Kobe

Jatkoa edelliselle ensimmäiselle Japani-postaukselle.

Mistä minä tiedän Koben kaupungin? Suuresta Hanshinin maanjäristyksestä. Vuonna 1995 yli 6000 ihmistä kuoli, kymmenettuhannet haavoittuivat ja sadattuhannet joutuivat kodittomiksi, kun iso osa Kobea tuhoutui 7.2 richterin maanjäristyksessä. Nykyisessä Kobessa katastrofista ei näy jälkeäkään. Tai näkyy, satamaan on jätetty pieni kaistale katua ennalleen, lyhtypylväät seisovat vinossa ja asfaltti on romahtanut ja halkeillut, mutta ei kai siitä saa minkäänlaista kuvaa.

Aiemmin Japanissa olen hiljaa toivonut että saisin kokea ihan pienen maanjäristyksen, mutta Kobessa en uskalla aihetta ajatella.

H lähtee maanantaiaamuna töihin konferenssiinsa. Minä harhailen ensin satamassa - Harborland, pieni lautta-ajelu satama-alueella ja sitten Nanking-machissa eli Chinatownissa. Jossa ekana päivänä käydessämme ravintolan tarjoilija kävi kysymässä, josko olemme häämatkalla. Ei nyt toki.

Lautalla kuulen, kun vieressä seisovat nuoret supattavat keskenään ja kallistan korvaani. "How you are today? How are today? How you?"

Lopulta teinit päätyvät lopputulokseen ja kääntyvät minua kohti ja hymyilevät ja kysyvät oikein kohteliaasti "How are you today?" Minä koetan jutella pidemmälle, mutta ei heillä ole enempää englantia, eikä minulla lähes lainkaan japania. Siispä osoittelemme toisillemme hienoja näkymiä ja elehdimme. Näen vasta satamaan parkkeeranneen Shanghain-lautan ja saan selville, että sillä sinne tosiaan pääsee, 48 tuntia kestää, ei ole kallis, matkaajia menee suuntaan ja toiseen. Pakahduttaa hetken (kuten usein reissuilla) että tämänkin sitä pääsee näkemään. Japanilaisessa satamakaupungissa Kiinan-laiva.

Käyn myös Koben meripäivillä, samaan aikaan kuin Kotkan, ja osaksi samanlaiset, kojuja, joissa myydään kaljaa ja pientä syötävää, eri kaupungin puolia esitteleviä kojuja. Mutta on erojakin: guamilaisten ja havaijilaisten esityksiä, jotain tansseja okinawalta, satoja japanilaisia tätejä kimonoissa.

Illalla menemme syömään izakayaan. Ruoka on hyvää ja sitä on paljon ja koko henkilökunta karjaisee "irasshaimase!" kun astumme sisään. Lähtiessämme ulkona ripottelee hieman vettä. "Do you know it is raining? Wait a moment please" sanoo tarjoilijamme ja kumartaa. Hän katoaa takahuoneeseen ja tuo sieltä sateenvarjon, "please take this."

Yölliset ja sateiset Japanin kaupungit saavat aina aikaiseksi sen, että päässäni alkaa soida Bladerunnerin teemamusiikki. Junaraiteiden alla olevat nuudelipystikset. Monessa tasossa kulkevat highwayt. Pelihallien neonvalot ja kilinä. Nopeasti kadulla liikkuvat hahmot, liikennevalojen elektroniset linnunäänet, puhuvat juoma-automaatit, valtavat tv-näytöt, joissa välkkyy jotain uutta ja sekavaa.

Konnichi-waaaaaaaaaaaaa!

Japanissa jo viikon. Takana Kobe ja Nara, tällä hetkellä Hakonessa pitämässä sadetta. Fujin vierellä, mutta itse vuorta en ole vieläkään nähnyt. Blogattu on varastoon kun ei ollut nettiä. Uppailen niitä tekstejä tässä. Eka on tässä perässä, se on kirjoitettu jo monta monta päivää sitten Kobessa.

...

Ihan kuin olisin juuri ollut täällä. Tai toisaalta kuin siitä olisi kauan. Nagoyan lentokentällä kuumuus iskee päin näköä. Lentokenttäjunasta näkee sinitiilikattoja, baseballhäkkejä, pachinko parloreita, temppeleitä, valtavan kivisen Buddhan. Vastapäätä istuvalla tytöllä on kissankorvat ja häntä.

Shinkansen heittää meidät Kobeen. Hämmennymme hetkeksi ja saman tien meitä tullaan auttamaan; ai niin joo, Japanissa ei voi eksyä rauhassa, jos ei muu auta niin joku avulias ohikulkija vie henkilökohtaisesti perille. Muistan kumarrella.

