Viimeinen ilta Suomessa. Edessä parit juhlat ja huomenna vielä aamupäivä ja lounas vanhempien luona. Olimme pari päivää Kotkassa mummolassa, olisi siellä viihtynyt pidempäänkin. Kuten täälläkin. En en EN halua lähteä.
Huomenna pääsen sitä paitsi lentämään lentokoneenraadon yli.
Laura: hukkasin Voiman, koetan löytää uuden, mulla on sulle Kodin kuvalehtiä, Kotiliesiä ja Presidentti-kahvia, laita tekstaria jos vielä muuta kaipaat!
Tähän mennessä: vaiherikas matka Delftistä Helsinkiin (blogaan siitä myöhemmin), blinit, pieni matka Saloon, Isoisän hautajaiset tänään.
Huomenna kuvaamaan kuuroja ja katsastamaan pari näyttelyä, ylihuomenna varmaan Kotkaan.
Sataa lunta ja minusta Helsinki on kovin kaunis. Kirjatyöntekijäntien kämpän postiluukussa lukee "Helsingin yliopisto". Nettiin pääsin vasta tänään, kun saimme lainattua kirjastosta laajakaistan.
Nyt jo tuntuu, etten millään tahtoisi mennä takaisin Hollantiin.
Hamsteri on viety hoitoon, dropjet ja tuliaisjuustot ostettu, laukku melkein pakattu. Vielä pitää pakata kameralaukku ja hoitaa muutamat tiskit, jotteivat ne kävele vastaan viikon päästä.
Hamsu muutti hetkeksi Marloesin poikakaverin Bartin huoneeseen. Marloes & co yrittivät houkutella minua vielä koulubileisiin. Kuulemma kun kerran lentokentällä pitää olla aikaisin, voisin ihan hyvin lähteä matkalaukun kanssa koululle kemuihin, jotka alkavat klo 23, ja sieltä suoraan aamuseitsemältä kentälle.. Jooei. Ei wanha jaksa.
Minut saanee ensi viikon ajan paremmin kiinni puhelimella kuin sähköpostilla - en tiedä, onko H:n tutkijaboksissa verkkoa. Suomen puhelinnumero skulaa, samoin Hollannin.
Torstaipäivinä minulla on aamuisin taideteorian luento, sitten viiden tunnin hyppytunti ja illalla interaktiivisen median luento. Tämänaamuiselta luennolta myöhästyin 30 minuuttia, kun junia ei kulkenut ollenkaan (meiltä on aika hidasta päätyä koululle muuten kuin junalla - pitää mennä parilla eri sporalla). Iltapäivällä kävin kotona syömässä ja tarkistin webin kautta, ovatko junat mahdollisesti taas jumissa. Webin mukaan olivat ihan aikataulussa, mutta totuus oli toinen: junia kulki vain HollandSpoorille ja sieltä piti taas jatkaa sporalla. Iltaluennolta myöhästyin 25 minuuttia.
Viimeisimmän aikataulumuutoksen jälkeen junat ovat yleisestikin olleet entistä pahemmin myöhässä. Aamujunia jää välistä, ja sitten pari aamujunallista ihmisiä tunkee samaan stoptreiniin. Välillä ollaan niin sillit purkissa, että jalkani eivät kosketa maahan. Iltapäivisin Rotterdamin suuntaan tilanne on parempi, tai ainakin joudun harvemmin odottelemaan kovasti ylimääräistä - ei ihme, Den Haag Centraal on pääteasema.
Tänään koulusta lähtiessä meinasin päätyä Utrechtiin, koska olen tapojeni orja. Olen tottunut siihen että 21 yli juna Venlon ja Dusseldorfin suuntaan lähtee raiteelta kolme. Sillä raiteella olevaan junaan sitten hyppäsin, ja havahduin onneksi kuulutukseen. Ei käynyt niin kuin kerran, kun nostin nenuni kirjasta vasta Leidenin pohjoispuolella.
Asioita, joita joskus tulen kaipaamaan Hollannissa, kun olen muualla: Brysselin pikajuna. Thalys Pariisiin, joka vilahtaa talomme ohi. Konduktöörien kuulutukset.
Olin eilen istumassa iltaa Rotterdamissa. Pelattiin pleikkarijalkapalloa, ei ihan osattu. Lisäksi syötiin ja juotiin ja kälätettiin ja nähtiin Koop Arponen Hollannin tv:ssä.
Tänään on ollut aikaansaavuus taas vähissä. Olen hoitanut vähän kuvanmetsästystä ja aloittanut pakkuun. Huominen koulupäivä + pari kolme kouluhommaa pitäisi vielä suorittaa ennen lauantain lentoa. Perjantaina pakkaan loput talvikamppeet ja vien Savun Marloesille hoitoon.
