There is no KELA in Kampala

 

 

Aamulla juoksimme eestaas oikeustalolla, minä ärsyynnyin taas J:hon, joka minusta ei kohtele paikallisia ihan tarpeeksi suurella kunnioituksella. Toisaalta en myös tulkitse tottumattomuuttani tilanteita oikein. J kävi kiillotuttamassa kenkänsä ja siksi myöhästyimme hetken tapaamasta Joyce Ngaizaa. Minusta se oli jotenkin härskiä odotuttaa mustaa lakinaista kenkienkiillotuksen (varsinkin kenkienkiillotuksen!) takia, mutta Joyce kommentoi arvostavasti "First Muzungu man I see who cares about his shoes."

Korkeimman oikeuden saleissa kieppumisen lisäksi söimme samosoita Chief Justicen toimistossa. Oikea puhuttelumuoto oli "My lord". Hän oli hauska mutta arvonsa kovasti tunteva. Minä taas tunsin oloni lähinnä tukalaksi. Chief Justice kysyi minulta naisten asemasta - muistaakseni herra itse on moniavioinen - ja minä koetin muotoilla diplomaattista vastausta. J otti puheeksi anteeksiannon ja oikeuden, yrittäen viitata sillä Idi Aminin aikaan, mutta se on täällä lyhyiden elinaikojen ja nopeasti muuttuvien tilanteiden maassa jo kaukaista historiaa; puhuttiin mieluummin Joseph Konysta. Chief Justicen mukaan jos Kony saadaan kiinni Ugandassa, on hänet tuomittava Ugandassa. Jos muualla, joutukoon Haagiin.

Pienempien tekijöiden tuomitsemisesta ei hän sanonut vankkaa mielipidettä. J kyseli, miten kukaan voi todeta oikeuden tapahtuneen, jos hänen perheensä murhaajat kulkevat kylänraittia vapaina. Chief Justice sanoi, että entä jos se on se hinta jonka rauhasta joutuu maksamaan? Jos muussa tapauksessa sota jatkuu, ja tulee yhä enemmän murhaajia ja murhattuja? J ei minusta käsittänyt, puhui poliittisesta todellisuudesta, vaikka tässä on ehkä nyt kyse afrikkalaisesta todellisuudesta. 

Meille tuntuvat avautuvan mitkä tahansa ovet. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Alankomaat on iso rahoittaja Ugandan oikeus- ja koulutusprojekteissa.

Lounaan jälkeen karkasin omille teilleni. Tapasin Cafe Javassa yhteyshenkilöni Roshin ja tämän veljen Iqbalin. Tuli ensimmäistä kertaa puheeksi, että olen Helsingistä, ja Iqbal kutsui minut heti heille. Ei ollut muutakaan menoa, ja lisäksi viihdyin heidän seurassaan, joten mikäs siinä! Roshin ja Iqbalin talolla tapasimme I:n vaimon Miriamin, joka olikin sitten suomenruotsalainen Helsingistä. Otsikon There is no KELA in Kampala oli Iqbalin selvennys Ugandan sosiaaliseen turvaverkkoon, tai sen puutteeseen.

Kälätimme ihan innoissamme suomea pitkät ajat ja kävimme huonekaluostoksilla. Rosh, Miriam ja lapset heittivät minut vielä "kotiin" Ntindaan. Perjantaina menen tutustumaan Bavubuku-projektin nuoriin ja toivottavasti pääsen sitten ensi viikolla kuvaamaan jonkun tai joidenkin heistä kotiin. Kyseessä on slummien lapsiin kohdistuva proggis, jossa heitä kannustetaan pärjäämiseen ja omanarvontuntoon musiikin keinoilla.

Illalla söimme vielä intialaisessa ravintolassa parasta currya ikinä. Jos olette miettineet, missä saa maailman parasta intialaista ruokaa, niin älkää miettikö enää - sitä saa Kampalasta. Illallisen loppupuolella C alkoi itkeä. On vuosi heidän toisen poikansa kuolemasta. B kuoli kuumeeseen Kampalassa ja on haudattu tänne lähelle kirkkomaahan.

Muutin afrikkalaisten puolelle taloa toissailtana ja nyt minulla on oma kämppä, jossa tuoli, hylly, kaappi, moskiittoverkolla varustettu peti ja pieni kylppäri. Kotieläimenä on kynänkokoinen heinäsirkka, yhden hämähäkin pelkurimaisesti liiskasin, kun tiesin, että täällä iso osa niistä on kovastipaljon ikäviä.

Ugandalaiset esittelevät itsensä puhelimessa yhdellä nimellä, yleensä jälkimmäisellä. Esimerkiksi "Hello. How are you? I am fine. This is Ngaiza." Se jälkimmäinen nimi ei formaatista huolimatta ole sukunimi, vaan kumpikin tai jokainen nimi on vanhempien antama. Jälkimmäinen nimi voi olla jonkun kuuluisan henkilön mukaan; olen tähän mennessä törmännyt yhteen Mussoliniin. Puhelu lopetetaan kovin yhtäkkisesti, ilman heiheitä, heti kun asia on hoidettu.

Tänään keskenäni kulkiessani minua tervehti noin jokainen ja iso osa myös halusi tietää mistä olen, mikä on nimeni, miten voin, miten perheeni voi, miksi olen Kampalassa, mitä minulle kuuluu, mitä teen, miten opiskelu/työ sujuu jne. Kättelin afrikkalaiseen tapaan varmaan kuutta tuntematonta ihmistä puolen kilometrin matkalla Speke Roadilta Nakumattiin (juujuu, hassu nimi, kenialainen supermarkettiketju).

Huomenna menemme valokuvaamaan Luziran vankilaan.