.