Tukka pois, ei linnaan

H kävi Delftissä parturissa (tarvitsi kuulemma henkistä tukea, joten minä istuin odottelemassa ja selailemassa hollantilaisia juorulehtiä). Nyt on sitten kevyt tukka. En ole nähnyt lyhythiuksista H:ta ikinä, kun vuonna 2000 aloimme kulkea yhdessä, oli poninhäntä jo olemassa.

Ihan kuin eri miäs!

Kotiviikonloppu on jees. Olen tänään jo terve. Palloilimme pitkin Delftiä ja huomenna pitäisi mennä Haagin japanilaiseen puutarhaan. Jos ei sada. Nyt on yön yö, tähtienkatseluyö, maa on sammuttanut valot ja ihmiset tiirailevat taivaalle. Me katsomme Jupiteria.

Karsintavaihe

Luin dystopiakirjan, joka oli ahdistavampi kuin Orwellin tai Huxleyn klassikot. Ehkä siksi, että kirjan tapahtumat sijoittuivat Suomeen (ja mielessäni samaan aikaan valokuvaamaani Merihaan näköiseen Helsinkiin), ehkä siksi, että kyse ei ollut kaukaisesta tulevaisuudesta vaan jostakin, joka vaikutti olevan jo nurkan takana. Maarit Verrosen Karsintavaiheessa juoni ei ole pääosassa ja osin siksi kai loppu jääkin harmittavan epämääräiseksi. Vahvuus on yhteiskunnan kuvauksessa, joka aiheutti ainakin tässä lukijassa hyvin epämiellyttävän olon. 

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä tehokkaan ahdistavaa kirjaa.

" - Olet eilen täyttänyt neljäkymmentä, mies jatkoi. - Ja olet ehkä huomannut, että sinulle ei ole kertymässä kovin paljon tunteja tältä kuulta. 

Mielipideasioita ei kannattanut kommentoida, mutta olin perustellusti eri mieltä kertymästä. Näytti siltä, että saisin sulkutunneista huolimatta asuntolapaikkaan vaaditut kaksisataa tuntia täyteen. Tosin vain melko niukasti, mutta väliäkö sillä miten. 

...

- Koska tilanne on se mikä on eli työt vähenevät ja lisäksi tyypillisten töiden luonne muuttuu, me joudumme tarkistamaan sekä ikärajoja että palkkausta. Myynti- ja vuorovaikutuspalveluissa kolmenkymmenenviiden vuoden ikäraja tulee olemaan lähes ehdoton. Kappaletyöt lisääntyvät, ja niissä ei periaatteessa ole ikärajaa, mutta käytännössä ne ovat usein urakkaluonteisia, joten suoritusnopeus on tärkeä tekijä ja nuoret ovat etusijalla töitä jaettaessa. Ja kun työvoiman liikkuvuuden takia yleinen palkkakehitys on mikä on, tarkistettujen sopimusten palkkaus ei tietenkään voi vastata nykyistä.

...

D-työpalkka putosi kuusikymmentä prosenttia. Työntekijä voitiin enintään kerran kuukaudessa kutsua enintään neljäksi tunniksi erilaisiin nopeus-, kunto- ja kykytesteihin. Testin ajalta ei maksettu palkkaa. Työntekijän tunti- ja päiväsulkuoikeus poistui: vastedes piti olla käytettävissä aina. Tarjotusta työstä sai kieltäytyä, mutta kieltäytymisestä seurasi viiden tunnin palkan suuruinen sakkomaksu. Työntekijän sulkutyölista poistui: vastaisuudessa kaikille voitiin tarjota kaikenlaisia töitä.

Firma siis voisi pommittaa työntekijäänsä vaikkapa friikkiseksityötarjouksilla ja rahastaa viiden tunnin palkan jokaisesta kieltäytymisestä. Tai mitä se vain keksisikin. Se voisi jopa trimmata tuntijako-ohjelmansa lähettämään jokaiselle työntekijälle jonkin siedettävän määrän sellaisia keikkoja, jollaisista työntekijä oli aiemmin kieltäytynyt. Ehkä se ei niin tekisi, mutta mikään ei sitä taannut. Mahdollisuus oli jätetty, se oli suorastaan rakennettu, ja tuollaisia mahdollisuuksia oli tapana käyttää." 

 

Suburbanisms

Fotailin viikon Suomessa. Lisäksi vietin tietysti aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Oli hienoa. Siskontyttö ei vierastanut, vaan tuli kainaloon.

