Olen palannut kotiin. Vähän oli taas hankala matka - J loukkasi selkänsä toisiksi viimeisenä päivänä, joten minä roudasin kaikki meidän varusteemme (sanon vain, että kahden fotaajan varustus ei ole kevyttä kamaa). Paljon on kerrottavaa vielä, mutta perjantaina odottaa collectieve beoordeling eli lukuvuoden loppuarvostelu, joka teettää ympärivuorokautisesti töitä tällä hetkellä.
Uganda teki minuun aivan valtaisan vaikutuksen. Olen niin tyytyväinen, että uskalsin mennä.
Viimeinen ilta Ugandassa. Liikaa kirjoitettavaa, pää täynnä asioita. Pelottaa että parin päivän päästä tämä kaikki on kuin unta ja että kaikki tuntuu miedolta ja laimealta ja mauttomalta ja värlttämältä Afrikan jälkeen.
Nyt laitan vain muutaman portretin.
Tällä kertaa pari kuvaa ensin ja tekstiä myöhemmin, kunhan ehdin. Tulin aamupäivällä takaisin Kampalaan Jinjasta - ensin kävelin pari kilsaa taxiparkkiin ja väistelin bodatarjouksia ja yhtä avioliittotarjousta, sitten istuin pienessä minibussissa 30 muun ihmisen kanssa pari tuntia kuin sillit purkissa ja lopulta vroomasin boda-bodan kyydissä Ntindaan. Jan jäi vielä sinne, eli tänään sankarimatkailin ihan keskenäni.
Tänään pitää tehdä vähän kouluhommia ja sen jälkeen ehdin kertoa taas kokemuksiani. Alemmassa Ggaba-stoorissa on myös pari uutta kuvaa.
Meidän varusteet informaatiohuoneen edessä.
Yksi tutkintahuone.
Kävimme veneilemässä Viktoriajärvellä ja syömässä erinomaista savustettua kalaa Ggabassa.
(Enemmän kuvia sitten kun tulemme Jinjasta ja netti ehkä toimii paremmin?)
Edit: No pari kuvaa lisää.
Vähän on isompi savustuspannu kuin Haikkolaisessa.
Ggaba cool guy.
Eteläisen kaupunginosan slummissa on pieni talo, joka näyttää sisältä kuin afrikkalaiselta Putkinotkolta (Oranssin, ei Joel Lehtosen). Seinillä on maalauksia ja viestejä muille, kirpputorisohvilla viruu nuoria, tallissa painetaan teepaitoja ja musiikki soi. Tämä on Bavubuka, paikka, jossa vähän helvetin köyhä nuoriso ja lapsilauma tapaa, hengaa, juttelee, hiphoppaa, leikkii ja suunnittelee tulevaisuuttaan.
Luziran naistenvankilassa vartijatkin ovat naisia. Vartijat tervehtivät ylempiään kopauttamalla kengänpohjan maahan ja viemällä käden lakinlippaan; vangit tervehtivät vartijoita putoamalla polvilleen. Tavallisilla vangeilla on keltainen mekko, kuolemaantuomituilla mariannekarkin kuvioinen punavalkoinen.
Aamulla juoksimme eestaas oikeustalolla, minä ärsyynnyin taas J:hon, joka minusta ei kohtele paikallisia ihan tarpeeksi suurella kunnioituksella. Toisaalta en myös tulkitse tottumattomuuttani tilanteita oikein. J kävi kiillotuttamassa kenkänsä ja siksi myöhästyimme hetken tapaamasta Joyce Ngaizaa. Minusta se oli jotenkin härskiä odotuttaa mustaa lakinaista kenkienkiillotuksen (varsinkin kenkienkiillotuksen!) takia, mutta Joyce kommentoi arvostavasti "First Muzungu man I see who cares about his shoes."
Korkeimman oikeuden saleissa kieppumisen lisäksi söimme samosoita Chief Justicen toimistossa. Oikea puhuttelumuoto oli "My lord". Hän oli hauska mutta arvonsa kovasti tunteva. Minä taas tunsin oloni lähinnä tukalaksi. Chief Justice kysyi minulta naisten asemasta - muistaakseni herra itse on moniavioinen - ja minä koetin muotoilla diplomaattista vastausta. J otti puheeksi anteeksiannon ja oikeuden, yrittäen viitata sillä Idi Aminin aikaan, mutta se on täällä lyhyiden elinaikojen ja nopeasti muuttuvien tilanteiden maassa jo kaukaista historiaa; puhuttiin mieluummin Joseph Konysta. Chief Justicen mukaan jos Kony saadaan kiinni Ugandassa, on hänet tuomittava Ugandassa. Jos muualla, joutukoon Haagiin.
Pienempien tekijöiden tuomitsemisesta ei hän sanonut vankkaa mielipidettä. J kyseli, miten kukaan voi todeta oikeuden tapahtuneen, jos hänen perheensä murhaajat kulkevat kylänraittia vapaina. Chief Justice sanoi, että entä jos se on se hinta jonka rauhasta joutuu maksamaan? Jos muussa tapauksessa sota jatkuu, ja tulee yhä enemmän murhaajia ja murhattuja? J ei minusta käsittänyt, puhui poliittisesta todellisuudesta, vaikka tässä on ehkä nyt kyse afrikkalaisesta todellisuudesta.
Meille tuntuvat avautuvan mitkä tahansa ovet. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Alankomaat on iso rahoittaja Ugandan oikeus- ja koulutusprojekteissa.
Lounaan jälkeen karkasin omille teilleni. Tapasin Cafe Javassa yhteyshenkilöni Roshin ja tämän veljen Iqbalin. Tuli ensimmäistä kertaa puheeksi, että olen Helsingistä, ja Iqbal kutsui minut heti heille. Ei ollut muutakaan menoa, ja lisäksi viihdyin heidän seurassaan, joten mikäs siinä! Roshin ja Iqbalin talolla tapasimme I:n vaimon Miriamin, joka olikin sitten suomenruotsalainen Helsingistä. Otsikon There is no KELA in Kampala oli Iqbalin selvennys Ugandan sosiaaliseen turvaverkkoon, tai sen puutteeseen.
Kälätimme ihan innoissamme suomea pitkät ajat ja kävimme huonekaluostoksilla. Rosh, Miriam ja lapset heittivät minut vielä "kotiin" Ntindaan. Perjantaina menen tutustumaan Bavubuku-projektin nuoriin ja toivottavasti pääsen sitten ensi viikolla kuvaamaan jonkun tai joidenkin heistä kotiin. Kyseessä on slummien lapsiin kohdistuva proggis, jossa heitä kannustetaan pärjäämiseen ja omanarvontuntoon musiikin keinoilla.
Illalla söimme vielä intialaisessa ravintolassa parasta currya ikinä. Jos olette miettineet, missä saa maailman parasta intialaista ruokaa, niin älkää miettikö enää - sitä saa Kampalasta. Illallisen loppupuolella C alkoi itkeä. On vuosi heidän toisen poikansa kuolemasta. B kuoli kuumeeseen Kampalassa ja on haudattu tänne lähelle kirkkomaahan.
Muutin afrikkalaisten puolelle taloa toissailtana ja nyt minulla on oma kämppä, jossa tuoli, hylly, kaappi, moskiittoverkolla varustettu peti ja pieni kylppäri. Kotieläimenä on kynänkokoinen heinäsirkka, yhden hämähäkin pelkurimaisesti liiskasin, kun tiesin, että täällä iso osa niistä on kovastipaljon ikäviä.
Ugandalaiset esittelevät itsensä puhelimessa yhdellä nimellä, yleensä jälkimmäisellä. Esimerkiksi "Hello. How are you? I am fine. This is Ngaiza." Se jälkimmäinen nimi ei formaatista huolimatta ole sukunimi, vaan kumpikin tai jokainen nimi on vanhempien antama. Jälkimmäinen nimi voi olla jonkun kuuluisan henkilön mukaan; olen tähän mennessä törmännyt yhteen Mussoliniin. Puhelu lopetetaan kovin yhtäkkisesti, ilman heiheitä, heti kun asia on hoidettu.
Tänään keskenäni kulkiessani minua tervehti noin jokainen ja iso osa myös halusi tietää mistä olen, mikä on nimeni, miten voin, miten perheeni voi, miksi olen Kampalassa, mitä minulle kuuluu, mitä teen, miten opiskelu/työ sujuu jne. Kättelin afrikkalaiseen tapaan varmaan kuutta tuntematonta ihmistä puolen kilometrin matkalla Speke Roadilta Nakumattiin (juujuu, hassu nimi, kenialainen supermarkettiketju).
Huomenna menemme valokuvaamaan Luziran vankilaan.
Jättäkää lukematta, jos teitä alkaa helposti huolestuttaa.
"Yleensä aloitimme työn kuudelta aamulla. Olin hyvä työssäni. Keskipäivään mennessä koko kylä oli usein hoidettu."
"Älä sano minua lapsisotilaaksi, siitä tulee tietynlainen leima. Minä olen mies ja olin mies ja tein miesten töitä. Minä olen taistelija, en mikään lapsi."
Lord's Resistance Armyn lapsisotilaat eivät halua olla lapsia enää. Mitä he sitten ovat? Tänään tapaamani ihmiset yrittävät ottaa selvää, ja samalla löytää ratkaisuja elämään sellaisille lapsille, jotka ovat menettäneet lapsuutensa, perheensä, viattomuutensa ja aivan kaiken.
Kävimme myös istumassa vankeinhoitolaitoksen johtajan toimistossa. Hän on sotilas. Baretti päässä, raskaita kunniamerkkejä, aurinkolasit, kyllä te tiedätte, kolmannen maailman kunnianarvoisa sotilashenkilö. Joku alempi militääri osoitti rynnäkkökiväärillä kun tyhjensin taskuni turvatarkastuksessa toimiston ulkopuolella. Itse johtajan toimistossa puhuin hieman sivu suuni, sain jälkeenpäin Janilta haukut. Ei siinä mitään. Torstaina menemme Kampalan isoimpaan vankilaan ja naistenvankilaan, kuvaamaan muunmuassa kuolemaantuomittuja, ja tapaamaan erästä naista, joka murhasi miehensä ja vastustaa nyt kuolemanrangaistusta kuolemansellistä käsin.
Kuulimme naapurustosta pamauksia. Minusta ne kuulostivat pahaenteisiltä, mutta en sanonut mitään, kun kukaan muukaan ei reagoinut. Ilotulitteita? Ei. Naapurin vartija ampui miehen, jotta saisi tämän mopon itselleen. Meidän vartijamme laittoi portit kiinni vähän äkkiä.
Illalla minun piti lähteä yksin Spoken Truth -tapaamiseen. Issan tai jonkun muun taksikuskin piti minut viedä, mutta juuri tänään minua hirvitti. Tapaaminen peruttiin, ravintolassa oli viemäri vuotanut yli, ja täytyy myöntää että olin helpottunut. Tapaan kontaktini Roshanin huomenna päivällä kaupungilla.
Juuri tällä hetkellä siirrän ajatukseni kesään ja Paraisten mökin kuistille; ajattelen, että tämä kaikki menee ihan hyvin, saan hyviä kuvia, koen kaikenlaista, ja kohta istun jo saunaa lämmittämässä Suomen saaristossa ja kaikki on hyvin, ihan hyvin.
