Hiroshima

Genbaku Domen ulkopuolella koululaiset riehuvat ja asettuvat ryhmäkuviin. On lämmintä ja aurinkoista. Itse rakennus on pienempi kuin luulin, ja kaikkialle sen ympärille on rakentunut moderni, vilkas kaupunki. Aina välillä kuuluu kumiseva ääni, kun joku lyö takana Rauhanpuistossa olevaa gongia.

Ehdimme olla paikalla vain hetken, kun rouva Ono (tai Ono-jotain, en saa selvää) tulee nykäisemään meitä hihasta. Hän on viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä ja pitää kädessään pientä valokuvakansiota. Rouva selittää, että hänen äitinsä on hibakusha eli atomipommista eloonjäänyt, ja toimi aikoinaan vapaaehtoisena oppaana täällä pommin räjähdyspaikalla. Nyt äiti, jo 83-vuotias, sairastaa syöpää ja on sairaalassa, joten tytär kokee velvollisuudekseen ottaa äidin vapaaehtoistyön hoitaakseen.

Rouva Ono näyttää meille kuvia ennen ja jälkeen, ja vie meidät räjähdyksen keskipisteen alapuolelle. Hän näyttää parkkitalojen väliin jääneen vanhan hautausmaan, jonka kivet ovat tummuneet mustasta sateesta. Hän näyttää pienen patsaan, joka on lasten suojelujumala, ja jonka varjo on palanut patsaan jalustaan. Rouva Onon englanti ei ole hyvää, mutta hän selventää tarinaansa näyttämällä meille tekstin samalla pienestä valokuvakansiostaan. Kansiossa on myös hibakusha-taiteilijan näkemyksiä tapahtuneista; kuvia palavista ruumiista, silmäkuopistaan ulos pullistuneista silmistä, joesta takanamme, jossa kelluu vain ruumiita. Hän kertoo, kuinka pommin uhreilla oli hirveä jano, mutta juotuaan he kuolivat, koska säteilyn vaurioittamat sisäelimet eivät enää kestäneet edes vettä. Kertoessaan rouva hymyilee, ja kun yritämme kysellä asioita tai poiketa käsikirjoituksesta, palaa nopeasti kansionsa tekstiin. Pian kierros on tehty, ja vaihdamme kohteliaisuuksia; me kehumme rouvan englanninkielentaitoa ja hän ylistää muutaman sanan japaniani, me lausumme sanoja Japanin kauneudesta ja hän kyselee Suomen lumitilanteesta. Kiittelemme ja kumarramme molemmin puolin moneen kertaan.

Kävelen takaisin puistoon. Lauma yläasteikäisiä poikia kävelee ohitseni ja huutaa "Herro herro! Atom bomb! American, yes?" Vastaan nopeasti "Iie, finrandojin desu" ja hymyilen varovasti. Minulle jää kuva, että amerikkalaisena olisin ollut heille paljon mielenkiintoisempi.

H tapaa kaksi keski-ikäistä rouvaa, jotka haluavat harjoitella englantiaan. Rouvat kyselevät H:lta ammattia ja kotipaikkaa, ja suostuvat myös kertomaan jotain itsestään. Toisen rouvan isoisä katosi atomipommipäivänä. Isoäiti oli räjähdyksen aikaan kauempana, ja isoisä oli jossain timpuroimassa. Räjähdyksen jälkeen isoäiti etsi ja etsi, muttei löytänyt miestään. Joistakin ihmisistä ei jäänyt jäljelle mitään, joistakin vain varjo, ja joistakin tunnistamattomaksi hiiltynyt ruumis. Lopulta isoäiti löysi yhden hiiltyneen, jonka vieressä oli varreton vasara - puinen varsi oli toki palanut - ja päätteli löytäneensä miehensä. Niin varmaan olikin, tai sitten mies oli joku muista hiiltyneistä tai varjoista. Ainakaan hän ei koskaan palannut kotiin.

En saa hyviä kuvia. Lähdemme Miyajimaan, ja tunnen, kuinka minulle nousee kuume. Olo onkin ollut outo koko päivän.