Olen aika pihalla maailmanmenosta nyt kun koulu + sivutyö + toinen sivutyö + pari hassua friikkujuttua vievät ajan ja tarmon, mutta olen sivusilmällä seuraillut Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmän uudistuskeskustelua. Obamahan sai äänivyörystään varsin mittavan osan lupaamalla uudistaa amerikkalaista terveydenhuoltojärjestelmää, joka on tällä hetkellä kallis, tehoton ja epäreilu. Kymmeniä tuhansia amerikkalaisia kuolee vuosittain terveydenhuollon puutteesta johtuvista syistä.
Obaman lupaus oli suosia lakiuudistuksessa ns. single payer -mallia, jollainen useimmissa teollisuusmaissa jo onkin. Kyseessä olisi siis valtiollinen terveydenhuoltojärjestelmä, jonka lisäksi jokainen saisi toki hankkia myös yksityisen terveysvakuutuksen niin halutessaan. Tätä voinee kutsua eurooppalaiseksi malliksi, vaikka toki EU-maiden välillä on aika suuriakin eroja siinä, miten terveydenhuoltojärjestelmä on rahoitettu ja järjestetty.
Single payer -mallilla on myös Yhdysvalloissa suuri kannatus, vaikka sen vastustajat maalailevatkin kauhukuvia kommunismiin hivuttamisesta ja vanhojen ja raihnaiden tuomitsemisesta "kuolemanpaneeleissa". Moni amerikkalainen ei tahdo uskoa, että eurooppalainen malli on sekä halvempi että tehokkaampi - ja että kyseisessä mallissa vanhatkin saavat laadukasta hoitoa (itse kerroin eräässä aiheeseen liittyvässä keskustelussa läheisestäni, joka sai erittäin hyvää, tehokasta ja kallista syöpähoitoa yli 80-vuotiaana ja elää nyt laadukkaampaa elämää).
Tämä epäuskoisuus perustuu osaltaan tietysti myyttiin amerikkalaisesta erityisyydestä; miten muualla voitaisiin muka tehdä paremmin? Sen lisäksi single payer -mallin mainetta mustaa sosialismin peikko. Hurjimmissa kuvitelmissa terveydenhuoltomallin avulla maahan ujutetaan totalitaristinen järjestelmä, jossa kukaan ei saa enää päättää itse mistään.
No, kuten sanottu, näistä uhkakuvista huolimatta single payer -mallilla on ollut kovasti kannatusta kansan parissa. Valitettavasti kansan kannatus ei ole se, millä on erityisesti merkitystä. Yksityiset sairasvakuutusyritykset ovat syystä kauhistuneet, ja tehneet kaikkensa vesittääkseen lakiuudistuksen. Single payer poistettiin neuvottelupöydältä jo aikaa sitten, ja sen tilalle tuli epämääräisempi, osavaltiokohtainen public option, eli valtiollinen kilpailija yksityiselle sairasvakuutukselle. Nyt viime neuvotteluissa public optionkin on lakaistu pöydältä, ja jäljellä on lakiuudistus, jonka seuraukset olisivat täysin päinvastaiset luvattuihin tavoitteisiin nähden.
Uuden lain mukaan sairasvakuutuksesta tulisi pakollinen, sakon uhalla. Minkäänlaista mekanismia sairasvakuutuksen hinnan kontrollointiin ei kuitenkaan olisi. Jonkinlaista tukea saattaa myöhemmin olla mahdollista anoa sairasvakuutuskuluihin, mutta kuitenkin aikaisintaan 2013. Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä lisää rahaa yksityisille vakuutusyhtiöille. Valtio ei olisi toimijana mukana sairasvakuutusmarkkinoilla, joten laki käytännössä pakottaisi yksilön ostamaan palvelua yksityiseltä yritykseltä.
55-vuotiaat ja vanhemmat siirrettäisiin eläkeläisten valtiollisen sairasvakuutuksen eli Medicaren piiriin. Tosin tämäkin tulisi maksamaan heille laskelmien mukaan noin 650 dollaria kuukaudessa. Nämä, yleensä enemmän kalliita terveyspalveluja tarvitsevat ikäluokat, poistuisivat yksityisten vakuutusyhtiöiden asiakaskunnasta, mikä lisäisi sekin yksityisten yhtiöiden tuottoja.
Lisäksi mikään ei vieläkään estäisi sairasvakuutusyhtiöitä kieltäytymästä valitsemistaan hoidoista; kieltäytyminen maksamasta ei enää johtaisi asiakkaan menetykseen, kun vakuutus olisi tehty pakolliseksi. Tämäkin epäilemättä lisäisi yksityisten sairasvakuutusyritysten tuottoja.
Ei tarvitse kuin vilkaista vakuutusyhtiöiden lahjoituksia sekä demokraatti- että republikaanipoliitikoille niin näkee, mistä kenkä puristaa. Ruohonjuuritason nettidemokraatit tappelevat tällä hetkellä keskenään siitä, pitääkö nykyinen lakiehdotus yrittää torjua keinolla millä hyvänsä vai hyväksyä, "koska lain läpimeno olisi voitto Obamalle". En odota suurta protestointia; epäilemättä nettipalstoilla takinkäännöstä jaksetaan valittaa muutamia kuukausia, mutta lopulta kansa palaa ruotuun. Yhdysvalloissa kun puolueita on vain ne kaksi, ja niiden kannatus muistuttaa urheilujoukkueiden fanittamista. Politiikan sisältö ei ole niin tärkeää; millä on oikeasti merkitystä on, että kumpi puoli vie toiselta enemmän pisteitä. (En sano, että Suomessa tilanne olisi käytännössä parempi. Katsokaa vaikkapa viime aikojen sotkuja ja lukekaa sitten otsikko "Kolmen suuren puolueen kannatus säilynyt ennallaan".)