Viikonlopun viimeistä iltaa istuttiin kananjämien parissa. Pöydässä oli olutta ja viintä ja kummitusjuttuja, tai oikeastaan yliluonnollisia tarinoita, sotakertomuksia myös, toissailtana katsottiin hollantilainen sota-aikaa käsitellyt elokuva, joka oli kaikkien näiden holskujen mielestä mahtava mutta minusta käsittämättömän alleviivattu, ylinäytelty ja falski. Mentiin nukkumaan liian myöhään, herättiin aamukuudelta. Nukuin yhä lastenhuoneessa; pihan perällä olevaan omaan kämppään voi muuttaa vasta kun se on siivottu ja sinne on vaihdettu lakanat, ja sitä ei voinut tehdä viikonloppuna koska Henry ja Patience eivät olleet töissä. Yritin ehdottaa, että jospa siirrän lakanani ihan itse, mutta ei ei ei, odota, henkilökunta tulee töihin maanantaina. Henry ja Patience hoitavat lapsia, siivoavat, laittavat ruoan, pesevät ja silittävät kaiken pyykin (myös alkkarit, mutta siihen on syynsä - silittämättömiin vaatteisiin voi pesiä mangokärpäsen toukka, joka muuttaa sitten vaatteesta ihmisen ihon sisään hengaamaan). Lisäksi he hoitavat koirat, pesevät astiat jne. And I am suddenly feeling very colonial.
Kone laskeutui Entebbeen pimeässä. Lento meni hyvin; olin varmastikin käyttänyt kaiken adrenaliinini edellisenä päivänä, joten en enää jaksanut pelätä, turbulenssista huolimatta. Paikka oli huonompi kuin siinä rikkonaisessa koneessa, jouduin keskipenkkeihin. Janin vieressä istui amerikkalainen nainen, joka luki Left Behind -sarjan toista kirjaa. Uganda on täynnään uudelleensyntynteitä kristittyjä, ja siksi täällä parveilee amerikkalaisia tele-evankelistojen hengenheimolaisia.
Samalla rivillä ikkunapaikalla istui hermostunut mies, joka leikki koko ajan kännykällään ja kaivoi vähän väliä taskustaan lastensa kuvat, joita hän katseli hetken ja laittoi sitten takaisin taskuun. (Entebbessä näin, kun ne kuvien lapset juoksivat halaamaan kotiin palannutta isää.)
Entebbessä oli lämmintä ja pimeää. Muodollisuuksista päästiin paljon nopeammin kuin kuvittelin; viisumi kun oli jo valmiiksi, tarvittiin vain tulli ja maahantuloleima. Heti lentokenttärakennuksen ulkopuolella oli kymmeniä matatu- ja bodabodakuskeja odottamassa, monella lappu jossa nimi. Oli siellä jossain lapussa Eskokin, ja toisessa Tero.
Meidät toi Kampalaan taksifirman Dominic, joka ajoi lujaa läpi pilkkopimeiden katujen. Ohittelu sujui milloin miltäkin puolelta. Radiosta kuului välillä lugandankielisiä uutisia ja mainoksia, välillä Kylie Minoguen I Should Be So Lucky. Entebbe roadin reunoilla parturoitiin miehiä lampun valossa, myytiin kaikkea mahdollista pienistä kojuista, istuttiin iltaa. Me suhahdimme ohi nopeasti.
Kampalassa Tim haki meidät country clubin vartioudulta parkkipaikalta omalla nelivedollaan. Siirryimme viiden minuutin matkan erittäin kuoppaisia teitä - tarkoitan, että neliveto oli välillä niin vinossa, että putoilin takapenkillä laidalta toiselle - majapaikkaamme, Timin ja Corinin kotiin. Kyseessä on varsin koloniaalinen iso talo kukkulalla piikkilankapäällystettyine aitoineen ja vartijoineen. Puutarhassa oli oma baari, jossa oli meneillään Corinin ja kolmen muun Kampalan expatin syntymäpäiväjuhlat. Juhlat jatkuivat neljään asti aamulla - minun ei kannattanut mennä nukkumaan, koska huoneeni oli suoraan juhlien yläpuolella, eikä unesta kuitenkaan olisi tullut mitään. Katselin puutarhassa, kuinka salamat löivät jossain toisella puolella Kampalaa, tai ehkä Viktoriajärven yllä. Neljän aikaan aamulla kömmin nukkumaan moskiittoverkkoni alle. Kampalassa tosin ei kai malariavaara ole kovin suuri, toisin kuin Entebbessä, jossa sitä on kovin kovin paljon. Muistan syödä Malaroneni.
