Berliinirapo 2

Berliinissä päivät olivat aurinkoisia ja lämpimiä. Minä kuljin Evan perässä ja fotasin hänen elämäänsä. Kävimme gallerioissa, mukavassa kirjakaupassa Kreuzbergissä, puistossa jonglööraamassa, kahvilla jne. Fotauksen kannalta ei välttämättä täydellistä materiaalia, mutta ajanvieton kannalta erittäin mukavaa, varsinkin kun Eva oli erittäin hauskaa seuraa. Opin paljon Berliinistä; muunmuassa sen, että joidenkin talojen edessä on kultainen laatta, jossa lukee talojen entisten, juutalaisten asukkaiden nimet ja henkilötiedot. (Talojen uudet asukkaat kustansivat nämä.)

Kuvaamisen lisäksi puhuimme kaikesta. Ihmissuhteista ja Euroopan kaupungeista ja Saksasta. Jostain syystä kaikki saksalaiset ystäväni ja tuttavani aina ottavat puheeksi sodan; sen, miten saksalaiset vielä nykyäänkin tuntevat syyllisyyttä sodasta ja siitäkin, että ovat vain sattuneet saksalaisiksi syntymään, ja miten aiheesta tuntuu olevan pakko puhua, vaikka detaljeja ei kukaan halua mainita. Uudelleenluin reissussa samalla Gitta Serenyn The German Traumaa ja tämä jotenkin sopi teemaan.

Sarjani kuitenkin epäonnistui jotenkin, ainakin opettajani mielestä. Tosin reportaasikuvausopettajani ei tällä reissulla ollut tyytyväinen yhtään mihinkään. Tänään me saimme käsiimme kaavakkeet, joihin saimme anonyymisti kertoa mielipiteemme reissusta ja sen aikaisesta opetuksesta. Mitä nyt satuin näkemään ja toverieni kanssa puhumaan, on kritiikki aika kovaa. Reissun opetuspuoli aiheutti tarpeetonta stressiä, painetta ja pahaa mieltä. Ja ainakin minun tapauksessani stressi nirhaa luovuuden. Eikä niitä parikymppisiä oikeasti tarvitsisi sillä tavalla itkettää.

Meillä oli loistava huoneporukka; Valerie, Fleur, Roos, Sietske ja minä. Menimme kaikki suht ihmisten aikoihin nukkumaan, yöt olivat rauhallisia - mitä nyt välillä Valerie puhui unissaan ja Fleur vastasi hänelle samoin unissaan "wie zei er wat??!" Söimme yhdessä ja hengasimme ne vähäiset vapaaminuutit porukassa, ja onnistuimme jotenkuten tukemaan toisiamme opetushetkinä.

Viimeinen osa seuraa...