Kuurojen kulttuuri -fotoproggis on vähän pulassa. Jo mukaan lupautunut pariskunta perui just äsken ja nyt mulla ei ole muuta kuin museo ensi viikolla Helsingissä ja yhdet kemut 14.3. Arnhemissa. Pieni ranskalainen setä tulee heristämään minulle deadlinea. Motivaatiopulakin iskee, haluaisin ajatella vain TAIK:n ja Lahden pääsykokeita enkä tätä omaa koulua ollenkaan.
Eräs hollantilainen sankari täyttää tänään 100 vuotta. Anne Frankin perheen suojelija Miep Gies. Juhlapäivää hän viettää perheen parissa, mutta saa kuulemma satoja kortteja ympäri maailmaa. Miep Gies on se, joka piilotteli Frankin perhettä Prinsengracht 263:ssa, toi perheelle ruokaa ja piilopaikan paljastuttua otti talteen Annen päiväkirjan. Otto Frank, Annen isä, asui keskitysleiriltä palattuaan pitkään Miepin ja Jan Giesin luona.
Miep Gies on aina pitänyt omaa rooliaan pienenä, vaatimattomana henkilönä hän sanoo, että toimintansa oli vain "normaalia", ei mitenkään erityisen sankarillista. ‘Maar ik ben geen held’ - mutta enhän minä ole mikään sankari. Täällä ollaan vähän toista mieltä.
En tiedä, mikä väsymys, mutta joku nyt kuitenkin. Olen jokseenkin uuvuksissa, ilman kauhean hyvää syytä. Jos nukun ilman herätyskelloa, nukun 12 tuntia, kuten viime yönä. Aikaansaavuus on aika nollassa ja jaksunpuute ulottuu kivoihinkin asioihin. Toivottavasti tämä tästä piakkoin helpottaa.
World Press Photo valitsi viime vuoden voittajakuvan, siitä lähemmin toisessa blogissa. Meillä on päästy hitaasti uuden lukukauden alkuun. Kuvia olen tehnyt tähän mennessä aika vähän. Leikin taas muotikuvaajanplanttua studiossa mallin kanssa. Meidän tehtävämme oli "how not to make a portrait" eli miten ei kuvata portrettia. Ensimmäinen konsepti oli portretti, jossa kaikki muu toimi, mutta hetki oli väärä - mallin silmät juuri sulkeutumassa tai ilme muuten pöhkö. No, se ei oikein onnistunut hyvin, malli oli kokenut ja osasi pitää malli-ilmeen ja eleet..
Sitten kokeilimme anonyymiutta kasvot peittämällä ja pieleen valaisemalla ja lopulta päädyimme tekemään kuvan, jossa mallin henkilöys oli häivytetty ja samalla katsoja ei edes ensinäkemältä tajua, miten päin ja millä tavalla malli edes kuvassa on:
Nämä siis tehtiin studiossa Cocon ja Raoulin kanssa. Minä tein testikuvia Raoulista, koska se on aina hauskaa:
Tänään pitää valita kuva, jonka analysoin taideteorian tunnille ja imitoin fototekniikan tunnille. Lisäksi pitää tehdä autonomivalokuvaukseen yksi kuva. Olisi siis ehkä kannattanut herätä ihmisten aikoihin eikä puolenpäivän jälkeen..
Tänään just äsken Unix-sekuntilaskuri kävi luvussa 1234567890 ja minä missasin sekunnilla. Todiste:
Ei mulla tässä muuta. (Nörteillä on halvat huvit.)
Ministeri Suvi Lindenin mukaan yrityksellä on oikeus vaikka vaatia työntekijää riisuuntumaan.
Hän on myös sitä mieltä, että jos tallettelee työasioita USB-tikulle, voipi työnantaja kajota myös kotikoneen logitietoihin.
"Jos tallennat työkoneeltasi usb-tikulle, yritys saa katsoa koneesi lokitietoja. Yritys voi vaatia työntekijäänsä vaikka riisumaan alasti, kun tämä lähtee työpaikalta. Sekin voi olla yhdenlaista valvontaa. Nämä ovat kaikki sallittuja."
Hei hei, Suvi?
Muuta kummaa: Google ostaa Summan tehtaan! Tarviikohan ne sinne IT-duunareita? Voisi päästä takaisin Kymenlaaksoon omiin maisemiin... asua vaikka Kotkassa...
Mitä se Geert nyt oikein kiukuttelee.