Ryokan löytyy. Vastassa on nuori rouva, vanha rouva ja vähän englantia taitava pieni lapsi; "MY NAME IS KONOKO!" kajahtaa kovaa ja ryhti suoristuu. Muita lapsia näyttää olevan neljä. Perhe asuu yläkerrassa, vieraat alakerrassa. Meillä on kuuden tatamin huone, jota rouva väittää pieneksi ja me kehumme. Tuoksuu puu ja tatami ja se on se kaikkein oikein Japanin tuoksu.

Kylpyhuone on puutarhan perällä kivisillan toisella puolella, se on vihreä ja siellä on tietysti syvä lattiaan upotettu amme, 40 astetta tuntuu ehkä tässä kuumuudessa hieman liialliselta, mutta toisaalta virkistää. Vessassa on vessatohvelit ja keittiön jääkaapissa Asahia.

Pysymme hereillä ja harhailemme Kobessa. Löytyy satama ja jonkinlainen keskusta; Sallyn kuuluisaa baaria internetteineen ei löydy. Menemme jonkun hotellin vastapäätä istumaan terassille pimenneessä yli 30-asteisessa illassa ja juomme oluet ja syömme edamamet.

Sunnuntaina mietimme, mitä tehdä. Mainitsen jotain viereisestä vuoresta ja sen laella laiduntavista lampaista, ja H:n päätös on tehty. Sinne siis. Ensin Sannomiyalta bussilla numero 18 oikealle pysäkille, sitten Mayan köysiradoilla vuorelle ja sitten muutaman kilometrin patikointi lampaiden luokse. Patikkapolun alussa varoitetaan SNAKE DANGER!!!
Emme näe käärmeitä, mutta outoja lintuja ja kolibrin kokoisen mehiläisen tai ampiaisen. Japanin luonto kuulostaa kesällä siltä miltä kuvittelin viidakon kuulostavan.

Lampaat kuulostavat samalta kuin kotonakin.

Näen paljon nuoria perheitä. Lapsia kannetaan paljon, joko liinassa tai repussa, vaunuja näkee vähemmän. Ehkä ne eivät olisi käteviä tungoksessa. Kuulemma lapsia muutenkin pidetään paljon lähellä ja arvostetaan. Nuoret ja vanhat ovat lähempänä henkimaailmaa, sanoi joku joskus. En tiedä, mutta näyttää mukavalta, kun isät ovat kyykkysiltään pienten lastensa vieressä ja selittävät heille pitkät pätkät, tai kumartuvat laulamaan pikkuisilleen yhtäkkiä pari säettä.

Maya-vuorelta näemme koko Osakanlahden. Kuulemma näin hyvä näkyvyys on vain kerran pari kuukaudessa. Meillä on onnea. Palaamme alas kaupunkiin kun alkaa vähän sadella, ja menemme vielä katsomaan Koben matsuria, festivaalia, joka siirrettiin sikaflunssan pelossa toukokuulta heinäkuuhun. Syömme kojun yakisobat ja H:n syömäpuikot katkeavat, paha enne, pitää mennä temppeliin viskaamaan pari kolikkoa tai jotain. Alkaa sataa.

Meidän on tarkoitus vain käydä ryokanissa, mutta alkaa ukkostaa. Aiomme kuitenkin urheasti ulos. Eteisessä rouva sanoo meille huolestuneena, että toivottavasti ei ole mitään metallia päällä - salamointi kun on just nyt ihan päällä. Pääsemme tien toiselle puolelle ja sitten räsähtää niin lähellä, että minä palaan pikavauhtia takaisin ryokaniin. Luovutamme siis alle viidessä minuutissa. Viisas päätös, kommentoi ryokanin rouva, ja samassa lapset pelmahtavat alas portaita huutaen kovasti jotain. Obaaaaaaaa-san! Okaaaaaaaaa-san! Perhe ravaa yläkertaan, kunnes yksi pieni tyttö kääntyy kannoillaan, juoksee pari porrasta alas ja ilmoittaa meille vakavasti "There is a hole. It is dripping."

Ongelma ratkeaa kai ämpärillä. Kuuntelemme ukkosta, joka laantuu sitten kun on jo turhan myöhä lähteä ulos.

.... jatkuu .....

Hups

Olen huono blogaamaan kun olen Suomessa, näemmä. On niin paljon helpompaa nähdä ihmisiä livenä ja soitella puhelimella. Blogaamatta on siis Kotka, reissu Karjalaan suvun kanssa, Lappvik ja paljon Helsinkiä. Yritän ehtiä kirjoitella juttuja ennen ensi perjantaita, jolloin hieman yllättäen lentelen reitillä EFHK - RJGG. Edessä siis vielä alkuviikko Helsingissä, sitten 8 päivää Japanissa ja sen jälkeen jos sitä vihdoin lähtisi mökille saunaa lämmittämään.