Jinja - Kampala

Palasin Regensburgista. Viikonloppuna teimme pienen lähiseutumatkan Kitzbuheliin ja kävelimme vuorilla. Nyt viikko kotia, sitten Suomeen. Koetan saada kirjoiteltua vielä Ugandan muistoja, ennen kuin täysin haalistuvat. Tässä yksi.

 

"We climb into the bus and sit down. At this point there is a risk of culture clash, of collision and conflict. It will undoubtedly occur if the passenger is a foreigner who doesn't know Africa. Someone like that will start looking around, squirming, inquiring, "When will the bus leave?"

"What do you mean, when?" the astonished driver will reply. "It will leave when we find enough people to fill it up."

- Ryszard Kapuscinski, The Shadow of the Sun *

Odottelen Jinjan taxi parkissa bussin täyttymistä vain parikymmentä minuuttia. Minulla on onnea. Ennen bussiin astumistani olen kävellyt Jinjan läpi hotelliltamme Niilin rannalta taxi parkiin, joka on kaaos yksityisautoja, matatuja, bodabodia, pieniä busseja ja kaikkea mahdollista kauppaavia naisia ja lapsia. Hotellissamme olen hukannut huoneeni avaimen ja muistikirjani, mikä hämmentää minua, sillä minulla ei todellakaan ole tapana kadottaa tavaroita. Mielestäni ne olivat pöydällä illallisen aikana, ja sitten vain eivät enää. Hotellinjohtaja, pyöreä intialainen mies, kohauttaa olkapäitään ja etsii vara-avaimen. 

On aika palata Kampalaan. Jan jää vielä Jinjaan kuvaamaan yhdeksi tai kahdeksi päiväksi; minä haluan jatkamaan omaa projektiani, ja sitä paitsi en saa nukuttua Jinjan hotellissa kauheassa kuumuudessa sängyssä, jonka jaan luteiden kanssa, rikkinäiseen moskiittoverkkoon kääriytyneenä. Taxi park näyttää olevan helposti löydettävissä; kuskimme George neuvoo minua etsimään kyydin kymmenen jälkeen aamulla, jolloin ei ehkä ole ruuhkaa, ja 80 kilometrin matkaan mennee vain pari kolme tuntia. 

Siispä lähden reippaasti yksin matkaan. Muutamassa minuutissa edellispäivänä räätäliltä ostamani valkoinen paita on hiestä märkä. Bodabodakuskit koettavat saada minua kyytiinsä, ja ihmiset ihmettelevät, miksi ihmeessä valkoinen nainen kantaa kolmea laukkua aamupäivän kuumuudessa keskellä pölyistä tietä. En halua kyytiä, sillä aion vielä vilkaista kaupunkia kulkiessani. Kengät hiertävät, minulla ei ole enää puhtaita sukkia ja siksi kuljen ilman. Kadun varrella kenkiä myyvä nainen pelastaa tilanteen. Hämmästyksekseni hänellä on edessään yksi pari punaisia Keenin vaellussandaaleja, juuri minun kokoani, täydelliset mukavat kengät. Maksan 28000 shillinkiä tinkimättä ja jatkan tyytyväisenä matkaa.

Löytyy tori. Ei yhtä kaoottinen kuin Kampalassa, mutta aikamoinen. Vierelläni alkaa kävellä mies, tai ehkä poika, vaikea sanoa. Esittäytyy Davidiksi ja parissa minuutissa sinunkaupoista ehdottaa avioliittoa. Näytän vihkisormustani ja kerron, että minä olen jo naimisissa. Hän hymyilee leveästi ja sanoo "How about if you just then give me some looooooooove?" Ilmoitan, että ei se nyt oikein käy, minä olen vanhanaikainen ihminen, avioliitto on avioliitto tjsp ja sitä paitsi olen etsimässä vain kyytiä Kampalaan, en muuta. Pettyneenä hän tivaa "Give me one good reason! Give me one good reason!" mutta näyttää minulle tien taxi parkiin.

Siellä minulle osoitetaan heti sininen minibussi. Kiipeän kyytiin ja yritän nostaa matkatavarani korkealle, jotta ne eivät kovasti kolhisi matkakumppaneita. Kaikki varsinaiset paikat on jo viety, joten istun käytävälle ja pinoan laukut syliini. Takapenkillä istuva mies koputtaa minua olkapäähän ja sanoo "Madam, you sit." Hän tarjoaa minulle oman paikkansa ja siirtyy itse käytävälle. Yritän kiellellä, mutta turhaan, ja siten saan bussista hyvän paikan. Kurotan käteni ulos ikkunasta ja ostan päivän lehdet, sekä New Visionin että Daily Monitorin, ja tarjoan ne paikkansa luovuttaneelle miehelle luettavaksi ensin. 

Odotamme, kunnes bussi täyttyy. Kahden hengen penkeillä istuu kolme, ja käytävällä aina yksi, siten että lopulta jokaisessa rivissä on seitsemän ihmistä. (Alkumatkassa mukana on myös yksi kana.) Ihmiset ovat siististi pukeutuneita, kuten aina Ugandassa. Kukaan ei lue, paitsi mies jolle tarjosin sanomalehteni, ja vieressäni istuva nainen, joka lainaa ne seuraavaksi. Harvat edes puhuvat. Jokainen tuntuu tuijottavan eteensä ja olevan jonkinlaisessa odottavassa transsitilassa. Viimein bussi lähtee.

Kuljemme reittiä, joka johtaa Mombasasta Kampalaan. Kenialaiset rekat huojuvat pitkin kuoppaista tietä. Tienvarsikaupoilla ja kojuilla on uskonnollissävytteisiä nimiä; Jesus Is Our Lord Ladies Underwear, God is Great Butchery. Lapset vilkuttavat bussille, ja kun huomaavat naamani bussin ikkunassa, huutavat riemuissaan muzungu, muzungu.

Kuski kaahaa ja kieputtaa rattia, jotta väistämme valtavat kuopat. Liikennettä ei ole kovin paljon ennen Mandela Stadionia, jonka jälkeen ajammekin hitaassa jonossa. Sitä ennen kuljemme kylien ja maaseudun läpi; jopa metsän, tai oikeastaan viidakon. Maasto on uskomattoman kaunista ja vehreää ja punaista ja kahvipuut valtavia, ihan valtavia. Kampalan ulkoreunamilla alkaa afrikkalainen urban sprawl; kojuja, hökkelikyliä, matatuja, naisia kauppaamassa tuotteita päänsä päällä olevasta vadista, puheaikakauppiaita, vuohia, lapsia jonottamassa vesitankkiauton luona vanhat bensakanisterit käsissään.

Ennen pysähtymistämme on aika maksaa matkasta. Hinta on 4000 shillinkiä, vähän päälle euro. Jokainen matkustaja käärii setelinsä pieneksi nyytiksi ja lähettää ne eteenpäin bussin takaosasta rahastajaa kohti. Minäkin käärin setelini nyyttiin ja pyydän edessäni istuvaa "ssebo, send this forward please."

Saavumme Kampalaan ja taxiparkin kaaos on viedä minut mukanaan. Äkkiä ympärilläni on taas 10 bodakuskia kilpailemassa huomiostani. Olen sitä mieltä, että haluan taksin - minulla on kolme laukkua - ja yksi bodakuski pinoaa laukut syliinsä ja sanoo vievänsä minut taksin luo. Vähän kuljettuamme huomaan, että tämähän sujuu, jotenkuten, laukkujenkin kanssa, joten koputan kuskia olkapäälle ja kysyn "ssebo, kuinka paljon Ntindaan asti?" Kuski tietää osoitteen**, kuudella tuhannella shillingillä pääsen kotiovelle asti, helppo matka, yhteensä kolme tuntia ovelta ovelle Jinjasta Ntindaan.

* Luen Kapuscinskia vasta matkani jälkeen, sillä käytettyjen kirjojen diilerini ei saanut teosta toimitettua minulle ajoissa. Ei välttämättä haittaa, sillä minusta oli riemuisaa huomata moni asia ensin itse, ilman että osasin niihin varautua. Kuten nyt vaikka esimerkiksi tuo bussiaikataulujen logiikka. Nyt luen Kapuscinskia skeptisenä; törmäsin kertomuksiin hänen epäluotettavuudestaan journalistina ennen kuin aloitin ensimmäistäkään hänen kirjaansa. Mainittuani Kapuscinskin tavasta värittää tarinoitaan ja sepittää niistä osia kokonaan hollantilaiset matkatoverini Kampalassa katsovat minua melkein loukkaantuneina "Mutta hän kirjoittaa hyviä tarinoita!"

** Jokainen boda- ja taksikuski sanoo tuntevansa minkä tahansa kysytyn osoitteen. Sitten kun ollaan matkalla, seuraa usein kysymys "Do you know the place?", tai vielä pahemmassa tilanteessa päämäärätöntä harhailua ympäri kaupunkia.