geïntegreerd

Oppitunnilla opettaja pyysi ulkomaalaisia opiskelijoita siirtymään luokan eteen, jotta hän voisi antaa heille eri materiaalit ja eri tehtävän. Tallustelin siis sinne. Takaani kuului hälinää ja kysymys, "hei mitä varten Tuulikin on sinne menossa?" Opettaja nosti katseensa, naurahti ja sanoi, että "älä sinä Tuuli tänne tule, ethän sinä ole ollut ulkomaalainen enää pitkään aikaan."

Tällaista kai sitten on sopeutuminen.

Muutenkin hyvä mieli. Alan olla enemmän oma itseni, koulussakin. Jengi hyväksyy ja olo on kotoisampi. Lisäksi fototekniikan ope innostui kovasti Shibuya-kuvistani ja sain pyynnön printata ne isoina arvosteluun. Ensi viikolla koulua on vain maanantaina ja tiistaina, perjantaina kun on joulupukkipäivä, ja hommat etenevät suht tahdissa. Töitä on paljon, mutta ei stressiä. Ja parin viikon päästä jo joululoma ja Suomi.

No smoking, yes?

Kuten arvasinkin. Nyt kun kylmät kelit ovat täällä, baarit ovat lopettaneet tupakkalain noudattamisen. Lähistön kapakoissa poltellaan (ei, en käynyt kaikissa tutkimusmatkalla, mutta näin ikkunasta) ja kuulemma rööki maistuu kapakoissa läpi maan. Lainkuuliaisuus toimi just niin kauan kun siitä ei ollut dutseille vaivaa. Kivahan se oli lämpimällä terassilla kesällä poltella.

Okonomiyaki

Söin Japanissa jotain sellaista, mitä länkkärimatkaoppaissa kutsutaan japanilaiseksi pizzaksi. Ei se pizzaa kovasti muistuta, mutta on hyvää. Olen kotona valmistanut omia okonomiyaki-versioita, suunnilleen näin:

Sekoitetaan ensin kolmasosateelusikallinen dashirakeita kupilliseen vettä. Kipataan vesi astiaan ja vatkataan sekaan kupillinen vehnäjauhoja ja yksi kananmuna. Pilkotaan iso kasa kiinankaalia pieneksi. Sotketaan äsken tehtyyn taikinaan pieni osa pilkotusta kiinankaalista.

Loppuihin kiinankaaleihin lisätään maun mukaan erilaisia täytteitä. Minä olen pilkkonut sekaan sieniä, purjoa ja kevätsipulia. Voit laittaa myös vaikka katkarapua tai mitä vain. Paistetaan täytteet pannulla ja muotoillaan ne sellaiseksi näppäräksi ympyräksi. Kaadetaan taikinasekoitus päälle ja paistetaan muutama minuutti. Flipataan toisin päin, ja samalla yritetään pitää homma kasassa. Kun lätty on täysin paistunut, tarjoillaan majoneesin ja tonkatsukastikkeen kanssa.

Tonkatsukastiketta saa valmiinakin etnokaupasta, mutta jos se pitää itse tehdä:

sotke worcesterkastiketta, ketsuppia, inkivääriä ja valkosipulia keskenään, muistaakseni ekoja kupilliset ja jälkimmäisiä ruokalusikalliset. Sitten vielä sokeria maun mukkaa.

(Se ruokablogi aikanaan kuivahti kiireeseen, mutta laitetaan nämä satunnaiset uutuuskokkailut nyt sitten tänne.)

RIP Pekka Pohjola

Voi surku.

Turhautus

Vietimme eilen aikaa koululla jälkikäsitellen edellisen viikon studiokuvauksen tuloksia. Tehtävänä oli taaskin kopioida kuva täydellisesti; esimerkkikuva oli korillinen tomaatteja, ja valmiissa kuvassa piti olla jokainen tomaatti samanmuotoisena ja samassa asennossa, jokainen heijastus täysin kohdallaan samoissa kohdissa tomaatteja, jokainen varjo samassa asennossa, taustan epämääräinen väri täysin sama kuin alkuperäisessä jne. Tällaisesta hommasta hollantilaiset toverini sanovat, että "mierenneuken", joka tarkoittaa kopulointia muurahaisten kanssa. Meilläpäin samassa ilmaisussa on mukana pilkku.

No, aikamme käsiteltyämme opettaja tuli vilkaisemaan ja sanoi, että ei kuulkaa, ei tuo kelpaa. Valokuvatkaa koko juttu uudelleen. Kuulemma tomaattiemme kantaosien ne vihreät pienet lehtiset ovat ihan väärin.

Viime viikolla hommaan meni seitsemän tuntia, kuusi 4x5 -filmiruutua ja tietysti 24 eur + 30 eur rahaa (kehityksen ja filmin hinta). Ensi tiistaina sitten uudestaan.

Uskotteko, että minua joskus turhauttaa tämä koulu?

Mitä muuta... Ytimen vuoden viimeisen numeron teko on loppurutistusvaiheessa, oma panokseni tosin on pieni. Tänään menen IDFA:an katsomaan pari leffaa. Liikenne on palautunut normaaliksi, lumesta ei ole enää tietoakaan, ja junatkin jo kulkevat.

mEEmi

Jospa lahjoitti minulle e:n.

Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella, ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

eläimet

Olen aina ollut suunnattoman eläinrakas, tarkemmin vielä kissaihminen. Suurimman osan elämästäni olen elänyt kissojen kanssa. Nyt ei kissa ole mahdollinen, H:n pahan allergian takia, ja tämänhetkinen lemmikkimme onkin hamsteri. Toivon, että tulevaisuudessa voimme ottaa koiran.

eksyminen

Olen tosi huono hahmottamaan ilmansuuntia ja maantiedettä yleensäkään. Voin hyvin eksyä kotikulmillani, jos kuljen hieman tavanomaisesta poikkeavaa reittiä. Minun on opeteltava reitit moneen kertaan, jotta yleensäkään löytäisin edes niihin paikkoihin, joissa käyn jatkuvasti.

elämäkerrat

Nautin elämäkertojen lukemisesta. Lainailen niitä kirjastosta. Parhaillaan on meneillään Barack Obaman nuoruuskuvaus Dreams from my Father.

elokuvat

Katsoin ennen paljon elokuvia. Nykyään tämä harrastus on jäänyt vähemmälle, kun ei ole oikein aikaa, eikä samalla tavalla mielenkiintoista tarjontaakaan. Tällä viikolla tosin Amsterdamin dokumenttielokuvafestivaali korjaa tilannetta. Dokumentit ovatkin suosikkejani.

eno

Minulla on vallan erinomainen eno. Lapsena siskon kanssa kutsuimmekin häntä aina vain enoksi, josta sitten enon omat lapset hämmentyivät ja ottivat käyttöön saman nimityksen. Nykyään sanotaan Jore tai Eno Jii, mutta enona minä häntä yhä ajattelen.

ehtiminen

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat turhantarkkoja ajoissa olemisesta. Tänäänkin ehdin tunnille vaikka junat eivät kulkeneet, mikä sitten vähän harmitti kun kukaan muu ei ehtinyt.

erilaisuus

Täällä varsinkin olen tuntenut olevani erilainen; eri ikäinen, eri kieltä puhuva eriskummallinen erityistapaus. Entisessä perusyhteisössäni Atkosin porukassa tuntui, että olemme kaikki erilaisia ja erikoisia ja sellaisinaan hyväksyttyjä. Nykyisin erilaisuuden esiintuomista pitää hieman varoa.

evidenssi

Pyrin ajattelemaan asioista tieteellisesti ja siksipä vaadinkin evidenssiä esitetyistä väitteistä.

ei

Minun on tosi vaikea sanoa ei. Jos joku minulta jotain pyytää, varsinkin aikaani, on minun lähes mahdoton kieltäytyä, vaikka tietäisinkin, että aikaa ei oikeastaan ole. Tulee kauhean huono omatunto. Tästä johtuen joudun välillä koululla jotenkin hyväksikäytetyksi, kun olen opettanut oppilastoveritenavat siihen, että minulta riittää aina aikaa ja apua.

evoluutio

Jeesus-kalalla on jalat. :-) Eksyin joskus muutamaksi vuodeksi seuraamaan sfnetin evoluutiokeskusteluryhmää, ja hämmästyin; vielä on ihmisiä, joille evoluutio ei olekaan se todennäköisin lajikehityksen selitysmalli. Minua kiinnostaa sekä evoluutiobiologia että evoluutiopsykologia; satuin pääsemään joskus Stephen Jay Gouldin luennolle ja Dawkinit on luettu. Itse siellä sfnetin ryhmässä en jaksa vääntää - jotkut nettiriidat ovat ikuisia, pöytään kannetusta todistusaineistosta riippumatta.


Kommenttilaatikossa saa pyytää kirjainta, jos tahtoo meemiin mukaan.

File

Ei tarkoita tiedostoa vaan ruuhkaa. Tänään aamuruuhka oli melkoinen. Eilen sateli rähmää (en minä sitä lumeksi suostu sanomaan, kun se ei edes pysynyt) ja samalla junaliikenne randstadin alueella oli aivan sekaisin joidenkin raidetöiden takia. Tänäänkään ei Delftistä päässyt junalla Haagiin ja niinpä jouduin lähtemään melkein tuntia aiemmin kouluun; raitiovaunun ja kävelyn yhdistelmä ei ole nopea. Iltapäivällä kotimatkaan meni taas tunti. Huokaus.

Eilen pääsin onneksi merimieskirkolta Reetan kyydissä kotiin. Rotterdamistakaan kun ei kulkenut juna Delftiin. Tuli talkoiltua ensi viikonlopun markkinoiden tiimoilta, tosin panokseni taisi jäädä aika vähäiseksi. Saunassakin kävin pikapikaa, mikä piristi.

Kuukausi jouluun, hirmu kasa koulutöitä edessä...

IDFA on taas täällä

Amsterdamin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali eli IDFA on alkanut. Tänä vuonna en tullut edes yrittäneeksi vapaaehtoiseksi, kun ei ole aikaa, mutta pari leffaa on tarkoitus käydä katsomassa. Tähän mennessä listalla on Sean McAllisterin Japan, A Story of Love and Hate ja Marije Meermanin I Wanna Be Boss. Täytyy katsoa, josko sitä ehtii vähän jotain muutakin tehdä. Ensi viikonloppuna kun on Merimieskirkolla joulumyyjäiset, jonne minut saatetaan vapaaehtoistaa. Keskiviikon vietän kuitenkin Amsterdamissa festarialueella.