Kuvasin Pasilassa ja Merihaassa. Aika randomilla vielä, ilman suurta suunnitelmaa. Tänään joku viime viikolla äitini kanssa käyty keskustelu ja jokin, mitä joku sanoi werkschouwssa herätti assosiaation; kun kuvasin niitä Pasilan käytöstä poistettuja suihkulähteitä, kuvasinko minä ehkä samalla pohjoismaisen hyvinvointivaltion raunioita? Sen ajan, jolloin lähiöissäkin oli toimivia suihkulähteitä ja tenniskenttiä, ja köyhätkin pääsivät lomalle.

Tätä pitää miettiä vielä. Voin olla hakoteillä. Mutta on se totta, että 70-luvulla syntyneenä ja 80-luvulla lähiössä kasvaneena minut on kasvatettu ihan eri maailmaan kuin missä nyt elän. Eri arvoihin myös. Minusta parempiin. Tiedä sitten, minkälainen määrä jonkinlaista pohjoismaiden versiota ostalgiasta tässä on mukana.

Huomasin muuten myös, että vanhempieni rappukäytävän kattoikkuna ja hajautettu, valkoisesta pinnasta heijastettu salama tekevät hiton hyvät portrettivalo-olosuhteet. 

Nyt on taas koulukuvioita ja hollantikuvioita. Wilders pompottaa hallitusta mielensä mukaan; en tiedä, onko joku jo piirtänyt itsestäänselvän pilakuvan, jossa hallitus on narunukke (mikä se sana oikeasti on?). Rutte jo yritti kosiskella demareita, että voisitteko pliiiiis äänestää meidän kanssa silloin, kun Wildersin porukat eivät olekaan hallituksen kannalla, mutta Cohen tylytti ihan oikein että hei joku raja.

H tulee perjantaina tänne ja minulla on vapaaviikonloppu. Mietittiin, josko mentäisiin katsomaan Haagin japanilaisen puutarhan mahdollista ruskaa, mutta mun pitäisi ensin parantua. Tänään osallistuin werkschouwhun 37.9 asteen kuumeessa. Onkos tämä nyt neljäs tauti tänä vuonna?

Buddha of the suburbia

Nyt on aihe numero yksi vaihdettu. Maalta kaupunkiin, kylistä lähiöihin, rintamamiestaloista kaupungin vuokra-asuntoihin. Maa ei ole vielä selvillä; opettajat painostavat, että Hollannissa se työ pitää tehdä, kun taas minulle ovat jokseenkin tutumpia nuo Suomen lähiöt. On puhtoisia molemmat neliöt.

Hollannissa lähiöt ovat myös ihan eri juttu, eri tavalla syntyneet. Kaupungin vuokra-asunnotkin on lailla siroteltu ympäri kaupunkia. Tietty prosenttimäärä kaikilla alueilla on kai oltava halpaa, tuettua asumista; siksi Amsterdamin keskustassakin on kaupungin vuokra-asuntoja miljoona-asuntojen kanssa samassa talossa. Sanoisin, että parempi järjestelmä kuin meidän. Mutta on sitten näitä muotoutuneita köyhiä alueita, kuten kai esimerkiksi Schilderswijk Haagissa tai Bijlmer Amsterdamissa.

Itseäni kiinnostaa juuri tällä hetkellä typologinen lähestymistapa ja Pasila. Kolme samanlaista toria, kolme käytöstä aikaa sitten poistettua kuivaa suihkulähdettä, kymmenittäin punatiilitaloja. Itäpuolella betonitalo, toinen betonitalo, kolmas betonitalo, ylikäytävä, toinen... Ja sitten siihen ehkä vaikka portretteja viereen? Pitää kokeilla. Aloittaa voin jo vaikka perjantaina, sillä lentoni laskeutuu Helsinki-Vantaalle aamukymmenen jälkeen.

Suomeen!

Vastakohtia

Noorderlicht kun on kuluttanut alkuperäisen ideani (maaseudun, kylien ja pikkukaupunkien tyhjeneminen) loppuun, mietin sen vastakohtaa. Urbanisaatiota. 60-70 -lukujen rakennemuutosta, muuttoliikettä kaupunkeihin, kaupunkien liepeille rakennettuihin lähiöihin.

Onko lähiöitä jo fotattu niin paljon, että sekin aihe on kulunut loppuun? Vai kutsuuko minua kohta Kontula, Jakomäki, Pihlajamäki, Karhuvuori, Merihaka? Pasila? Tai niiden mahdolliset hollantilaiset vastineet.

