Menomatka

Blogaanpa nyt menomatkani Suomeen, koska se oli tavallaan muistamisen arvoinen. Eli 21.2.2009.

Heräsin rappukäytävästä kuuluvaan kolinaan ja kopinaan. Omaan oveemmekin kopsahti jotain. En jaksanut nousta ylös; vilkaisin, että kello on 5, ja vielä on 45 minuuttia aikaa torkkua. Kellon herätettyä klo 5:45 kömmin alakertaan keittämään kahvia. Jostain kuului kovaäänistä kuorsausta, ja ihmettelin, että ei se naapuri ennen sentään noin lujaa ole kuorsannut. Alakerrasta on ennen kuulunut ääntä lähinnä naapurin laulaessa tai katsoessa leffoja.

Lähdin kaffen jälkeen kentälle ja olin kompastua rappukäytävässä lojuvaan alakerran Gerardiin. Iso mies oli sammunut puoliksi portaikkoon, puoliksi ovemme eteen. Näin sitten ensimmäisen kerran sammuneen hollantilaisen, ja se nyt sitten sattui olemaan alakerran aina niin korrekti naapurimme. Yritin ravistella häntä hereille, jotta pääsisin ohi: "ik moet naar de luchthaven.." mutta eipä onnistunut. Kiipesin sitten laukkuineni Gerardin yli.

Ehdin junaan, joka oli aika tyhjä. Jossain Haagin kohdalla kiinnitin huomiota samassa vaunussa sermin takana meneillään olevaan kalabaliikkiin. Sermin takaa kuului äänekästä puhinaa. Uteliaana kurkistin, ja siellä iso, raskaana oleva nainen puuskutti rytmikkäästi, ja mies kannusti vieressä. Minut huomattuaan mies selvitti iloisena että heillepä tulee nyt vauva! "In de train?" kysyin hämmästyneenä. Ei, ovat menossa Leidenin sairaalaan, ja kunnon hollantilaisina junalla...

Schipholissa jouduin erikoisturvatarkastukseen. Jostain syystä piippasin aina portista kulkiessani, ja päättivät sitten laittaa minut strippaamaan. Eräs aikaa sitten tuntemani kansanedustaja ohitti minut mennessäni koppiin riisumaan, ja vilkutti ohimennessään.

Lentokone oli täynnä. Normaalisti lennän Finnairilla, mutta tällä kertaa olin ottanut KLM:n liput, koska Finskillä oli lakonuhka päällä. KLM:n 737 oli ihan ok, enemmän jalkatilaa kuin odotin, mutta ei monitoreja. Yleensä lentotaktiikkani on jutella vierustoverin kanssa - keskustelu vie lentopelon aika tehokkaasti - mutta tällä kertaa taktiikka oli huono.

Vieressäni istui nimittäin saudiarabialainen iso, lihava, viiksekäs ja hilsekäs mies, joka oli matkalla Ouluun naimisiin. Mies oli ensimmäistä kertaa Euroopassa ja oli selvästi saanut jostain sellaisen kuvan, että eurooppalaisiin naisiin saa nojailla ja heitä saa yrittää käpälöidä. Paikkani ikkunan vieressä ei auttanut pakosuunnitelman teossa, ja kone oli aivan täynnä. Yritin komentaa tyyppiä pitämään käpälänsä omalla puolellaan. Kaveri mainitsi tulevasta vaimostaan, että "I hope my wife is not very fat". Kävi ilmi, ettei hän ollut koskaan puolisoaan tavannutkaan - joku järjestetty kuvio siis, mutten uteliaisuudestani huolimatta kysynyt lisätietoja, koska en tahtonut jatkaa keskustelua hänen kanssaan.

Helsinki-Vantaalla ryntäsin hakemaan laukun ja suoraan bussiin. Onnekseni Mr. Saudiviiksi ei ehtinyt samaan liikennevälineeseen.