Britanniahan toimii just niin kuin hän itse opettaa; estää kaiken maailman ääriainesten maahanpääsyn.
Kumma juttu, mutta neljä ihmistä joille olen puhunut Kuurojen kulttuuri -fotosarjaprojektistani on jotenkin käsittänyt, että puhun sokeista, en kuuroista. Mietin, että kun konteksti on valokuvaus, on ihmisillä valmiiksi näkeminen ja katsominen mielessä, ja sen takia ehkä tällainen hämminki tapahtuu? Mä en itse ihan tajua, kun koen ko. ihmisryhmien problematiikat niin erilaisina.
Tänään koulussa juttelin buddhalaisen valokuvausopettajani kanssa elämästä ja kuolemasta ja tiibetiläisyyden ja zeniläisyyden eroista. Käsittelimme viime viikolla ottamiamme omakuvia. Pointti oli omakuva, jossa ei ole itse kuvassa.
Tämä olin minä viime viikolla.
Tämä kyseinen autonomista valokuvausta opettava opettajani on muuten tehnyt paljon ja vaikka mitä. Katsokaa nyt vaikka tää portretti.
Vietin sunnuntain tekemällä pieniä kouluasioita ja katsomalla Star Trek -elokuvat putkeen DVD:ltä. Raoul tässä taannoin sanoi, että noloa kyllä, mutta hänen täytyy myöntää että hän on ollut Star Trek -fani. Minä tietysti kommentoin että no joo, AIKA noloa tosiaan.
Mutta joo. Viitosen skippasin, koska olen päättänyt, että sitä ei ole olemassa - samaa mieltä ovat myös monet muut - ja nelosta en tällä kertaa jaksanut katsoa. Tuli sitten katsottua I - The Motion Picture, II - The Wrath of Khan, III - The Search for Spock ja VI - The Undiscovered Country.
Kuutonen on yhä ehdottomasti paras TOS-leffa. Tosin Trek-elokuvilla on ihan oma skaalansa, niitä ei voi verrata muihin elokuviin. Jotta pystyy katsomaan TOS-leffan, täytyy sietää aikamatkustusta ja muuta fysiikan lakien rikkomista, madonreiän kokoisia juoniaukkoja, pahvista tehtyjä pahiksia, muovisia settejä, 80-luvun erikoisefektejä ja William Shatnerin näyttelijätyötä, joka onnistuu olemaan yhtaikaa puisevaa ja puistattavan överiä. Ykkösessä shatnerismi oikein ryöpsähtää valloilleen, kun ohjaaja Robert Wise ei pidä äijää ollenkaan kurissa. Eli palatakseni aiheeseen, TOS-leffoja ei arvioida elokuvina vaan trekkinä.
Kuutosessa on vain yksi pieni juttu, joka häiritsee minua joka kerta. Valeris. Ei se, että Valerista esittää Sinkkuelämän nymfo-Samantha, vaan että Valeris on aivan tyhjästä repäisty uusi merkityksellinen hahmo. Trekkinsä tunteville on koko ajan ilmeistä, että Valeriksen pitäisi itse asiassa olla Saavik - se nuori puoliksi vulcanilainen, puoliksi romulaani naisupseeri, joka oli mukana jo kakkosessa ja kolmosessa. Jos Valeris olisi Saavik, Spockin mallioppilas ja suojatti, koko kuutosen juoni kävisi paremmin järkeen.
Nyt meidän pitäisi uskoa, että Saavik on häipynyt jonnekin, ja Spockilla on yhtäkkiä uusi nuori vulcanilainen naissuojatti, jolle hän suunnittelee testamenttaavansa Enterprisen tiedeupseerin paikan. Näillä kahdella on vielä läheiset välitkin. Onko Spock yhtäkkiä joku Starfleetin dirty old vulcan man, joka keräilee nuoria ja nättejä naiskadetteja ympärilleen?
Juonikin toimisi paremmin. Jos petturiksi osoittautuisi kaikille - ja varsinkin Spockille - jo läheiseksi tullut Saavik, tietyt juonen kohdat olisivat paljon ymmärrettävämpiä, kuten esimerkiksi Spockin aggressiivinen reaktio salajuonen paljastuessa. Motiivikin olisi selkeämpi: vastahan Saavik oli kolmosessa klingonien armoilla ja melkein joutui murhatuksi, joten hänellä olisi henkilökohtainenkin syy salajuonitella federaation ja klingonien rauhantunnustelua vastaan.
Lukemieni juttujen perusteella Valerisin (Valeriksen?) rooli oli itse asiassa kirjoitettu Saavikille, mutta hahmo muutettiin myöhemmin. Huhujen mukaan syynä oli joko näyttelijän epärealistinen palkkatoive tai Gene Roddenberryn yksioikoisuus. Roddenberry kun ei suostunut siihen, että joku pidetty Trek-hahmo olisi yhtäkkiä mitään muuta kuin täydellisen hyvis. Saavik petturihahmona olisi ollut Roddenberrylle ihan liikaa.
Tämä olikin Star Trekin suurimpia heikkouksia verrattuna joihinkin muihin scifisarjoihin. Lapsellinen ja yksiulotteinen hyvä/paha -jaottelu. Roddenberryn hahmot olivat liian hyviä edes kehittyäkseen, kun ei hän oikein halunnut päästää heitä mihinkään sisäisiin konflikteihinkaan. No, ehkä Spockia lukuunottamatta.
Olen muuten ihan varma, että kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. 
Laura kävi istumassa lauantai-iltaa ja mukavaa oli, kälätettiin taas tuntikausia tauotta. Ei ehdi hiljaista hetkeä tulla. Kumma juttu että alle vuosi ollaan tunnettu, kun juttua riittää kuin vanhoillavanhoilla. Saisi ne Lauran perhe muuttaa sinne minne mekin. (Paitsi ehkä ne ei halua.)
Sitä ennen kävi Marloes. Aiemmin vinguin, että ei noihin hollannikkaihin tutustu. No, nyt kun on ollut vaikea viikko, niin Marloes ja Fleur on kysyneet josko voivat tuoda mulle ruokaa jos en itse jaksa laittaa, Valerie on tehnyt mulle koulussa muistiinpanot, ja Raoul soitellut ja varoitellut että älä kuuntele Leonard Cohenia apealla mielellä kun se ei auta. Ja kysellyt, että pärjäänkö, vai pitäisikö sitä piristämään tulla. (Pärjäsin.)
Kyllä sitä ystäviä löytää.
Olen tänään ekaa kertaa poissa koulusta ilman että olen jossain ulukomailla. Ei ole ollut edes sairaspoissaoloja tästä koulusta aikaisemmin - toisin sanoen olen yleensä vääntynyt vaikka pää kainalossa ja kuume otsassa paikalle. Erikoista minulta, lukiossa liikanimeni oli "poissaolokuningatar".
Mutta tänään ei nyt jaksanut. Onneksi kamut lupasivat tehdä mulle muistiinpanot.
Haluaisin mennä jo Suomeen, mutta 2 viikkoa ja 2 päivää pitää odottaa vielä. Toisen puolen isovanhemmat juhlivat 60-vuotishääpäiväänsä viikonloppuna ja just nyt haluaisin kovasti olla niissä juhlissa. Vaikka ei silleen ole juhlatunnelmaolo, niin omien vanhojen kanssa tahtoisin istua saman pöydän ääressä.
Näin unta, että olin matkalla lentokoneessa Suomeen, mutta kone joutui jostain syystä laskeutumaan Kööpenhaminan Strøgetille. Ihan siististi meni se laskeutuminen kapealle kadulle seiskakolmeseiskalta.
Tämän kuvan otti Milena isoisän 80-vuotispäivillä Helsingissä viime kesänä. Mun oma mielikuva isoisästä on paljon nuoremman näköinen, ja siksi aina jotenkin hätkähdin kun näin hänet oikein vanhana viime vuosina. Jotenkin mielessä pysyi vuosien takainen kuva, eikä kuva päivittynyt, vaikka nähtiinkin. Mikähän siinäkin on.
Enkä minä nyt oikein osaakaan kirjoittaa tähän mitään lisää.
Aamulla olin kiltisti koululla kasin pintaan, ainoa vain että opettaja oli unohtanut tulla paikalle. Pahoitteli sitten ja laittoi spostia että kahden viikon päästä uudestaan. Prkl.
Pienen ranskalaisen sedän tunnilla oli vieraileva sosiologianopiskelija, joten tunnista tuli oikeasti mielenkiintoinen. Mun pitäisi nyt pähkäillä kuudessa viikossa valmiiksi fotosarja kuurojen kulttuurista. Älyttömän mielenkiintoinen aihe, mutta vaikea. Pitää nyt ensin tällä viikolla opiskella asiaa mahd. pitkälle, kontaktit ovat myös haussa.
Pitkän uruguaylaisen tädin mielestä nakuilukuvassani oli vielä säädettävää.