Ei tämä elämä nyt ainakaan helpotu

Vuodenvaihde lähestyy, mutta maailma ei selkene. H todennäköisesti jatkaa pätkäsopimuksilla Lundissa, mutta matkustusrahat Delftin ja Lundin välillä jäävät pois, ja nyt kun se ainoa väliä lentänyt halpis Sterlingkin on konkassa, ei voi enää suhata muutaman viikon välein kahden kaupungin välillä. Minun ei kannata lähteä perään, kun ei ole vielä vakisopparia ja se Ruotsissa asuminen voi tyssätä keväällä, ja joutuisin sitten jättämään nykyisen koulun kesken ns. turhaan.

Toisaalta jos ja kun H jatkaa Lundissa vuodenvaihteen jälkeen ilman mitään rahnaa Delftistä, varsinkin kun omat tuloni rajoittuvat muutamiin satasiin silloin tällöin, ei meillä enää ole varaa nykyiseen asuntoomme täällä. Tämä tarkoittaa, että minä etsin nyt halpaa pientä asuntoa Haagista koulun läheltä* (max. puolen vuoden sitovalla sopimuksella, joten niitä on harvassa) ja teen päässäni listaa niistä kaikista tavaroista, joista pitää luopua.

Näin täällä. Eipä paljon naurata.

Ensi vuonna mahdollisuuksia on sitten ehkä 3:

a) H saa pysyvämmän paikan Lundista ja muutamme Skåneen, jolloin minä yritän vaihtaa koulua

b) H saa rahoituksen Suomen akatemialta ja muutamme piäkaupunkiseudulle, jolloin minä joko yritän vaihtaa koulua sinne, opiskelen HY:n opintojani eteenpäin tai haen töihin

c) Akateeminen maailma hyljeksii meitä ja H alkaa etsiä jotain ihan muuta

Pari kuukautta sitten vääntäessämme taas tästä asiasta sanoin, että minun kannaltani pahin on se jos en vielä vuodenvaihteessakaan tiedä, miten ja kuinka kauan epävarmuus kestää ja milloin se vakinaisempi asuinpaikka voisi löytyä. No, niin siinä sitten nyt kuitenkin kävi ja lisäksi pitää vielä kai lähteä tästä kauniista kodista. Oh well, itsesääli off ja asunnonhakuun.

* Saisi se muuallakin olla, mutta Haagissa asumalla säästäisin vielä junamatkakulutkin.

Thinking in Pictures

Yhdestä nuoruudensankaristani, professori Temple Grandinista, on tekeillä leffa! Pääosassa Claire Danes (jonka minä ainakin muistan vain lyhytaikaisesta tv-sarjasta nimeltä My So-Called Life).

(Tää kävi ilmi kun katsoin TV-Kaistan kautta Terminator 3:a ja jouduin googlettamaan näyttelijät, kun en muistanut, mistä Danes olikaan tuttu. IMDB sitten kertoi tekeillä olevasta Grandin-elokuvasta. Itse tutustuin Grandinin ajatuksiin ensin Oliver Sacksin kirjan An Anthropologist on Mars kautta.)

Namimeemi

Zepa paiskasi meemihaasteella, eli...

1. Valitse vähintään viisi irtokarkkilaatua, jotka valitsisit oikeastikin karkkipussiisi.
2. Ota karkeista joko itse kuvat tai nappaa ne netistä ja julkaise ne blogissasi.
3. Tämän jälkeen haasta vähintään vähintään kolme ihmistä tekemään tämä meemi, ja linkkaa heidän blogeihinsa. Voit haastaa myös useamman! Koita arvata, mistä nameista he tykkäävät.
4. Halutessasi voit vielä selvittää sanallisesti valintojasi…

Hmm, irtokarkkeja en niin muista.. mutta kokeillaan karkkeja yleensä. Tämän hetken ykkössuosikki on C1000:sta saatava soft nougat, jossa on hedelmänpaloja ja pähkinöitä:


Sitten tietysti Dracula-pillerit:



Dragster-salmiakkirenkaat:



Apteekin salmiakki:



ja lopulta ehdoton klassikko, ehkä kaikista paras kaikessa monipuolisuudessaan; Jelly Bellyn originaalit jellybeanit. Näistä parhaita ovat popcorninmakuiset, kanelit, kahvinmakuiset ja salmiakit, tietysti.



Kuvat kaikki kaivettu netistä. Haaste lähtee Jaanalle, Riitalle ja H:lle.

Ainii, noista salmiakeista vielä sen verran, että hollantilaiset kyllä ymmärtää niiden päälle. Kaverini just toivoi turkinpippureita 19-vuotislahjaksi. Mutta muuten nämä keskempieurooppalaiset eivät oikein osaa. Saksalainen luokkatoveri kävi sylkemässä tarjoamani vinoneliösalmarin roskikseen.

Disorientaatio

Takaisin Hollannissa. Eilen oli jo normaali arkipäivä, puursimme studiossa tehtävien parissa aamusta iltaan. Paluulennot menivät hyvin, tosin Suomen myräkässä se jälkimmäisen lennon pikku-Embraer tuntui vähän kepoiselta. Koneenvaihdossa Helsinki-Vantaalla ehdin istuskella kaffella äidin ja isän kanssa.



Shibuya crossing

Tahtoo takaisin! Tokiosta ei ehtinyt nähdä paljoakaan, ja pelkästään Shibuyan tienylittäjiä olisi voinut katsoa tuntikausia. Viimeisenä päivänä oli tarkoitus nähdä vielä Kiotossa linna, mutta sen sijaan matkustin tosiaan Okayamaan hakemaan hävinnyttä laukkua. Se stoori meni näin.

