Disorientaatio

Takaisin Hollannissa. Eilen oli jo normaali arkipäivä, puursimme studiossa tehtävien parissa aamusta iltaan. Paluulennot menivät hyvin, tosin Suomen myräkässä se jälkimmäisen lennon pikku-Embraer tuntui vähän kepoiselta. Koneenvaihdossa Helsinki-Vantaalla ehdin istuskella kaffella äidin ja isän kanssa.



Shibuya crossing

Tahtoo takaisin! Tokiosta ei ehtinyt nähdä paljoakaan, ja pelkästään Shibuyan tienylittäjiä olisi voinut katsoa tuntikausia. Viimeisenä päivänä oli tarkoitus nähdä vielä Kiotossa linna, mutta sen sijaan matkustin tosiaan Okayamaan hakemaan hävinnyttä laukkua. Se stoori meni näin.

Tulimme Tokiosta väsyneinä illalla kohti Kiotoa. Olimme käyneet ostoksilla Kappabashi-kadulla, jolla myydään kaikenmaailman astioita ja keittiötavaroita, joten meillä oli yksi kassi lisää niiden kolmen lisäksi, joita raahasimme Tokiossa. Kioton aseman kohdalla laskin kassit nopeasti - 1 2 3, mukaanlukien se uusi kassi, ja jäimme pois. Lähes heti asemalaiturilta laskeuduttuamme tajusin, että reppuni oli vielä hattuhyllyllä. Se sama reppu, jossa oli läppärini (sisällään reissun kaikki kuvat ja koko syksyn koulutyöni), lentolippuni jne.

Paniikki paniikki! Löysimme asemalta lost & foundin, jossa kaksi vanhaa setää yritti saada selvää kertomuksestamme. H elehti ja selitti osin englanniksi, osin aikataulua näyttämällä, osin japaniksi, ja minä näytin surkealta vieressä. Lopulta sedät kirjasivat jotain ylös, kirjoittivat nimeni katakanoilla ja elehtivät, että meidän pitäisi tulla huomenna uudelleen.

Seuraavana aamuna H lähti viimeiselle konferenssiluennolleen ja minä lähdin takaisin Kioton aseman lost & foundiin. Paikalla oli taas kaksi vanhaa setää, tosin eri sedät kuin viimeksi. Yritin selittää asiaani, mutta ei siitä oikin tullut mitään. Sedät viittoivat minut odottamaan ja soittivat jonnekin. Kymmeneltä paikalle ilmaantui japanilainen nainen, joka sanoi: "Hello, I am your English volunteer, may I help you?" Helpotuksen huokaus. Selitin asiani, ja hän kertoi minulle, että laukkuni on todennäköisesti paikallistettu Okayamaan. Minun tulisi nyt kuvailla koko laukun sisältö, jotta he voisivat tarkistaa, ja jos laukku osoittautuisi omakseni, hakea se Okayamasta.

Kuvailin läppärini ja sanoin, että lisäksi "some clothes". Tämä ei riittänyt, vaan minun piti kuvata repussa olleet alusvaatteeni. Sitten setä soitti Okayamaan ja täti tulkkasi. Antoivat minusta kuvauksen, ja kysyivät moneen kertaan anteeksipyydellen ikääni. Reppu toki osoittautui omakseni, ja pääsin matkaan.

Viiletin Shinkansenilla Okayamaan ja näytin siellä saamaani lappua asemahenkilökunnalle, joka ohjasi minut ulos asemalta jonkinlaiseen koban-poliisiboksin ja lost&foundin yhdistelmään. Siellä vakavat viivasuut ojensivat minulle laukkuni. Kumarsin monta kertaa varmaan 90 astetta ja hoin sumimasenia ja arigato gozaimasua ja näytin helpottuneelta ja vakavat viivasuut puhkesivat isoihin hymyihin. Ehdin takaisin seuraavalla junalla.

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun a) unohdin jotain liikennevälineeseen b) hukkasin laukkuni. Näemmä niin voi sittenkin käydä kelle vain, jopa minulle.



Shibuyan väkeä

Kuvia on käsittelemättä kasapäin, ja nyt alkavat kouluhommat painaa päälle. Arjessa matka epäilemättä haalistuu jonkinlaiseksi unikuvaksi. Nyyh. Koskahan sitä pääsisi takaisin Japaniin? Jää ikävä ruokaa, juoma-automaatteja, Shibuyan bladerunner-fiilistä, nuudelipystiksiä, nekoja, liikennepoliiseja, Fushimi Inari -shrinen kissoja, A-izakayaa Kiotossa, Harajukun tanssivia elviksiä, japaninvaahteroita, vuoria, Tyyntämerta, ja varsinkin japanilaisia ihmisiä.



Fushimi Inari -shrinen kissa.