Aamulla seitsemän aikaan heräsin siihen, että auringon noustessa ympäristö täyttyi äänestä. Pihan kanat ja kananpojat ja kalkkuna pitivät lintujen omaa mekkalaa, jotkut muut linnut karjuivat palmuissa, kukko kiekui jossain ja ihmiset huutelivat ja lauloivat ja juttelivat. Ei tullut nukkumisesta enää mitään, ja lisäksi krapula oli melkoinen - muutama niilinolut parin päivän stressaamisen, liian vähän nukkumisen ja liian vähän syömisen jälkeen ei ollut ehkä niin hyväksi. Muut olivat onneksi samassa tilassa. Pakkauduimme 9 ihmistä tavalliseen viiden hengen autoon päällekkäin ja kävimme parissa eri ostarinkaltaisessa paikassa etsimässä pankkiautomaattia, josta voisi nostaa ulkomaisilla korteilla, sen kun piti oppaiden mukaan toimia. Ei onnistunut. Sen sijaan näimme jonkun nuorisokonsertin, jonka liepeillä hengaili erittäin tyylikkäästi pukeutuneita nuoria afrikkalaisia tiukoissa farkuissan ja blingblingpaidoissaan. Se siitä neuvosta, että Kampalassa kuuluu pukeutua konservatiivisesti.
Kävimme Estherin kanssa vielä torilla. Joka paikkaan mennään nelivedolla, koska kävely ei kai jotenkin kannata tai onnistu tai jotain. Tori oli valtava sokkelo ihmisiä, tavaroita, eläiminä kuolleina ja elävinä, hedelmiä, vihanneksia, hiilikasoja, lapsia, likavettä, naposteltavia hyönteisiä, sisälmyksiä, kärpäsiä, tsiljoonia erilaisia banaanilajikkeita, mangopuita, hökkeleitä ja hey muzungu -huutoja. Olimme ainoat valkoiset koko paikassa. Esther on osan vuodesta täällä asustava holsku, joka aikoo tehdä jutun pohjoisessa Ugandassa ja kysyi josko minä jäisin tänne toukokuun jälkeen ja kävisin kuvaamassa. Tim sanoi tähän, että "it will not be without risk..." ja joka tapauksessa minulla on kesäkuussa muuta menoa. Mutta houkutteli, houkutteli kyllä.
Torilla ostimme kanan. Arvaatte ehkä, miten kana Ugandassa ostetaan. E valitsi pieniin, ahtaisiin häkkeihin sullotuista paniikissa räpiköivistä linnuista yhden, jolta sitten myyjä katkaisi kaulan. Tipuparka upotettiin kiehuvaan veteen, jotta höyhenet irtoaisivat paremmin. Illalla on tarkoitus syödä kanakeittoa. Mitenköhän minulle maistunee.
Ugandalaiset ihmiset ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kohteliaita ja ihan hirveän, hirveän, hirveän köyhiä. Elintasoerot näiden rikkaiden YK- ja lähetystöihmisten ja paikallisten välillä ovat niin suuret, että hiton pahaa tekee. Tämä talo, jossa tätä nyt kirjoitan, on kolmen tuhannen dollarin kuukausivuokratalo, jossa on oma vartija, langaton netti, kaikki mukavuudet, paljon tilaa, oma baari, puutarha, näköala Kampalan yli ja pulikointiallas lapsille. Kahden kulman takana on alue, jolla ihmiset asuvat aaltopellistä rakennetuissa minikokoisessa hökkeleissä, jossa lepraklinikan oven edessä jonotetaan, jossa jalaton mies raahaa itseään pitkin maata ja lasten naamoilla on kärpäsiä samoin kuin niissä vanhoissa kuvissa Etiopian nälänhädästä. Käsittääkseni iso osa expateista näkee nämä asiat vain 4W-autojensa ikkunoista.
