Opening Troostmeisjes

Janin näyttelun avajaiset olivat jees. 300 ihmistä, jonkin verran puheita, yksi drinkkilippu. Jankin ehti takaisin parahiksi. Nyt viikonloppuna lehdissä on ollut aika paljon juttua, en ole vielä ehtinyt tarkkaan lukea. Valerie (joka oli paikalla toisen ja kolmannen sukupolven indonesialaisten verkkolehden Indish 3.0:n edustajana) ja minä hörpimme vielä parit juomat R'damissa ja sitten olinkin ajoissa kotona.

Tänään ajoin ylinopeutta ajotunnilla ja sain haukut, lisäksi kotona oli vihainen ampiainen. Yritin shopata vaatteita Ugandaa varten (kuulemma tummat värit eivät ole kova sana moskiitto- ja tsetsekärpäsalueilla) mutta epäonnistuin surkeasti, henkkamaukan lahjakortista huolimatta - miksi vaatteet ovat niin omituisia nykyään? Onneksi asiantuntijavoimia saapuu piakkoin Suomesta.

Kuva: Valérie Harmanus.

Eessuntaas

Huomenna junailen takaisin Delftiin ja ensi tiistaina taas tänne. Ainakin jos tuulet ovat suotuisat ja tulivuori puhkuu poispäin, ja kaverimme lentävät tiistaina Müncheniin. Viikonloppuna on vähän tiivis ohjelma; pitää käydä ottamassa vielä pari rokotusta, on Janin näyttelyn avajaiset (joihin hän tarvitsee nyt vähän onnea ehtiäkseen itse), Valérien syntymäpäivät, yksi foto pitäisi tehdä ja ajotuntikin siinä jossain kohtaa on. Tämän jälkeen seuraava kotona viettämäni viikonloppu onkin sitten kuunvaihde touko-kesäkuu. 

E-jokintulivuorijollaonpitkänimi-jökull

Minun on pakko myöntää, että jotenkin pidän poikkeusolosuhteista. Tietysti vain sellaisista, jotka eivät suoranaisesti uhkaa henkeä tai terveyttä. Tämä tulivuorijuttu on mielenkiintoinen. Eurooppa joutuu tulemaan juttuun sen tosiasian kanssa, että vaikka mantereemme on pieni, on meillä myös melkoisia välimatkoja. Silti tuntuu jotenkin kornilta, kun tehdään isoja otsikoita tyyliin "Ministeri joutuu matkustamaan BUSSILLA". Olen reissannut maitse Euroopassa monen monta kertaa, eikä siten matkustaminen nykyään ole edes kovin epämukavaa. Monessa maassa on erinomainen junaverkosto supernopeine junineen, joissa palvelu pelaa. Laivoilla mukavuus on sitä luokkaa, että ainoa valituksen aihe voisi olla hitaus. Mutta olisikohan aika ymmärtää, että aina kaikki ei tapahdu juuri niin nopeasti kuin haluaa? Ja vielä tärkeämpi seikka: olisikohan aika ymmärtää, että kaikki ei aina voi olla ihmisen hallinnassa?

KLM, Lufthansa ja Air Berlin ovat huikeista tappioista suivaantuneina alkaneet lobata turvallisuusviranomaisia ilmatilan avaamisen puolesta. Ei toki pitäisi olla yllättynyt - suuryhtiö toimii, kuten suuryhtiö toimii - mutta arveluttavana tällaista toimintaa pidän. KLM heitti testikoneen ilmaan jonnekin Amsterdamin länsipuolelle meren ylle, lenteli sillä tunnin verran ja ilmoitti Euroopan ilmatilan olevan nyt turvallinen. Mitenkähän lienee, kun kysymys on tuhkapilvestä, jonka koostumus a) vaihtelee paikasta toiseen ja b) vaihtelee hetkestä toiseen? Mitä luotettavaa dataa KLM:llä voi hetkellisestä pienestä lennätystestistään olla, varsinkin kun se tehtiin käsittääkseni tavallisella koneella, jossa ei ole mitään erityisiä mittalaitteita? Suomen ilmavoimien Hornet jo vaurioitui tuhkapilvessä. Lisäksi historiasta löytyy tapauksia, joissa koneen moottorit ovat sammuneet tuhkan takia. Itse olisin huolissani myös ns. pitot tubeista, jotka ovat vaarassa tukkeutua ja jotka ovat olennaisia lentokoneen ilmanopeuden mittausta varten (muistutettakoon: liian hidas ilmanopeus - kone sakkaa, liian nopea - kone hajoaa kappaleiksi). Pitot tuben jäätymistä ja tukkeutumista epäillään syyksi Air Francen lennon 447 tuhoon.

Lentäminen ei siis juuri nyt vaikuta kovin turvalliselta. Olisikohan tässä myös hyvä kohta alkaa miettiä vaihtoehtoisia tapoja toimia ja liikkua Euroopassa, jossa kymmenettuhannet lennot per vuorokausi eivät olekaan itsestäänselvyys? Ei sitä halpaa lentopetrolia riitä ikuisesti. Jos tästä poikkeusolosuhteesta jotain hyvää seuraa, voisi se olla se, että ihmiset huomaavat junallakin pääsevän. On ollut myös mukava seurata yleiseurooppalaista solidaarisuutta; ihmiset tarjovat toisilleen majapaikkoja ja kyytejä Facebookin kautta (toki jotkut yrittävät tässäkin tehdä bisnestä).