Ja keskellä päivää oli vielä kahden tunnin luento, Paul Reas ja Ken Grant Newportin fotoakatemiasta toiselta puolelta kanaalia, jälkimmäinen puhui niin vankkaa liverpoolia että välillä piti vähän höristää korviaan. Huomenna samat sedät tutkailevat portfolioitamme, pitäisi siis olla taas jotain näytettävää.
Tappelin äsken 45 minuuttia yliopistojen yhteisen hakulomakkeen kanssa. Nyt en saa sitä tulostettua, mutta sähköpostilaatikossa on kyllä viesti siitä, että hakuni Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen koulutusohjelmaan meni perille. Lahteen haetaan vasta ensi kuussa. Tulee hieman kiirus kevät, pitää tuottaa pääsykoetehtävät ja oman koulun tehtävät. Onneksi Taikissa ja Lahdessa on sentään samat. Ja onneksi mulla on jo paljon käyttökelpoista materiaalia.
Ai niin, se vielä piti hakulomakkeesta sanoa, että siinä on sisällöllinen bugi: jos kansalaisuus on Suomen, on pakko valita kotikunta Suomen kuntien joukosta. Osoitteeseen voi silti laittaa ulkomaanosoitteen. Mulla nyt ei satu olemaan kotikuntaa Suomessa, mutta lomakkeesta ei päässyt eteenpäin valitsematta. Arvoin sitten kotikunnaksi Helsingin.
Eilen meidän piti käydä katsomassa vielä yksi leffa R'damin festareilla, mutta kuunneltuamme läheisen opiskelijaosakunnan bileitä aamukahdeksaan, päätimme olla lähtemättä klo 10 alkaneeseen leffaan. Käytimme aamupäivän sen sijaan nukkumiseen. Tällä kertaa teknojumputus oli niin kovalla, että kuulin jytän korvatulppien läpi. Onneksi onneksi onneksi tuollaista ei ole joka viikko.
Tänään ohjelmassa onkin sitten H:n lähtö ja kasa kouluhommia. Huomiseksi pitäisi tehdä jotain pienen ranskalaisen sedän tunnille, valitettavasti vain kukaan ei oikein tiedä että mitä. Jotain suunnitelmia jostain, mutta miten ja minne? En tiedä.
Vähän ajattelin, että kuvaisin sarjan Hare Krishnoista, mutta saa nyt nähdä, mitä pieni ranskalainen setä siitä tykkää. Hänellä ja minulla on suunnattomia kommunikaatiovaikeuksia. Hänellä on myös jonkinlaisia suhtautumisvaikeuksia: hänen mielestään ei voi ryhtyä tässä iässä opiskelemaan taidetta, varsinkin jos on jotain - kauheaa! - matemaattista taustaa, vaan taiteilijan uran on oltava se ainoa oikea vaihtoehto jo keskenkasvuisesta jolpista. Muuten ei ole vaadittavaa "paloa" ko. hommaan. Hän myös valittaa minulle aina "itäeurooppalaisesta" tyylistäni ja kuvittelee minun olevan milloin Puolasta, milloin Tsekeistä.
Muutenkin kyseinen opettaja on vähän hankala tapaus. Hänellä on sukset ristissä muiden opettajien kanssa, joten hän ei koskaan ole paikalla loppuarvosteluissamme. Silti loppuarvostelu on ainoa tavoite, josta hän puhuu. Tulee ihan mieleen lukion opettajat aikoinaan, kun jo lukion ekan ensimmäisellä viikolla jauhettiin, että kirjoitukset sitä ja kirjoitukset tätä ja valkolakki oli heti vaarassa, jos liikunnantunnilta oli poissa. Minä kun tässä koetan opiskella oppiakseni valokuvausta, en tähdätäkseni vain ja ainoastaan yhteen kymmenen minuutin loppuarvosteluhetkeen (no, meidän koulu on hyvin arvostelukeskeinen koulu).
Häneltä ei myöskään oikein saa hyödyllistä palautetta. Töiden arviointi riippuu siitä, millä tuulella hän sattuu milloinkin olemaan. Sama kuva, joka edellisellä viikolla oli hyvä, voi seuraavalla viikolla olla täysin toimimaton ja ihan pska, jos setä sattuu olemaan kiukkuisella päällä. Sitten kun häneltä kysyy, miten sen kuvan saisi paremmaksi, hän mutisee että ehkä sitä voisi kropata tai jotain.
No, puoli vuotta on jaksettava pientä ranskalaista setää. Hänen lisäkseen huomenna on walesilaisten vieraiden vierailuluento, coaching-tunti ja uruguaylaisen tädin autonominen valokuvaus - päivä on suunnilleen 8:50 - 19:00 ilman taukoja, hipheihurraa.