Timin ja Corinin perheessä on viisi lasta, kolme koiraa, kaksi kissaa (joista toinen saa kohta pentuja), ja muutamia kanoja. Pupujakin oli, mutta Raf-koira tappoi ne. Lapsista kolme on biologista, kaksi Ugandasta adoptoitua, pienet yksivuotiaat pojat, jotka löytyivät vuosi sitten samana päivänä hylättyinä tien vierestä eri puolilta Kampalaa.
Maa on punaista hiekkaa ja tomua, taivas on isompi kuin missään, luonto pitää käsittämättömän kovaa ääntä ja joka paikalla on oma hajunsa. Voi kuinka elämä on hyvä kun tämänkin kaiken saan nähdä.
KLM:n A330-200 pääsi jonnekin eteläisen Saksan ylle kun huomasin, että aurinko paistoi toiselta puolelta konetta kuin aiemmin. Sanoin Janille, että en nyt mitenkään halua huolestuttaa, mutta minusta me menemme väärään suuntaan. Hän ei uskonut. Näytin, että suunta on nyt kyllä pohjoiseen, ja siellä ei ole Afrikka. Juuri kun Jan oli aloittanut sanomaan "jos olisi joku ongelma, he kyllä kuuluttaisivat", ilmoitti kapteeni että vasen moottori oli ylikuumentunut ja poistunut käytöstä, ja joutuisimme valitettavasti palaamaan takaisin Schipholiin. Joku perämies kävi kurkistelemassa ikkunasta moottoria, joka siellä kai idlaili - en oikein uskaltanut nousta paikaltani katsomaan. Lensimme takaisin kohti Hollantia, teimme monta kahdeksikkoa ja viskasimme polttoainetta pois (ettei kone olisi liian painava laskeutumaan) ja laskeuduimme ihan siististi yhdellä moottorilla Schipholiin.
Pelotti ihan helvetisti. Lentoemoillakin oli suut tiukkoina viivoina.
Huomenna sitten kai uusi yritys?
Otsikon tekstin kirjoitin viisi vuotta sitten blogin alkusanoiksi. Blogi täyttää siis tänään 6.5. viisi vuotta. Aikaa on kulunut ja suunnitelmat muuttuneet; parista vuodesta on siis tullut ainakin kuusi. On aika nimenhuudon - jos olette vielä, taas, yhä, ensi kertaa täällä, laittakaa puumerkkinne kommenttilaatikkoon! Sekä nimet että nimimerkit kelpuutetaan, ketään ei sorsita.
Minä lähden aamukoneella Ugandan Entebbeen ja sieltä Kampalaan. KLM:n suora lento lienee reissun turvallisin osuus, mutta se pelottaa silti eniten. Perjantaina kello 8:30 luvassa Hollannin Ugandan-suurlähettilään tapaaminen, illalla jotkut lähetystökemut. Viikonloppuna tapaan ehkä kontaktihenkilöni, Ugandan ainoan naisfotaajan. Ja sitten ensi viikolla on tarkoitus paiskia töitä.
Kaverit kävivät kylässä ja meillä oli mainiota. Lakitimme vappuna Johannes Keplerin, ajelimme Tirolia ristiin rastiin ja onnistuimme syömään saman päivän aikana kolmessa maassa - aamiainen Itävallassa, lounas Italiassa ja päivällinen Saksassa. Sade hyökkäsi kimppuun vasta viimeisenä päivänä, ja helteestäkin saatiin nauttia.
Baijerin ihmeitä kuvasi Ville:
