hey muzungu

 Kone laskeutui Entebbeen pimeässä. Lento meni hyvin; olin varmastikin käyttänyt kaiken adrenaliinini edellisenä päivänä, joten en enää jaksanut pelätä, turbulenssista huolimatta. Paikka oli huonompi kuin siinä rikkonaisessa koneessa, jouduin keskipenkkeihin. Janin vieressä istui amerikkalainen nainen, joka luki Left Behind -sarjan toista kirjaa. Uganda on täynnään uudelleensyntynteitä kristittyjä, ja siksi täällä parveilee amerikkalaisia tele-evankelistojen hengenheimolaisia. 

Samalla rivillä ikkunapaikalla istui hermostunut mies, joka leikki koko ajan kännykällään ja kaivoi vähän väliä taskustaan lastensa kuvat, joita hän katseli hetken ja laittoi sitten takaisin taskuun. (Entebbessä näin, kun ne kuvien lapset juoksivat halaamaan kotiin palannutta isää.)

Entebbessä oli lämmintä ja pimeää. Muodollisuuksista päästiin paljon nopeammin kuin kuvittelin; viisumi kun oli jo valmiiksi, tarvittiin vain tulli ja maahantuloleima. Heti lentokenttärakennuksen ulkopuolella oli kymmeniä matatu- ja bodabodakuskeja odottamassa, monella lappu jossa nimi. Oli siellä jossain lapussa Eskokin, ja toisessa Tero. 

Meidät toi Kampalaan taksifirman Dominic, joka ajoi lujaa läpi pilkkopimeiden katujen. Ohittelu sujui milloin miltäkin puolelta. Radiosta kuului välillä lugandankielisiä uutisia ja mainoksia, välillä Kylie Minoguen I Should Be So Lucky. Entebbe roadin reunoilla parturoitiin miehiä lampun valossa, myytiin kaikkea mahdollista pienistä kojuista, istuttiin iltaa. Me suhahdimme ohi nopeasti.

Kampalassa Tim haki meidät country clubin vartioudulta parkkipaikalta omalla nelivedollaan. Siirryimme viiden minuutin matkan erittäin kuoppaisia teitä - tarkoitan, että neliveto oli välillä niin vinossa, että putoilin takapenkillä laidalta toiselle - majapaikkaamme, Timin ja Corinin kotiin. Kyseessä on varsin koloniaalinen iso talo kukkulalla piikkilankapäällystettyine aitoineen ja vartijoineen. Puutarhassa oli oma baari, jossa oli meneillään Corinin ja kolmen muun Kampalan expatin syntymäpäiväjuhlat. Juhlat jatkuivat neljään asti aamulla - minun ei kannattanut mennä nukkumaan, koska huoneeni oli suoraan juhlien yläpuolella, eikä unesta kuitenkaan olisi tullut mitään. Katselin puutarhassa, kuinka salamat löivät jossain toisella puolella Kampalaa, tai ehkä Viktoriajärven yllä. Neljän aikaan aamulla kömmin nukkumaan moskiittoverkkoni alle. Kampalassa tosin ei kai malariavaara ole kovin suuri, toisin kuin Entebbessä, jossa sitä on kovin kovin paljon. Muistan syödä Malaroneni.

Aamulla seitsemän aikaan heräsin siihen, että auringon noustessa ympäristö täyttyi äänestä. Pihan kanat ja kananpojat ja kalkkuna pitivät lintujen omaa mekkalaa, jotkut muut linnut karjuivat palmuissa, kukko kiekui jossain ja ihmiset huutelivat ja lauloivat ja juttelivat. Ei tullut nukkumisesta enää mitään, ja lisäksi krapula oli melkoinen - muutama niilinolut parin päivän stressaamisen, liian vähän nukkumisen ja liian vähän syömisen jälkeen ei ollut ehkä niin hyväksi. Muut olivat onneksi samassa tilassa. Pakkauduimme 9 ihmistä tavalliseen viiden hengen autoon päällekkäin ja kävimme parissa eri ostarinkaltaisessa paikassa etsimässä pankkiautomaattia, josta voisi nostaa ulkomaisilla korteilla, sen kun piti oppaiden mukaan toimia. Ei onnistunut. Sen sijaan näimme jonkun nuorisokonsertin, jonka liepeillä hengaili erittäin tyylikkäästi pukeutuneita nuoria afrikkalaisia tiukoissa farkuissan ja blingblingpaidoissaan. Se siitä neuvosta, että Kampalassa kuuluu pukeutua konservatiivisesti.

