Eteläisen kaupunginosan slummissa on pieni talo, joka näyttää sisältä kuin afrikkalaiselta Putkinotkolta (Oranssin, ei Joel Lehtosen). Seinillä on maalauksia ja viestejä muille, kirpputorisohvilla viruu nuoria, tallissa painetaan teepaitoja ja musiikki soi. Tämä on Bavubuka, paikka, jossa vähän helvetin köyhä nuoriso ja lapsilauma tapaa, hengaa, juttelee, hiphoppaa, leikkii ja suunnittelee tulevaisuuttaan.
M on 10 tai ehkä 11. Kysyn syntymäpäivää, ja poika leväyttää kätensä levälleen ja sanoo reteästi, että "Me, I celebrate eeeeeeevery day!" Ei kai se niin tarkkaa olekaan. Hän haluaa isona sekä journalistiksi että lakimieheksi, jotta voi korjata vääryyksiä ja taistella oikeuden puolesta. Poika on fiksu, selvästi fiksu. Mahdollisuudet vain ovat kapeat; Meddin äidillä ei ole varaa edes peruskoulun lukukausimaksuihin.
A on pieni tyttö koulumekossa. Hän haluaa olla jokaisessa valokuvassa. Kun en kuvaa, hän tulee luokse ja ottaa kädestä tai nojautuu kylkeen. Hän poseeraa kuin ammattilainen ja nauraa, kun näytän kuvia. A ei puhu englantia, vain lugandaa, joten tarvitsemme tulkin. Kun olen lähdössä, hän syöksyy jalkoihin halaamaan.
Isommat pojat istuvat ja lukevat lehtiä ja keskustelevat siitä, kuka Ugandan musiikkitähti milloinkin on hot. He yrittävät kilpaa kertoa, kuinka minun pitää mennä Jinjaan tai Niilille tai Päiväntasaajalle että näen jotain kaunista Ugandaa, eurooppalaiselle sopivaa, sen sijaan että hengaan heidän luonaan Kampalan ikävällä alueella. Yritän selittää, että minua kiinnostavat ainakin tällä reissulla ihmiset eivätkä nähtävyydet, ja pojat nauravat hämmentyneinä. He pyytävät kertomaan Suomesta ja minä kerron, mutta kaikki kertomani asiat eivät oikein mene perille, miksi menisivätkään, en minäkään tajunnut Ugandasta mitään ennen kuin tänne tulin.
Kun lähden, pienin pojista haluaa kantaa kassiani, eihän se sovi, että vieras kantaa laukun itse. Jätkä on noin reppuni kokoinen ja tosi ylpeä. Kävelemme päätielle, jonka vieressä makaa kuollut lehmä. Pyydystämme bodabodan, kolmannen kohdalla hinta saadaan tingtyksi sopivaksi, ja pääsemme matkaan. Bodakuski kaartaa bensikselle ja minä horjun kaarteessa ja huidon käsilläni, jotta pääsen tasapainoon. Bensa-aseman miestä naurattaa niin paljon, että hän taipuu kaksinkerroin. "Sorry muzungu lady but you are really funny muzungu on a boda!"
Huomenna menen tapaamaan Bavubukan lapsia ja teinejä uudestaan. Illalla ehkä syömään Roshin ja Maryamin kanssa, sunnuntaina järvelle, maanantaina todennäköisesti Jinjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti