Olipa kiireinen, uneton ja erinomainen viikko. Meillä on joka vuosi tähän aikaan ns. networkweek, jolloin pääsemme kyläilemään valitsemiemme valokuvaajien luona, joko heidän kodeissaan tai studioissaan tai sitten vaikkapa lehtien kuvatoimituksissa. Menemme pienessä porukassa paikalle, juomme kaffetta tai viintä fotaajan kanssa ja fotaaja kertoo työstään ja kommentoi meidän töitämme. Aivan loistava tilaisuus rakentaa omaa verkostoa, hankkia kontakteja ja saada hyviä neuvoja. Kirjoitan tähän lyhyesti ja englanninkielisen fotoblogin puolelle laitan kattavamman raportin, kunhan saan sen tehtyä.
Minun listallani oli tällä kertaa neljä valokuvaajaa. Ensimmäinen oli Stefanie Grätz, ikäiseni valokuvaaja, joka valmistui KABK:sta neljä vuotta sitten. Valitsin hänet, koska tiedän hänen tehneen lopputyönsä rekkakuskin elämästä, ja kuvaan nyt sarjaa, joka sivuaa aihetta. Stefanie oli todella avulias ja ystävällinen ja vietti neljä tuntia keskustellen ja kommentoiden töitämme.
Toisena minun listallani oli Willem Poelstra, amsterdamilainen varsin charmantti mutta jotenkin myös ylpeän oloinen kaveri, joka nousi maineeseen tekemällä fotokirjan amsterdamilaisen ambulanssin arkipäivästä. Minä en oikein tiedä, mitä kyseisestä teoksesta ajattelisin. Ainakin jotkut kuvat liikkuvat hyvän kuvaajaetiikan rajamailla (Poelstra keskittyy kuvaamaan potilaita, ja jos potilaalta itseltään ei ole voitu kysyä lupaa kuvan ottamiseen ja julkaisuun, hän on kysynyt omaisilta tai hoitohenkilökunnalta. En ole aivan vakuuttunut, että esimerkiksi kuolevan miehen viimeisten hetkien tallentamiseen ja julkaisemiseen kirjanmyymistarkoituksessa riittää hoitavan henkilökunnan lupa, kun mies ei itse kykene enää lupaa antamaan, eikä omaisia ole. Tulee mieleen Susan Sontagin mielipide valokuvauksesta, jossa kuvan kohde on pelkkä objekti, täysin kykenemätön kontrolloimaan tai edes ottamaan kantaa siihen, minkälaisena hän ja hänen olemuksensa tallennetaan ja muille esitetään. Kuolema sinänsä on yksi niistä viimeisistä henkilökohtaisista asioista; seksistä ja synnytyksestä on maailma kuvia täynnä, kuten myös kuolleista ihmisistä, mutta kuvasarja itse kuoleman hetkestä on minusta liikaa.)
Keskiviikkona olin työmaalla seisomassa polvia myöten vedessä salama toisessa kädessä ja radiopuhelin toisessa. Päässä oli kypärä, jalassa turvakengät ja yllä turvaliivit. Tehtiin viimeistä kuvaa - kirjan kantta - Rijksmuseumin kirjaan. Päivä oli pitkä, lähdin töihin viiden jälkeen aamulla ja palasin seitsemisen maissa illalla, muistaakseni. Raksamiehet olivat oikein mukavia ja avuliaita ja työmaalla kuvaaminen hyvin mielenkiintoista.
Rijksmuseumin pääsali.
Torstaina olin jo rättipuhkipoikki mutta vierailin vielä kolmella valokuvaajalla ja kuvasin illalla Rotterdamissa. Liikenteeseen kuuden jälkeen aamulla, kotiin yhdentoista jälkeen illalla. Vierailujen kohteena olivat Martine Stig ja Ilse Frech, molemmat erinomaisia dokumentaarisia kuvaajia, ja illalla Roger Cremers, joka voitti World Press Photo -palkinnon viime vuonna Auschwitz-sarjastaan. Yllätysvisiitin teki Magnum-kuvaaja Paolo Pellegrin. Ja tässä kohtaa täytyy sanoa, että hyvänen aika että sitä on onnekas kun pystyy nyt täällä opiskelemaan valokuvausta. Minulla on tilaisuus nähdä niin paljon, tavata niin hienoja kuvaajia ja oppia niin monenlaista, etten olisi ikinä uskonut. Vaikka koti-ikävä onkin melkoinen, olen silti todella TODELLA tyytyväinen etten vaihtanut opintojani Lahteen.
Rotterdamissa illalla kuvailin vielä mukavia kuljettajia, mutta väsy esti kovin onnistuneen luovan toiminnan. Tänään lintsasin törkeästi networkweekin loppupäivän - ohjelmassa olisi ollut leffoja ja paneelikeskusteluja ja kaljaa - ja nukuin puoleenpäivään. H päätti ottaa äkkilähdön tänne ja on saapumassa illalla lentokoneella Nürnbergistä Zürichin kautta. Onneksi on viikonloppu!
Rekkamiehen illallinen