 

Kävimme Estherin kanssa vielä torilla. Joka paikkaan mennään nelivedolla, koska kävely ei kai jotenkin kannata tai onnistu tai jotain. Tori oli valtava sokkelo ihmisiä, tavaroita, eläiminä kuolleina ja elävinä, hedelmiä, vihanneksia, hiilikasoja, lapsia, likavettä, naposteltavia hyönteisiä, sisälmyksiä, kärpäsiä, tsiljoonia erilaisia banaanilajikkeita, mangopuita, hökkeleitä ja hey muzungu -huutoja. Olimme ainoat valkoiset koko paikassa. Esther on osan vuodesta täällä asustava holsku, joka aikoo tehdä jutun pohjoisessa Ugandassa ja kysyi josko minä jäisin tänne toukokuun jälkeen ja kävisin kuvaamassa. Tim sanoi tähän, että "it will not be without risk..." ja joka tapauksessa minulla on kesäkuussa muuta menoa. Mutta houkutteli, houkutteli kyllä.

 

 

Torilla ostimme kanan. Arvaatte ehkä, miten kana Ugandassa ostetaan. E valitsi pieniin, ahtaisiin häkkeihin sullotuista paniikissa räpiköivistä linnuista yhden, jolta sitten myyjä katkaisi kaulan. Tipuparka upotettiin kiehuvaan veteen, jotta höyhenet irtoaisivat paremmin. Illalla on tarkoitus syödä kanakeittoa. Mitenköhän minulle maistunee. 

 

 

Ugandalaiset ihmiset ovat ystävällisiä, huomaavaisia, kohteliaita ja ihan hirveän, hirveän, hirveän köyhiä. Elintasoerot näiden rikkaiden YK- ja lähetystöihmisten ja paikallisten välillä ovat niin suuret, että hiton pahaa tekee. Tämä talo, jossa tätä nyt kirjoitan, on kolmen tuhannen dollarin kuukausivuokratalo, jossa on oma vartija, langaton netti, kaikki mukavuudet, paljon tilaa, oma baari, puutarha, näköala Kampalan yli ja pulikointiallas lapsille. Kahden kulman takana on alue, jolla ihmiset asuvat aaltopellistä rakennetuissa minikokoisessa hökkeleissä, jossa lepraklinikan oven edessä jonotetaan, jossa jalaton mies raahaa itseään pitkin maata ja lasten naamoilla on kärpäsiä samoin kuin niissä vanhoissa kuvissa Etiopian nälänhädästä. Käsittääkseni iso osa expateista näkee nämä asiat vain 4W-autojensa ikkunoista. 

Timin ja Corinin perheessä on viisi lasta, kolme koiraa, kaksi kissaa (joista toinen saa kohta pentuja), ja muutamia kanoja. Pupujakin oli, mutta Raf-koira tappoi ne. Lapsista kolme on biologista, kaksi Ugandasta adoptoitua, pienet yksivuotiaat pojat, jotka löytyivät vuosi sitten samana päivänä hylättyinä tien vierestä eri puolilta Kampalaa. 

Maa on punaista hiekkaa ja tomua, taivas on isompi kuin missään, luonto pitää käsittämättömän kovaa ääntä ja joka paikalla on oma hajunsa. Voi kuinka elämä on hyvä kun tämänkin kaiken saan nähdä.