Olin tänään aussi-israelilaisen ekaluokkalaisen kanssa Duindorpissa etsimässä kuvattavaa, löytämättä oikein, meni sälän kuvaamiseksi. Hän kuvasi minua, minä olen reportaasin aiheena. Keskusteleminen hänen kanssaan on hauskaa ja helppoa, kunnes törmäämme politiikkaan, armeijaan, hänen maansa problematiikkaan. Sitten minä vaikenen; mielipiteeni ovat kaukana hänen mielipiteistään, enkä oikein tiedä, miten niistä keskustelisin. Yleensä minulla on tapana kiertää kyseiset aiheet tietyssä seurassa kaukaa.

Koetin olla kuvaamatta kauniita asioita. Jotain on pakko kuvata; muuten ei kohta kykene. Miksiköhän siihen aina muodostuu kynnys.

 

10.10.1990

Lepakossa Oranssin Tyhjät talot täyteen -bileet. Päädyn kahvilaan, pyöreän mustan pöydän ääreen. Yhtäkkiä meitä on siinä yhteensä neljä, ja juttu alkaa lentää. Pähkäilemme tahoillamme, että kuka onkaan poika ja kuka tyttö, eikä siitä ole täysin kai selvyyttä vieläkään. Ei sen väliä. Ystävyys alkaa yhdestä illasta. 

Jatkuu yhä.

Kiitokset Yuri Höykinpurolle, Lissu Lehtimajalle ja Tapsa Hakaselle. Hitto kun ei olla saman pöydän ääressä tänään.

Paikkailua

Meidän katolla on remontti, ja remppaukot pyörivät yhtenään keittiön ikkunan luona. Eilen alakertaan kömpiessäni sain työmiehiltä kommentin 'kivat pyjamat'. Noh... jos itse olisin töissä paikassa, joka tarjoaa suoran näkymän jonkun kotiin, koettaisin ehkä olla diskreetti, enkä ainakaan seisoisi tupakalla tuijottelemassa sisään toisten ikkunoista. Mutta ehkä tuo remppa kohta loppuu.

Vasta odottelen kylppäriremppaa. Isojen sateiden aikana katto vuoti kylppäriin ja ammeen viereisen tason maalipinta meni pilalle. Sen tason lautaosat ovat nyt jotenkin homeessa tai mädässä, yäk.

Auto oli korjattu ihan uuden näköiseksi.

Työvälineeni numero 2 (kamera on se 1) eli Macbook Pro on toista viikkoa korjattavana Applella. Kovalevy alkoi heittää I/O erroreita ja kahdeksan päivän pähkäilyn jälkeen päättivät, että joo, tilataan varmaan uusi levy. On jo masiinaa ikävä. Ei tällä ikuvanhalla pc:llä oikein kuvia käpistele.

H joutuu muuttamaan. Täti Waldowska muuttaa itse joulukuussa, joten H:n on etsittävä Regiksestä uusi asumus. Toivottavasti löytyy joku 'toistaiseksi voimassaoleva' - juuri nyt ei ole tietoa siitä, voiko Regensburgiin jäädä ensi vuoden lokakuun jälkeen. Jos voi ja toistaiseksi voimassaolevia ei löydy, pitää miettiä, millaisen kodon sieltä sitten etsii. Minun kun pitänee muuttaa jonnekin ensi heinäkuussa, mutta saa sitten nähdä, onko kätevää muuttaa Baijeriin vai jonnekin muualle.

Sosiaalista elämää on ollut jonkin verran. EIlen olin Marloesilla syömässä Roosin ja Fleurin kanssa, tänään oli ekan vuoden opiskelija Rebecca kylässä. Hän on australialais-israelilainen ja uusi täällä. Huomenna tulee Laura syömään.

Viikonloppuna pitää työstää. Yritin viime sunnuntaina ottaa kuvia - tai siis otinkin - Hoek van Hollandissa, lähinnä äänenavaukseksi, tai skaalojen soittamiseksi, tai miksi sitä nyt sanoisi kun pitää saada ote työkapineeseen pienen tauon jälkeen. Neuvottiin, että jotain pitää koko ajan kuvata, vaikka se ei olisikaan suoraan yhteydessä projektiin. Tosin sitten tänään koulussa sama neuvoja tuijotti kuviani ja kysyi 'miksi ihmeessä sinä tuollaisia nyt kuvaat? Eiväthän nuo liity asiaan.'

Olen ehtinyt pelailla vähän Civilization IV:a pitkästä aikaa. Uusi V ei pyöri koneessani. Civfanatics-foorumin kommenteista päätellen uusi peli ei niin erinomainen olekaan. Se vaikuttaa olevan Civ-sarjalle kuin Star Trek 2009 Trekille - kiiltävä ja kaunis, mutta aika tyhjä. Nelosesta saa aika laajan pelin lisäämällä modauksia, joita tosin vaivaa välillä 'more stuff!' -syndrooma; peliin tungetaan niin paljon uusia yksiköitä, öttejä, rakennuksia ja kilkkeitä, että se käy runsaudessaan puuduttavaksi. Vrt. SlashEM, kuuluisin Nethack-variantti.