Tulimme Tokiosta väsyneinä illalla kohti Kiotoa. Olimme käyneet ostoksilla Kappabashi-kadulla, jolla myydään kaikenmaailman astioita ja keittiötavaroita, joten meillä oli yksi kassi lisää niiden kolmen lisäksi, joita raahasimme Tokiossa. Kioton aseman kohdalla laskin kassit nopeasti - 1 2 3, mukaanlukien se uusi kassi, ja jäimme pois. Lähes heti asemalaiturilta laskeuduttuamme tajusin, että reppuni oli vielä hattuhyllyllä. Se sama reppu, jossa oli läppärini (sisällään reissun kaikki kuvat ja koko syksyn koulutyöni), lentolippuni jne.

Paniikki paniikki! Löysimme asemalta lost & foundin, jossa kaksi vanhaa setää yritti saada selvää kertomuksestamme. H elehti ja selitti osin englanniksi, osin aikataulua näyttämällä, osin japaniksi, ja minä näytin surkealta vieressä. Lopulta sedät kirjasivat jotain ylös, kirjoittivat nimeni katakanoilla ja elehtivät, että meidän pitäisi tulla huomenna uudelleen.

Seuraavana aamuna H lähti viimeiselle konferenssiluennolleen ja minä lähdin takaisin Kioton aseman lost & foundiin. Paikalla oli taas kaksi vanhaa setää, tosin eri sedät kuin viimeksi. Yritin selittää asiaani, mutta ei siitä oikin tullut mitään. Sedät viittoivat minut odottamaan ja soittivat jonnekin. Kymmeneltä paikalle ilmaantui japanilainen nainen, joka sanoi: "Hello, I am your English volunteer, may I help you?" Helpotuksen huokaus. Selitin asiani, ja hän kertoi minulle, että laukkuni on todennäköisesti paikallistettu Okayamaan. Minun tulisi nyt kuvailla koko laukun sisältö, jotta he voisivat tarkistaa, ja jos laukku osoittautuisi omakseni, hakea se Okayamasta.

Kuvailin läppärini ja sanoin, että lisäksi "some clothes". Tämä ei riittänyt, vaan minun piti kuvata repussa olleet alusvaatteeni. Sitten setä soitti Okayamaan ja täti tulkkasi. Antoivat minusta kuvauksen, ja kysyivät moneen kertaan anteeksipyydellen ikääni. Reppu toki osoittautui omakseni, ja pääsin matkaan.

Viiletin Shinkansenilla Okayamaan ja näytin siellä saamaani lappua asemahenkilökunnalle, joka ohjasi minut ulos asemalta jonkinlaiseen koban-poliisiboksin ja lost&foundin yhdistelmään. Siellä vakavat viivasuut ojensivat minulle laukkuni. Kumarsin monta kertaa varmaan 90 astetta ja hoin sumimasenia ja arigato gozaimasua ja näytin helpottuneelta ja vakavat viivasuut puhkesivat isoihin hymyihin. Ehdin takaisin seuraavalla junalla.

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun a) unohdin jotain liikennevälineeseen b) hukkasin laukkuni. Näemmä niin voi sittenkin käydä kelle vain, jopa minulle.



Shibuyan väkeä

Kuvia on käsittelemättä kasapäin, ja nyt alkavat kouluhommat painaa päälle. Arjessa matka epäilemättä haalistuu jonkinlaiseksi unikuvaksi. Nyyh. Koskahan sitä pääsisi takaisin Japaniin? Jää ikävä ruokaa, juoma-automaatteja, Shibuyan bladerunner-fiilistä, nuudelipystiksiä, nekoja, liikennepoliiseja, Fushimi Inari -shrinen kissoja, A-izakayaa Kiotossa, Harajukun tanssivia elviksiä, japaninvaahteroita, vuoria, Tyyntämerta, ja varsinkin japanilaisia ihmisiä.



Fushimi Inari -shrinen kissa.

Osaka

Tokiosta lisää myöhemmin, nyt olemme Osakassa. Jouduin tänään tekemään pienen päiväretken Okayamaankin. Unohdin nimittäin läppärilaukkuni (lentolippuineen tietokoneineen kaikkineen) eilen shinkanseniin ja sinne Okayamaanhan se päätyi. Oli mukava selvitellä asiaa ilman yhteistä kieltä, mutta onneksi hymyily ja anteeksipyytely ja kiittely ja kumartelu auttaa monessa kummassa tilanteessa. Reppu tallessa ja nyt kaikki OK.

Tokiossa oli upeaa upeaa upeaa, ja pisteenä hienon I:n päälle tapasin vielä vanhan ystävänkin siellä Ikebukuron suunnalla.

To-ky-o

Jos on sellainen sana kuin aistiyliannostus (sensory overload?), sen kohdalla sanakirjassa on Tokion kuva.

Tänään Ueno, Asakusa, Shibuya, Shinjuku.

Huomenna ehkä Ikeburuko 3-33-2.

Ruokaaaaaa

Japanilaisessa ravintolassa ruokailu menee osapuilleen näin:

Astumme sisään ravintolaan ja henkilökunta kajauttaa meille "Irasshaimase!" Näytämme sormilla, että meitä on kaksi, ja meidät ohjataan pöytään. Samantien joku kiikuttaa meille lasilliset jäävettä, kupilliset vihreää teetä (ilmaista!) ja kuumat pyyhkeet, joilla on tarkoitus pyyhkiä kädet ja kasvot ennen ruokailua.

