Nyt neljän ja puolen vuoden poissaolon jälkeen koen ensimmäistä kertaa vieraantuneeni ystävistäni. Tajusin juuri, että en ole oikeastaan kuullut Suomen ystävistä mitään kesän jälkeen (paria lyhykäistä viestiä lukuunottamatta); en tiedä, mitä heidän elämiinsä kuuluu, en tiedä, mitä he tällä hetkellä tekevät tai harrastavat tai ajattelevat. Facebookin statuspäivitykset ovat se ainoa kontakti, eivätkä monet ystävistäni siellä edes roiku.
Oma syy, tietysti. Mitäs olen mennyt kuvittelemaan, että asiat säilyvät ennallaan ilman, että minun tulee tehdä enemmän töitä niiden ylläpidon suhteen. Enpä ole minäkään paljoa kirjoitellut, lähinnä vain tätä blogia, jolla on vähemmän ja vähemmän lukijoita koko ajan. Se lukijoiden väheneminenkään ei ole mikään ihme, sillä mitään kovin mielenkiintoista täällä ei nykyään ole, jos ei sitten satu erityisesti tykkäämään vapaa-ajattoman taideopiskelijan stressivalituksesta.
Olisi pitänyt lähetellä sähköpostiviestejä ja kysellä, että mitä teille kuuluu, laittakaa vaikka joku kuva, ovatkos lapset kasvaneet, miten töissä menee, oletteko lukeneet mitään hyviä kirjoja viime aikoina? Ei ole tullut tehtyä, enkä tiedä, saako tilannetta enää hyvin korjattua. Olen jo ulkona kaikesta ja ehkä siellä pysyn. Luonnollista kehitystähän tämä on. Mutta silti.
Mietityttää.
Mulle on käynyt sama äitiysloman aikana. Kavereita näkee muutaman kuukauden välein, vaikka asuu samassa kaupungissa, eikä kenenkään kanssa tule edes soiteltua. Itse ei oikein kehtaa jahdata niitä kavereita, jotka on aina liian kiireisiä tapaamaan ("jos ei seura kelpaa" -henkistä marttyrointia siis), eikä sitä oikein osaa soittaa kun ei ole muuta kuin niitä iänikuisia vauvajuttuja kerrottavana - eihän tähän mun arkeen muuta mahdu. Toisaalta on vihainen niille kavereille, kun ne ei pidä yhteyttä, toisaalta joutuu myöntämään etten ole kyllä itsekään yrittänyt tarpeeksi.
VastaaPoistaOnneksi on sentään suku, joka pysyy aina =)
VastaaPoistaNooo emmä blogiakaan mitenkään halveeraisi yhteydenpitovälineenä. Onhan tää sentään ihan aktiivinen yritys kertoa siitä mitä kuuluu; toisillekin pitää jättää jotain vastuuta siitä, että osaavat kertoa kuulumisistaan. Kuitenkin, kun kaveruudet on tarpeeksi pitkiä tai muuten perusteellisia, uskon, että livetilanteessa paljon palautuu sitten ennalleenkin. Edellyttäen että kumpikin osapuoli niin tahtoo!
Tuossa taannoin havahduin, etten ole nähnyt erästä turkulaista (nykyistä piikkiöläistä) kaveriani kohta viiteen vuoteen. Ennen nähtiin viikoittain. Tuota voi nyt pitää jo menetettynä juttuna - varsinkin kun viitenä vuotena yhteydenotot ovat rajoittuneet kahteen tekstariin ja yhteen puheluun ("tarttis varmaan nähdä"). Sama juttu yhden toisen kanssa. Siinä tulee jo kuusi vuotta täyteen. Muita näen yhteensä keskimäärin 2 kertaa vuodesta. Vähän säälittävää kehitystä silti. Ei meikäläisellä täällä Porissakaan ole ketään tuttua työkavereita lukuun ottamatta - ja hehän ovat vain "työ"kavereita. Zepa on oikeassa: Netti on hyvää "sosiaalista simulointia". Pitää liekkiä yllä.
VastaaPoistaTuttu tunne. Vanhoista kamuista jäljelle ovat jääneet vain harvat ja valitut, jotka tapaan aina Suomessa käydessäni. Yhteydenpito vanhojen tuttujen kanssa on kyllä huomattavasti kohentunut Facebookin ansiosta - eläköön Feibo!
VastaaPoistaOn myös hassua että kaverit ovat blogini ansiosta kohtalaisen hyvin ajantasalla kuulumisistani, nähdessä ei tarttee kerrata koko vuoden kuulumisia ;-)
Riina: Suku tosiaan pysyy aina (ja jaksaa aina kuunnella vauvajuttuja!)
VastaaPoistaZepa: Totta kyllä että blogi on hyvä väline kertoa, mitä kuuluu.. mutta väkisinkin se on kommenttilaatikosta huolimatta vähän yksisuuntainen minäminäminä-media. Henkilökohtaisemmissa yhteydenotoissa voisi kysellä, että mitäs niille muille nyt sit mahtaakaan kuulua. Veikkaan, että sit kun pääsee kamujen kanssa juttusille, fiilis osin korjautuu.. mutta osin kyllä ei, kun huomaa että porukalla on jo ihan omat jutut joihin ei enää mitenkään itse kuulu.
Petri: No mulla on kyllä sitten ylisosiaalisena sinänsä parempi tilanne, että olen tänne onnistunut luomaan jonkin verran ihan oikeita kaverisuhteita. Silti niitä vanhoja ystäviä on kovastipaljon ikävä. Teille ei ole muotoutunut mitään lapsiperhekyläily-ystäviä Porista tms?
Riitta: Feibo on kyllä jees.
Hyvää kuuluu!
VastaaPoistaKommuuni hajosi puolitoista vuotta sitten mutta rauhallisesti. Lapsi kasvaa ja oppii kohisten.
Uusia harrasteita riittää myös, kuten myös vanhoja. Juuri teen kaulaliinaa, ja pitäisi useampi ledivälkytin rakentaa, Arduinolla.
Luen mä tätä mutta en osaa oikein kommentoida. Muutenkin sosiaalinen media on vähän hankalaa, pl. irkki.
Kommuuni hajosi! Emmä tuotakaan edes tiennyt. Kiva kuulla että hyvää kuuluu! :-D
VastaaPoistaMulla tuo Arduino odottelee pöydänkulmalla vapaa-aikaa. Mietin kans Lego Mindstormeja.
VastaaPoistaNo kun mitään ei kuulu, siis mitään, mistä kannattaisi mainita. Ainakin minun kohdallani sosiaaliset mediat vähentävät yhteydenottoja: haluan kyllä tietää, mitä kaverit tekevät, mutta en oikein usko, että minun elämässäni on mitään kertomisen arvoista. Luen ahkerasti blogiasi ja ihmettelen ja ihailen vauhtiasi, kun itse käyn töissä, kaupassa ja jumpassa ja olen sen jälkeen ihan poikki. Tämän kuun merkittävin tapahtuma on ehkä sairastamani viikon fluna. Kieltämättä radiohiljaisuuteni on pitkällistä ja ärsyttävää, myönnän sen. Siitä huolimatta odotan, että tapaamme jouluna ja saan tilapäivityksen livenä. Mietimme Villen kanssa, olisiko Sinua ja H.:ta mahdollista käydä keväällä katsomassa vai olemmeko liian stressaavaa ohjelmaa. Olet siis ajatuksissani, vaikka kärsin henkisestä tekstin tuottamisen häiriöstä!
Kaikkea kannattaa mainita, mä olen utelias kuitenkin. :-D
VastaaPoistaEtte ole ollenkaan stressaavaa ohjelmaa, joten tervetuloa! Ainoa ongelma, että meitä pitää käydä katsomassa kahdessa eri paikassa... vaihtoehto voisi olla se, jos saan itse lomaa työharjoittelusta ja hengaamme kaikki neljä Regensburgissa, missä ette ole ennen varmaan käyneetkään? Sitten voitaisiin vroomata autolla Muncheniin tms ja olla turisteja Baijerin keväässä. H:lla on kyl vierashuone. Mutta pääsee tänne "samaan vanhaan" Hollantiinkin tietysti!
Mutta puhutaan tästä hetimiten kunhan olen siellä.
Mun kevään ohjelma voi muutenkin olla vähän parempi, olen siis joktap työharjoittelussa eikä minun käsittääkseni tarvitse allokoida viikonloppuja, vapaapäiviä ja iltoja mihinkään. Odotan jo innolla.
VastaaPoistaDuuni vie pahasti aikaa - vuoden vaihteessa on luvassa monta isoa muutosta; mm. tietos lakkaa olemasta! Tänään oli vaati9maton 11 h duunipäivä. Jos jäis vuorotteluvapaalle 1.1.? :-)
VastaaPoistaTarkoittaako tuo or-ga-ni-saa-ti.... ei, en saa kirjoitettua sanaa loppuun. Mutta sitä yhtä juttua?
VastaaPoistaNiin Tuuli kyllä Anulla on omat lapsi-perhe-tuttava-kuviot meneillään. Itse en niitä nyt niin kauheasti ole hankkinut. Työkaverit kun ovat niin huonoja lisääntymään muutenkin... :P
Minulla vähätkin kaverit katosivat jo 1990-luvulla.
VastaaPoistaNyt on katoamassa sukukin. Ne lähimmätkään eivät pidä yhteyttä, vaikka huhuilen Facebooksisa perään. Silti pidetään itsestäänselvyytenä, että vietämme lomamme Suomessa, mutta mitä me siellä..?
VastaaPoistaTuuli: juu, taas se sellainen tulee vuoden vaihteessa. Muutos on voimaa! Sota on rauhaa...
VastaaPoistaMä komppaan Anne Helvetiasta. Vaikeinta on se, kun ihmiset kasvaa ja itse mukana. Nyt tuntuu, että aina pöydän takana, Suomessa käydessä, istuu joku melkein vieras ihminen johon pitää taas tutustua.
VastaaPoistaEhdottomasti suku (ainakin meidän) on aina valmiina kuulemaan kaikkea mahdollista. - Mutta itse olen kokenut niin, että on hyviä ystäviä, joita ei ole tavannut vuosiin ja silti tietää, että siellä ne ovat. Sitten kun joskus tavataan tai jotenkin muuten ollaan yhteyksissä, jatketaan juttua kuin olisi eilen nähty. Toisaalta taas, välillä tulee elämään uusia ihmisiä, joiden kanssa vaan ollaan heti samalla aaltopituudella, kuin olisi vuosikausia tunnettu. Ja tullaan heti läheisiksi. Eli kaikenkaikkiaan, hyvät ystävät säilyy, vaikkei pitäisi yhteyttäkään.