Kuohuviiniä ja häpeää

Kävimme Rotterdamissa Nan Goldinin näyttelyn avajaisissa. Itse stara antoi odottaa itseään nelisenkymmentä minuuttia; kyseiseltä diivalta osasin odottaakin. Pahinta oli kuitenkin ennen Goldinia puhunut taidekriitikko, joka hollantilaiseen tyyliin puhui erittäin töksähtävästi ja epäkohteliaaseen sävyyn kuitenkin arvostamastaan taiteilijasta; tämä oli kuulemma ollut koulussa 'in some hippie free school - whatever that is" ja kuvannut "all kinds of junkies" ja niin edespäin. Kävipä vielä läpi taiteilijan urahistorian sijasta tämän käyttöhistorian, aine aineelta. Tilannetajun puuttumista, jollaista olen täällä havainnut ennenkin.* Minun piti keskittyä muistiinpanovihkoon piirusteluun, koska alkoi hävettää niin paljon.

Kun Goldin viimein tuli itse lavalle, hän kommentoi kriitikkoa sanomalla, että jos joku ymmärtää hänen töistään noin vähän, on parempi että tämä lopettaa niiden katsomisen kokonaan. Piti taputtaa, olin tosin ainoa. Goldin näytti vapisevalta ja hänen äänensä oli ns. narkkiääni. Nariseva ja väsynyt. (Huomasin joskus, että narkkarituttujeni äänet muistuttivat toisiaan enemmän kuin heidän omia, aikaisempia ääniään. Ja ei, en minä tiedä käyttääkö Goldin enää, mutta oli kuitenkin heroiini- ja morfiinikoukussa aikansa. Kuten meille kaikille ystävällisesti tiedotettiin taidekriitikon toimesta.)

Puhuin myöhemmin toverieni kanssa kriitikosta ja hänen puheestaan, eivätkä he hollantilaisina huomanneet sisällössä tai sanavalinnoissa mitään epäkohteliasta. Yritin selittää, en onnistunut. 

Itse näyttelyssä olleet kuvat olin jo ennen nähnyt. Ehkä ne tosiaan ovat tämänkertaisessa olomuodossaan, musiikin säestämänä diaesityksenä, parhaimmillaan.

* Joskus vuosia sitten olimme Amsterdamissa IDFA-festarilla katsomassa chileläisistä valokuvaajista kertovaa dokumenttia. Yksi järjestäjistä alkoi kertoa kovaan ääneen yleisön edessä dokumentin tekijälle, mistä filmin olisi hänen mielestään pitänyt kertoa. Tekijä yritti kohteliaasti vastata, että hänen elokuvansa nyt on tällainen, mutta vastaanväittö jatkui ja yltyi lopulta täysin käsittämättömäksi huutamiseksi. Koko yleisö istui hiljaa ja tuijotti silmät suurina, ja dokumentintekijä näytti siltä, että hän olisi halunnut vaipua maan alle.

Amsterdamissa

Mentiin ensin Stedelijk Museumiin katsomaan nykytaidetta. Löysin sieltä muutaman kirjalliseen lopputyöhöni liittyvän teoksen. Hauskin oli kuitenkin huone, jossa taiteilija mittasi kävijät kirjan kanssa seinää vasten ja kirjasi sitten nimen ja päivämäärän, ihan kuin lapsena:

 

Nimeni osui ihan näkyvälle paikalle, mutta Raoul-paralla oli huonompi onni, hän kun on aika keskipituinen hollantilainen:

Tältä se sitten näytti vähän kauempaa:

 

Kiinnostuin välillä enemmän siitä, miltä maailma näyttää museon verhojen läpi, kuin itse tarjonnasta. 

Museosta kävelimme talonvaltaajien mielenosoituksen kautta takaisin asemalle. Talonvaltaus on tästä päivästä lähtien kriminalisoitu Alankomaissa.

 

Poliisihelikopteri pörräsi ilmassa ja mediaa oli paikalla runsaasti. Meidän paikallaollessamme kaikki oli vielä kovin rauhallista, mutta kuulemma myöhemmin oli joku häirikköblokki viskonut kiviä.

 (Pyydän anteeksi kuvien värejä yms., työkoneeni on huollossa ja kuvankäsittely on siksi juuri nyt suht mahdotonta.)