Tilaamme joko näppärästä englanninkielisestä menusta, näppärästä kuvallisesta menusta tai kömplelösti mainitsemalla ääneen tuntemiamme japanilaisia ruokalajeja. Ruoka tuodaan hyvin nopeasti, ja joku käy alati täyttämässä vesilasejamme/teekuppejamme. Ruokailtuamme poistumme kassan kautta - yleensä maksetaan lähtiessä, ei pöydässä. Hinta on se, mitä menussa luki, sillä Japanissa ei yleensä tipata ollenkaan.

Tähän mennessä erinomaisia ruokakokemuksia: edamame eli keitetyt vihreät soijapavut suolan kanssa, yudofu eli kiotolaisittain keitetty tofu, tsukimi udon eli udon-nuudelit raa'an munan kanssa, bukkake soba eli kylmät soba-nuudelit ja monenmonta ruokaa, joiden nimet eivät ole käyneet selville, ja raaka-aineitakaan emme tunteneet.

Nyt lähden Kioton keisarilliseen palatsiin (avoimien ovien päivä) ja iltapäivällä takaisin Fushimiin. Huomenna vuorossa matka shinkansen-junalla Tokioon.

Miyajima & Fushimi Inari

Kelluva torii-portti laskuveden aikaan, Miyajiman saari Hiroshiman edustalla. Pääsinpä samalla käpälöimään Tyyntämerta. Lämmin oli se, ja kovin meduusainen.




Fushimi Inari -taishan toriiportit. Niitä on satoja ja ne muodostavat kilometrien pituisen käytävän. Kävimme tuolla tänään ryhmässä japanilaisen tehokkaasti; juoksimme puolijuoksua koko nähtävyyden läpi, ja ryhmänjohtajuuden itselleen nakittanut rouva laski koko ajan, että koko porukka on kasassa. Ei auttanut jäädä pahemmin fotaamaan, kun matkanjohtajalle iski seuraavassa käytävänkulmassa hätäännys. Ehkä ehdin vielä uudelleen tuonne - nyt ei nähnyt kiireestä johtuen tarpeeksi.

Sakemesta oli ihan jees. Pieni kierros, paljon tekstiä, jonka sakesetä selosti ja prof G käänsi. Lopuksi saimme maistella kolmea erilaista sakea: makeaa (sitä samaa, mitä Suomestakin gekkeikan-pullossa saa, oletan), kuivaa (parempaa!) ja luumuista (maistui likööriltä). Sakesedän mukaan on terveellistä juoda 100 ml sakea päivässä, mutta ei enempää, sillä silloin tulee sivuvaikutuksia.




Snapshot Fushimin juna-asemalta.

Nurinkurin

Busseihin mennään takaa sisään ja etuovesta ulos. Matkan maksu tapahtuu lähtiessä.

Miehet voivat (näemmä) pissiä kadunkulmissa, mutta julkisesti EI SAA niistää.

Nuudeleita syödessä pitää ryystää äänekkäästi, mutta syömäpuikkojen laittaminen ristiin on ei-ei.

Kaiken maailman pr0noa voi lukea junassa, paitsi jos jossain vilahtaa yksi karva. Sitten se on säädytöntä.

Romanttiset sarjiskertomukset, joissa ratkotaan rakkaushuolia, on suunnattu nuorille miehille eikä naisille.

Jne.

Tänään ohjelmassa Fushimi Inari -taisha ja Gekkeikan Sake -tehdas. Ryhmässä, päätin liittyä H:n konferenssiporukan jatkoksi tätä retkeä varten. Ei se sake varmaan paranna, mutta ehkä on hetkellisesti mukavampi sairastaa. terv. Tuuli, joka on nyt sairastanut nuhakuumetta kolmella eri mantereella.

Hiroshima

Genbaku Domen ulkopuolella koululaiset riehuvat ja asettuvat ryhmäkuviin. On lämmintä ja aurinkoista. Itse rakennus on pienempi kuin luulin, ja kaikkialle sen ympärille on rakentunut moderni, vilkas kaupunki. Aina välillä kuuluu kumiseva ääni, kun joku lyö takana Rauhanpuistossa olevaa gongia.

Ehdimme olla paikalla vain hetken, kun rouva Ono (tai Ono-jotain, en saa selvää) tulee nykäisemään meitä hihasta. Hän on viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä ja pitää kädessään pientä valokuvakansiota. Rouva selittää, että hänen äitinsä on hibakusha eli atomipommista eloonjäänyt, ja toimi aikoinaan vapaaehtoisena oppaana täällä pommin räjähdyspaikalla. Nyt äiti, jo 83-vuotias, sairastaa syöpää ja on sairaalassa, joten tytär kokee velvollisuudekseen ottaa äidin vapaaehtoistyön hoitaakseen.

