Viime maanantaina lähdimme viiden aikaan aamulla Leidenistä kohti Amsterdam Zuidia ja Berliinin junaa. Nukuin edeltävän yön "ralliautossa tähtitaivaan alla" eli luokkatoverini Valerien pienen pojan sängyssä, ralliautolakanoissa. Poika pääsi äidin viereen, kun kumma vieras vei hänen huoneensa.
Saavuimme iltapäivällä Berliiniin ja meillä oli kokonaista kolmisen tuntia vapaa-aikaa. Hostelli oli ihan jees, suhteellisen puhdas ja ookoo, kovin värikäs ja loistavalla paikalla Prenzlauer Bergissä. Prenzlauer Berg on muuten ihana; vilkas ja värikäs kaupunginosa joka on aivan täynnä pieniä lapsia. Joka puolella lapsia. Puistoja, äiti-lapsi -kahviloita, leikkikenttiä, vaikka mitä. Paljon mukavia second hand -kauppoja, halpoja ruokaravintoloita (iso intialainen lounas 3,50!) terasseja, kaikenlaisia ihmisiä.
Bas hostellilla.
Illalla meillä alkoi sitten tylytys. Homman nimi oli tehdä kolmessa päivässä artikkeli ja fotosarja, jonka teema on "het allerdaagse in Berlijn" eli jokapäiväinen Berliinissä. Tämä tarkoitti lähinnä, että emme saisi rynnätä kuvaamaan ja kertomaan asioista, jotka ovat kovin Berliini-spesifisiä tai turisteille mielenkiintoisia. Mun ensimmäinen idea oli kuvata Kreuzbergin turkkilaisalueen ruokamarkkinoita, mutta en saanut siihen jostain syystä lupaa. Sen sijaan minut komennettiin kuvaamaan paikallisia ruokakauppoja ja niiden asiakkaita, joita minun piti haastatella ja kysellä, mitä ruokakassissa mahtaa olla.
Kreuzbergissa.
Tiistaina meillä oli kahdeksasta puoli kymmeneen palaveri, puoli kymmenestä neljään oman projektin toteutusta, neljästä kuuteen editointia, kuudesta seitsemään aika syödä, ja seitsemästä vähän yli kymmeneen palaveri. Reportaasikuvauksen opettajamme on jotenkin lievästi maaninen kaveri ja todella painostaa ja jyrää, joten nämä palaverit muodostuivat aika ahdistaviksi tilanteiksi, varsinkin kun koko aineen proffakin oli paikalla, ja hän ei todella ole helppo ihminen hänkään. Tiistaina tapahtuivat jo ensimmäiset itketykset, kun yksi meistä oli kulkenut osan ajasta toisen kanssa ja opettaja veti herneen syvälle nenuun. "Homman pointti on tehdä tämä yksin! Enkö minä kieltänyt tekemästä yhteistyötä muiden opiskelijoiden kanssa! Kuvasi ovat täysin arvottomia, koska et noudattanut sääntöjä!" Tätä ja pahempaa tylytystä ei eräs parikymppinen oikein kestänyt, vaan ensimmäinen suuri draama oli valmis.
Itse vietin tiistain jahtaamalla juttua niissä ruokakaupoissa ja sain selville seuraavaa:
- saksani on ruosteessa
- saksalaiset eivät puhu englantia
- Prenzlauer Bergin kulmakauppiaat ovat yleensä Vietnamista
- kukaan ei halua näyttää ruokakassinsa sisältöä
- supermarketeissa tai niiden edessä ei saa kuvata
Pyysin illalla aiheenvaihtoa ja sain luvan (minun tekemisistäni ei yleensäkään välitetä kovastipaljon, saan enemmän vapauksia ja vähemmän apuja). Turvauduin Ytimen päätoimittajaan ja pyysin kontaktia Berliinistä. Tätä kautta löytyi Eva, työtön ja mukava Prenzlauer Bergissä asuva taidehistorioitsija, jota seurasin seuraavat kaksi päivää.
Jatkuu seuraavassa osassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti