Boda-bodalla Kisemetiin

 Viikonlopun viimeistä iltaa istuttiin kananjämien parissa. Pöydässä oli olutta ja viintä ja kummitusjuttuja, tai oikeastaan yliluonnollisia tarinoita, sotakertomuksia myös, toissailtana katsottiin hollantilainen sota-aikaa käsitellyt elokuva, joka oli kaikkien näiden holskujen mielestä mahtava mutta minusta käsittämättömän alleviivattu, ylinäytelty ja falski. Mentiin nukkumaan liian myöhään, herättiin aamukuudelta. Nukuin yhä lastenhuoneessa; pihan perällä olevaan omaan kämppään voi muuttaa vasta kun se on siivottu ja sinne on vaihdettu lakanat, ja sitä ei voinut tehdä viikonloppuna koska Henry ja Patience eivät olleet töissä. Yritin ehdottaa, että jospa siirrän lakanani ihan itse, mutta ei ei ei, odota, henkilökunta tulee töihin maanantaina. Henry ja Patience hoitavat lapsia, siivoavat, laittavat ruoan, pesevät ja silittävät kaiken pyykin (myös alkkarit, mutta siihen on syynsä - silittämättömiin vaatteisiin voi pesiä mangokärpäsen toukka, joka muuttaa sitten vaatteesta ihmisen ihon sisään hengaamaan). Lisäksi he hoitavat koirat, pesevät astiat jne. And I am suddenly feeling very colonial.

 

Aamulla otimme taksin keskustaan ja kävimme tapaamassa Hollannin suurlähettilään ja sen jälkeen erään virkamiehen Ugandan oikeusministeriössä. Sitten lounas ja hetki sateenpitämistä, jonka jälkeen uusi taksi kaupungin laitamille vankilan lähelle. Siellä tapasimme hollantilaisen järjestötoimijapariskunnan, joka näytti meille toimistonsa parvekkeelta Kampalan suurta vankilakompleksia ja kertoi toiminnastaan. Mies on entinen Digitalin Hollannin puolen iso pomo, joka eläkkeelle lähdettyään ryhtyi vierailemaan vankiloissa, ensin Hollannissa ja sitten muualla. Hänen erikoisalaansa ovat psyykkisesti sairaat vangit, jotka eivät täällä Ugandassa saa mitenkään erityishuomiota.

 

Järjestömies kertoi pari kolme tarinaa; ensimmäisessä oli mies, joka riiteli naapurinsa kanssa maapalasta. Naapuri, joka jäi riidassa alakynteen, syytti miestä tyttärensä raiskaamisesta. Mies oli istunut vankilassa jo kaksi ja puoli vuotta tapaamatta yhtään asianajajaa, näkemättä oikeussalia saati tuomaria. Tuona aikana naapuri oli ehtinyt jo kuolla ja tytärkin muuttaa pois. Kukaan ei tiedä, miten kaverin käynee.

 

Toisessa tapauksessa oli kaveri, joka istui vankilassa syytettynä vaimonsa murhasta, kunnes eräänä kauniina päivänä vaimo ilmestyi vankilan portille kyselemään oudosti kadonnutta miestään.

 

Kolmannessa 21-vuotias mies oli varastanut ruokabanaanin, koska hänen lapsensa näkivät nälkää. Mies sai linnatuomion. Vankilassa hän sairastui syöpään, jota ei tavan väki täällä saa hoidettua vankilan ulkopuolellakaan, saati sitten sisällä. Järjestön vapaaehtoiset kävivät anomassa että mies pääsisi kotiin kuolemaan. Oikeusviranomainen suuttui; ei kukaan tiedä ihmisen kuoleman lähestyvän, paitsi Jumala, joten rienausta tulla sellaista väittämään ja sellaisella perusteella vapautta miehelle pyytämään. Yritettiin lääkärintodistuksilla ja saattohoitajien kommenteilla; ei onnistunut - mutta yhtäkkiä oikeus pyörsi päätöksensä ja mies pääsi kotiin kuolemaan. Keskiviikkona matkusti kotiin, lauantai-iltana kuoli. Miehen äiti soitti järjestölle itkien kiitollisuudesta; poika sai kuolla vanhempiensa ja kolmen lapsensa luona.

 

Järjestömiehen työ ja tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta itse tilanne oli ikävä, Jan halusi tietää vain itselleen hyödyllisistä asioista, järjestömies kertoi vain itselleen mielenkiintoisista asioista, molemmat ärtyivät, kommunikaatio ei pelannut. Yritin kysellä sivusta, mutta se ei Janille käynyt. Minulle Jan yritti lähdettyämme valittaa järjestömiehen käytöksestä, mutta sanoin kerrankin suoraan että minusta he toimivat ko. tilanteessa täysin samalla tavalla, molemmat toimittivat vain omaa asiaansa, kuuntelematta toista ja pyrkimättä dialogiin. Kommenttini ei tullut kovin hyvin vastaanotetuksi. 

 

Vankilalta jatkoimme matatulla keskustaan. Matatu on bussi, tai oikeastaan vanha, käytetty japanilainen Hiace, jossa on vielä yleensä japaninkieliset kylkitekstit ja joskus jopa sellainen iloinen hymyileväinen japanilaisääni joka sanoo peruuttaessa jotain, mitä kukaan ugandalainen ei varmastikaan ymmärrä. Matatut kulkevat enemmän tai vähemmän määrättyjä reittejä, mutta niitä ei toki ole kirjoitettu Hiacen kylkiin tai tuulilasiin. Sen sijaan tuulilasissa voi lukea I put my trust in God tai Jesus My Savior. Määränpään saa selville (kaupunginosan tarkkuudella) kysymällä, tai kuuntelemalla matatukuskin huutelua. Meidän matatuumme pakkautui onneksi vain vähänlaisesti väkeä, ja pääsimme Kampala Roadille ilman ongelmia. Siellä minulle sanottiin "Give me your money" ja tarjosin 2000 shillinkiä kahden hengen kyydistä, näytti kelpaavan. (2700 shillinkiä on suunnilleen euro.)

 

Kaupungilta meidän piti jatkaa suoraan eteenpäin Kisemeti Shopping Centreen terassille, siellä oli määrä tavata Corin. Janin mielestä oli helpointa ottaa tällä kertaa boda-boda. Boda-bodat ovat moottoripyöriä, jotka sukkuloivat joka puolella Ugandaa. Riitelimme hinnasta hetken, ja sitten yritimme hypätä saman bodan kyytiin. Se ei käynyt kuskeille, vaan jouduimme eri bodiin. Löysin siis itseni ugandalaisen äijän takaa moottoripyörän kyydistä ilman kypärää tai mitään muutakaan varustusta. Pidin kiinni selkäni takana olevasta istuimen reunasta ja pelkäsin henkeni edestä, taas kerran. Boda vroomaili ja sukkuloi autojen lomassa ja väisteli ihmisiä, muita moottoripyöriä, autoja, tiessä olevia järvenkokoisia kuoppia ja milloin mitäkin. Melko pian matkaanlähdön jälkeen Janin boda jatkoi eteenpäin ja minun teki äkillisen u-käännöksen ihan toiseen suuntaan. Alkoi huolettaa, varsinkin kun noin 15 minuuttia ajeltuamme kuskini kysyi "do you know where that place is?" Joo, no en tiennyt, joten päädyimme kyselemään tietä neljältä ihmiseltä. Pääsin onneksi perille yhtenä kappaleena. Corin sanoi, ettei naisten kannattaisi ottaa bodakyytiä yksin, ainakaan öisin. Nyt oli onneksi vielä valoisaa.

 

 

Boda-bodakuskit asiakkaita odottamassa.

 

 

Päivän viimeinen tapaaminen oli Corinin ja Timin asianajajien toimistossa Ntindan lähellä. Siellä meille näytettiin pieni, siisti, punaiseksi sisältä maalattu toimisto ja sen kaksi iltapäivällä paikalla ollutta työntekijää. Vaihdettiin kohteliaisuuksia ja kauhisteltiin toimiston ulkopuolella ollutta hiton isoa lätäkköä, jonne oli juuttunut joku onneton Toyota.

 

Talolle palattuani menimme katsomaan luonnon ihmettä: Timin sukkalaatikkoon oli syntynyt itteh bitteh kitteh committeh. Neljä pientä kisunpentua, aivan tuoreita ja suloisia.

 

 

 

Afrikankisut

 

 

Vielä jaksan kertoa, miten Ugandassa tervehditään. Kätellään, mutta ei vain ravisteta kättä vaan pidetään siitä kiinni pitkän aikaa. Ei riitä että sanoo hi, vaan ollakseen kohtelias täytyy toki puhua enemmän. Esimerkkinä yhden kojunmyyjän kanssa käymäni keskustelu:

 

Minä: Hello Sir, how are you doing?

Myyjä: I am good Ma'am, how are you?

Minä: I am fine thank you.

Myyjä: How is it? How is your family?

Minä: They are all fine, and how is your family doing?

Myyjä: They are doing well, thank Lord

 

Tämän jälkeen päästiin asiaan, eli ostamaan puheaikaa prepaidliittymään. (H:lla on suora ugandalainen numeroni, jos satutte tarvitsemaan.)