Rouva Ono näyttää meille kuvia ennen ja jälkeen, ja vie meidät räjähdyksen keskipisteen alapuolelle. Hän näyttää parkkitalojen väliin jääneen vanhan hautausmaan, jonka kivet ovat tummuneet mustasta sateesta. Hän näyttää pienen patsaan, joka on lasten suojelujumala, ja jonka varjo on palanut patsaan jalustaan. Rouva Onon englanti ei ole hyvää, mutta hän selventää tarinaansa näyttämällä meille tekstin samalla pienestä valokuvakansiostaan. Kansiossa on myös hibakusha-taiteilijan näkemyksiä tapahtuneista; kuvia palavista ruumiista, silmäkuopistaan ulos pullistuneista silmistä, joesta takanamme, jossa kelluu vain ruumiita. Hän kertoo, kuinka pommin uhreilla oli hirveä jano, mutta juotuaan he kuolivat, koska säteilyn vaurioittamat sisäelimet eivät enää kestäneet edes vettä. Kertoessaan rouva hymyilee, ja kun yritämme kysellä asioita tai poiketa käsikirjoituksesta, palaa nopeasti kansionsa tekstiin. Pian kierros on tehty, ja vaihdamme kohteliaisuuksia; me kehumme rouvan englanninkielentaitoa ja hän ylistää muutaman sanan japaniani, me lausumme sanoja Japanin kauneudesta ja hän kyselee Suomen lumitilanteesta. Kiittelemme ja kumarramme molemmin puolin moneen kertaan.

Kävelen takaisin puistoon. Lauma yläasteikäisiä poikia kävelee ohitseni ja huutaa "Herro herro! Atom bomb! American, yes?" Vastaan nopeasti "Iie, finrandojin desu" ja hymyilen varovasti. Minulle jää kuva, että amerikkalaisena olisin ollut heille paljon mielenkiintoisempi.

H tapaa kaksi keski-ikäistä rouvaa, jotka haluavat harjoitella englantiaan. Rouvat kyselevät H:lta ammattia ja kotipaikkaa, ja suostuvat myös kertomaan jotain itsestään. Toisen rouvan isoisä katosi atomipommipäivänä. Isoäiti oli räjähdyksen aikaan kauempana, ja isoisä oli jossain timpuroimassa. Räjähdyksen jälkeen isoäiti etsi ja etsi, muttei löytänyt miestään. Joistakin ihmisistä ei jäänyt jäljelle mitään, joistakin vain varjo, ja joistakin tunnistamattomaksi hiiltynyt ruumis. Lopulta isoäiti löysi yhden hiiltyneen, jonka vieressä oli varreton vasara - puinen varsi oli toki palanut - ja päätteli löytäneensä miehensä. Niin varmaan olikin, tai sitten mies oli joku muista hiiltyneistä tai varjoista. Ainakaan hän ei koskaan palannut kotiin.

En saa hyviä kuvia. Lähdemme Miyajimaan, ja tunnen, kuinka minulle nousee kuume. Olo onkin ollut outo koko päivän.

Nishkiki food market & Gion

Flickrissä lisää, sinne valuu fotoja epätasaiseen tahtiin.

Maailma on pieni; mailasin muutama viikko sitten yhdelle Kiotossa asuvalle amerikkalaiselle valokuvaajalle yhdestä asiasta ja eilen törmäsin sattumalta ko. henkilöön Gion Shinjo -aseman edessä.

Pilvisyys jatkuu, tänään ehkä kuitenkin Kinkakujin temppelille.

Sekalaisia merkintöjä, vuorokausi 1

Lisätty kuva: Arashiyama Momiji Matsuri eli Arashiyaman vaahteranlehtijuhla

Lentoemäntinä oli feikki Dolly Parton ja aito Merja Vanhanen. Sekä kalju lentoisäntä, öö stuertti, joka kiersi ympäriinsä hokemassa "Coffee, tea or me?" Palvelu oli mielestäni erinomaista, ruoka hyvää ja aamiainenkin ok, ja tunnin välein joku kävi tarjoamassa mehua tai vettä ettei tulisi dehydraatio. Muita juomia sai koko ajan pyytämällä. Kyllä Finnair skulaa.

Japanilaiset ovat erittäin ystävällisiä, erittäin avuliaita ja erittäin kielitaidottomia. Tuo viimeinen ei loppujenlopuksi kovasti haittaa, kun elekieli toimii ja kärsivällisyys (heillä siis meitä ymmärtämättömiä kohtaan) riittää. Kun seisoo vähän aikaa kysymysmerkin muotoisena jonkun automaatin tai kartan ääressä, tulee eri suunnista iloisesti hymyileviä ja kumartelevia paikallisia avustamaan. Jos avustuksesta sitten ei tule selkoa, päädytään tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli hymyilee hämmentyneesti ja kumartelee ja hokee arigato gozaimas. Tätä voi jatkua tovin.

Ruoka on ihanaa, eikä välttämättä kallista. Tänään hyydähdimme nälkäämme Pontocholla, joka on eksklusiivinen kadunpätkä eli kallis (eikä kaikissa paikoissa edes palvele ulkkareita), ja päädyimme yhteen pieneen ravintolaan illalliselle. Monen pienen ruokalajin setti kummallekin + saket + oluet + teet kustansi huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Helsingissä. Vaikka jeni ei enää olekaan kurssiltaan niin edullinen.

Automaateista saa mitä vain (en tosin ole löytänyt sitä kuuluisaa pikkuhousuautomaattia vielä, mikä Huuhaan jengille erikseen mainittakoon). Samoista automaateista saa kylmiä ja kuumia juomia. Kuumatkin ovat tölkissä. Suosittu on Boss-niminen kaffejuoma jota mainostetaan Tommy Lee Jonesin naamalla. Tulee jotenkin mieleen Lost in Translation ja "For relaxing time - make it Suntory time." Suntorysta puheenollen, kapakoissa on Suntory-viskiä hanassa.