Minun on tarkoitus olla täällä Regensburgissa tiistaihin, jolloin pitäisi mahtua Hollantia kohti kulkevaan junaan. Saa nähdä, mitä tässä nyt kannattaa tehdä. Voi olla, että Jan juuttuu Pietariin, eikä pääse palaamaan ihan hetikohta. Toisaalta jos lykkään omaa paluutani Hollannin suuntaan, (minkä tekisin yleensä aina jos minulla ei Hollannissa ole mitään tärkeää) voi paluulipun saaminen käydä vielä vaikeammaksi. Täytyy katsoa, josko huominen olisi tätä päivää viisaampi.

Tuhkaperjantai

Siirryin eilen Delftistä Regikseen, onneksi junalla, joten matka meni ihan ilman ongelmia. Nyt Eurooppa on lennoton. Mielenkiintoista. Onneksi tämä tapahtui nyt eikä puolentoista viikon päästä, jolloin armaat ystävät matkaavat Suomesta meidän luoksemme.

Sunnuntaina olin Gerillä ja Riitalla syömässä hyvää ruokaa ja kakkua, keskustelemassa valokuvauksesta ja muusta, ja saunoakin sain. Kiitoksia! Hieman nolotti, kun kotiin palattuani fotorepussa oli yhä se viinipullo, jonka olin varannut tuomisiksi. Seuraavalla kerralla sitten.

Keskiviikkona vietimme Marloesin synttäreitä - 21! - ja Fleurin läksiäisiä. Vaikka saa nyt nähdä, josko Fleurin maanantainen lento Etelä-Afrikkaan pääsee lähtemään yhtään mihinkään.

Keskiviikkona olin myös koululla ja sain päähäni monta ideaa. Olenkohan jotenkin institutionalisoitunut, kun tarvitsen kouluympäristön kyetäkseni jonkinlaiseen luovaan ajatteluun? 

Katos kun ei tule blogattua. Pitää sitten kirjoittaa enemmän kerralla.

Tällä viikolla olen tuntenut olevani IT-työharjoittelija. Tappelin ensin Microsoftin ohjelmien ja niiden yhteensopimattomuuksien kanssa pari päivää, ja nyt teen imap-alikansio-ohjauksia, onpa kotoisaa. Kameraankin on koskettu kuitenkin kerran; tänään aamupäivällä kuvasimme levynkantta humoristiselle duolle. Kannesta tuli vähän humoristisempi kuin oli tarkoitus - studiolle palattuamme huomasimme, että olin asetellut rekvisiittavihannekset hiukan kyseenalaisesti. Tai ei niin hiukankaan. 

Työmatkat rassaa. Eilen oli taas joku onneton Murphy sotkemassa, Delftiin asti ei päässyt junalla eikä raitiovaunulla. Kotimatkassa meni kolmisen tuntia. Unettomuuskin rassaa, ja sitä minun pitäisi tosiaan alkaa ratkaista. Jännitän kai sitten liikaa työpäiviä, vaikka en kyllä ymmärrä miksi, koska ei minun tule saada mitään erityisen hankalaa aikaiseksi, eikä pomokaan ole ankara, vaikka hän heitteleekin välillä tavaroita seiniin. Tässä lienee kyse tavallisesta sunnuntai-illan syndroomasta, jossa uni ei tule kun tietää, että aamulla on herättävä herätyskelloon, ja olen vain omalla nukkumattomuuden murehtimisellani tehnyt kärpäsestä härkäsen.

Palatakseni takaisin aiheeseen työmatkat, toukokuussa - alle kuukauden päästä jo - meidän pitäisi lähteä tutkimus- ja fotausmatkalle Ugandaan. Viisumi on hoidettu, samoin kasa rokotuksia, mutta lentolippujakaan ei ole vielä. Ehkäpä J saa ne vielä aikaiseksi. Rokotukset olivat aikamoinen koetus. DTP ja hepatiitit menivät ihan OK, mutta keltakuumerokotuksesta tulin kipeäksi ensin heti ja sitten 9 päivän päästä piikistä. Jopa silmien liikuttaminen sattui. Mutta nytpä en sitten saa keltakuumetta jos Ugandaan päädyn. Täytyy koettaa väistää myös malaria ja dengue, kuten myös bilhartsia, mangokärpäsen toukat ja tsiljoona myrkyllistä öttiä. Tämä koko suunnitelma vie välillä yöuniani aika lailla. Olisi helpompi matkustaa ja tehdä jänniä asioita, jos olisi luonteeltaan rohkea. Mutta kun ei, niin pitää näemmä murehtia kaikkea pitkistä lentomatkoista lähtien ja mennä silti.

Mitähän muuta? Menen taas ensi viikolla Regensburgiin muutamaksi päiväksi. Palaan takaisin kun J:n näyttelyn loppuvalmistelut ovat käsillä. Tällä viikolla olen fotoshoppaillut joitakin ko. näyttelyyn liittyviä asioita, mutta kaiken pitäisi olla kai nyt periaatteessa valmista. Tosin jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ehtii tässä ennen 23. päivää syntyä vielä vaikka kuinka monta soppaa.