Ihmiset kuljeskelevat kimonoissa ja yukatoissa. Vastaan voi tulla pariskunta, jonka miehellä on hakamaa myöten perinteiset yllä ja naisella taas reikäiset farkut, adidakset ja lippalakki. Formaalin ja täysin relan vastakohtaisuus.

Täällä elää natiivisti apinoita. Yksi sellainen innostui avaamaan H:n kengännauhat tuolla vuoripolulla (juu, toki löysimme heti vuoripolun).

Joka paikka soi tai visertää. Suojatiet sanovat kukkuu, metrosisäänkäynnit tityy ja vessatkin jotain. Lisäksi kaikkialla on kuulutuksia innostuneenhengästyneellä naisen äänellä. Joissakin metroissa ja junissa kuulutetaan myös englanniksi. Asemilla on nimien lisäksi myös numerot.

Kasvillisuus on ihan erilaista. En tunnista puita. Linnuista puhumattakaan. Näin tänään kaksi tosi isoa lintua, joiden lajeista minulla ei ole mitään aavistusta.

Jokaisella talolla (tai talorivillä?) on oma tolppa, jossa kasapäin piuhoja. Näyttävät sähkö- ja puhelinpiuhoilta. Mikään ei siis kulje maan alla, vaan niissä tolpissa. Mietityttää, että mitenkäs sellaiset tolpat toimivat maanjäristyksen sattuessa.

Liikenne on vasemmanpuoleista. En minä tätäkään ollut tajunnut. Sähköautoja on jonkin verran, ja pieniä autoja paljon. Fillarikin tuntuu toimivan tosi hyvin Kiotossa kulkuvälineenä, tosin tyypit fillaroivat jalkakäytävillä.

Ihmiset ilahtuvat huomattavasti, kun yrittää sanoa parikin sanaa japaniksi. Ne normaalit konnichiwat ja sumimasenit ja arigato gosaimas tms. Lisäksi nama biiru ja toire wa doko desu ka ovat osoittautuneet hyödyllisiksi.

Ryntäilyn ja tunkemisen sijasta ihmiset jonottavat metroasemilla osapuilleen niillä kohdin, mihin metron pysähdyttyä ovet osuvat. Tungoksessa kävely on ihan erilaista kuin Hollannissa: kukaan ei töni eikä tunge eikä kyynärpäätaktikoi. Kaikki luovivat huomaavaisesti toistensa ohi.

Ihmisillä on ehkä unenpuute, tai sitten täällä on muuten vain tapana nukahtaa heti kun metroon istahtaa. Lähes jokainen vaikuttaa torkahtavan saman tien.

Taloissa on aika kylmä talvella ja syksyllä, kun ei ole eristystä eikä keskuslämmitystä. Onneksi on kuitenkin sähköpatja ja lämpeävä vessanpytynrengas. Vessat ovat yleensä mallia high tech tai reikä. Meidän majatalossamme on onneksi se high tech.

Puran ensimmäistä muistikortillista kamerasta, jossain kohtaa laitan varmaan kuvia Flickriin. Huomenna H parka joutuu töihin ja minä haahuan keskenäni. Käyn ehkä Nishikin ruokamarkkinoilla ihmettelemässä ja sitten vaikka Gionissa.

Big in Japan

Terveisiä Rakucho ryokanista Kiotosta. Matka meni hyvin. Maahantulotarkastuskin vaati vain sormenjäljet, naamakuvan, vakuutuksen, ettei ole miekkoja mukana ja vähän laukunpengontaa. Lisäksi kun kuulivat, että tulin Amsterdamista, sain katsella pienestä kansiosta hUUUUUmeiden kuvia ja sanoa jokaisen kohdalla erikseen että kiitos, en käytä.

Täällä kaikki on NIIN outoa ja erilaista ja ihmeellistä että todennäköisesti kuljen seuraavat 10 päivää suu auki.

Checklist

Tehty:
Matkalaukku pakattu
Hamsteri viety Marloesille hoitoon
Rahanvaihto jäi Helsinki-Vantaalle
Kirjastonkirjat uusittu
Kamera korjattu erkkateipillä
Matkalippu printattu

Vielä:
Tiskaus
Lakaisu
Muistikorttien tyhjennys + backupit
Rentouttava kylpy

Huomenna:
8:34 juna Holland Spoorin kautta Schipholiin
Joku kirja mukaan Schipholin AKO:sta
11:40 kone Suomeen
H:n kanssa treffit jossain portin 33 rahanvaihdon tienoolla Seutulassa.
Pari puhelua paikallishintaan
17:20 kone Osakaan

yes we can

http://yeswecan.dipdive.com/#/~/videoplayer/0/169/2207/~/

Kannattaako Japaniin ottaa mukaan villasukat?

Pakkaan tässä. Muutama paita, alusvaatteita, kameraroinaa, karttoja.. matkalukemista pitäisi vielä löytää. Ja vaihtaa jenejä, mitähän sille kurssille on nyt käynyt?

Hurjan kiireinen viikko. Maanantaina olin Cohenin konsertin lisäksi kahdella fotaajaluennolla ja yhdellä studiovierailulla. Luennoitsijat olivat Geert van Kesteren (Irakin sotaa, irakilaisten nykyelämää, dokumenttisarja köyhistä hollantilaisista jne) ja Erwin Olaf (paljasta pintaa, kiiltäviä ihmisiä, isoja fjongia). Vierailun teimme Koos Breukelin studioon. Studio oli asunto Amsterdamissa: kattoikkuna, paljon kirjahyllyjä, leikkikehä ja leluja, palkkikamera, digivermeet, pari varjoa ja studiosalama. Breukel on portrettivalokuvaaja, joka on 80-luvulla valmistunut koulustamme ja sen jälkeen kuvannut kuuluisia ja tuntemattomia. Hän opetti meitä pari tuntia ja lopulta otti minustakin portrettikuvan. Täytyy myöntää, että vähän yskitti, kun Breukel editoi portrettiani koneellaan, jossa oli auki myös vastikään otettu Lou Reedin muotokuva...

Tiistaina vierailimme NRC Nextin toimituksessa. Minun hommani näillä vierailuilla on yrittää pitää noin kymmenen hengen ekaluokkalaislauma kasassa ja katsoa, että he käyttäytyvät; lisäksi annan koulun lahjan vierailun isännille ja dokumentoin reissun. Maanantaina kymmenen hengen ryhmästämme yhdeksän tuli paikalle, suurin osa puolisen tuntia myöhässä, viimeiset tunnin myöhässä. Tiistaina samankokoisesta ryhmästä kaksi vaivautui paikan päälle. Kukaan ei ilmoittanut jättävänsä väliin. Oli hieman kiusallista selittää asiaa lehden toimitukselle, joka oli varautunut ryhmävierailuumme ja varannut meille aikaa erittäin kiireisenä aikana. Suorastaan ketutti. Olen kyllä tähän mennessä oppinut jotain taideopiskelijoiden haahuilevasta luonteesta, mutta voisi sitä nyt jumalauta edes laittaa tekstaria, jos aikoo jättää ilmestymättä paikalle.

Nimimerkillä odottelin 25 minuuttia hemmetin kylmässä ja sitten selitin vähäistä osanottoa vierailun isännille.

Vierailu oli joka tapauksessa taas oikein mielenkiintoinen. Kuulemma toimituksessa kukaan ei ole yli 35-vuotias ja lehti rekrytoi tarkoituksella vain nuorta väkeä. Valmistuessani olen siis lähes liian vanha ainakaan tuohon mediaan..

Tiistai-ilta sujui mukavissa merkeissä Rotterdamissa. Istuin ystävän luona kylässä juttelemassa. Yöllä tulin kotiin seuraamaan vaaleja, ja tänään olinkin sitten ihan liian väsy lähtemään liikenteeseen. Onneksi osuuteni ekaluokkalaisten vartijana oli jo suoritettu eikä mitään erityistä ollut ohjelmassakaan. Olen pakkaillut ja tiskannut ja siivonnut, huomenna samaa ohjelmassa. Lisäksi pitää korjata kamera jeesusteipillä. Ajatus 12,5 -tuntisesta lentomatkasta jo vähän hirvittää, mutta päätin olla ajattelematta asiaa vielä.

Vaalivalvojaiset

Tulin just Rotterdamista ystävien luota valvomaan vaaleja (piti päästää lapsiperhe unille..)

CNN:llä on holohenkilö? For real?

En saa noista käppyröistä vielä mitään selvää.

01:48: Etelä-Carolina ja Kentucky McCainille. Ei paniikkia, täysin odotettua..

02:10: Pennsylvania Obamalle? MsNBC uskalsi jo raportoida, CNN miettii vielä.

02:33: CNN lausuu NH:n Obamalle

4:07: Periaatteessa homma on selvä, mutta minen usko vuosien 2000 ja 2004 vaalien jälkeen enää mihinkään. Vuonna 2004 menin nukkumaan varmana Kerryn voitosta, aamuyöllä kaikki kääntyi toisin.

5:09: YES THEY COULD!!!!!


Vä-sy.

we are ugly but we have the music

Sanattomaksi veti.

Ahoy Rotterdam 3.11. set list - ei vielä varmistettu, mutta muistinvarainen:

1. Dance me to the end of love
2. The Future
3. Ain\\\'t no cure for love
4. Bird on the wire
5. Everybody knows
6. In my secret life
7. Who by fire
8. Hey, that\\\'s no way to say goodbye
9. Anthem

10. Chelsea hotel
11. Suzanne
12. The Gypsy\\\'s wife
13. The Partisan
14. Hallelujah
15. Democracy
16. I\\\'m your man
17. Tower of song
18. Boogie street

19. Take this waltz
20. So long, Marianne
21. If it be your will
22. First we take Manhattan

23. Closing time
24. Famous blue raincoat
25. I tried to leave you
26. Whither thou goest

En ole varma järjestyksestä ja luulen, että joku laulu on voinut jäädä välistä. Ehdottomia kohokohtia: Who by fire, Chelsea hotel, Famous blue raincoat, So long, Marianne ja aivan uskomattoman upea versio Partisanista.

Jos jollakulla on vielä mahis mennä katsomaan Cohenia ja epäröi, niin epäilyt pois. Koko elämäni upein konsertti, ja mä olen kuulkaa ollut monessa konsertissa. Sanoinkuvaamattoman, pakahduttavan hieno. Parempi kuin 20 vuotta sitten Nordenskiöldinkadulla, ja sekin oli sentään upea konsertti, muistaakseni.








Pari känsätaltiointiani piippuhyllyltä.