Sneeuw

 Ensimmäinen reaktio lumipeitteeseen oii, että katsoin NS:ltä junaliikenteen häiriöt. Lähden lumisesta Delftistä lumisempaan Regensburgiin ja lukittaudun yläkertaan kirjoittamaan lopputyötä. (En malta kuitenkaan olla Naamiksesta ja blogeista poissa, mutta sieltä ei ainakaan tule helposti vilahdettua esmes kaverille tai baariin). Eli nyt vain toivomaan, että lumesta ja terroriuhkatilanteesta huolimatta matka sujuu jouhevasti. Vaihtoja on onneksi vain neljä, Rotterdamissa, Utrechtissa, Düsseldorfissa ja Nürnbergissä.

Macwhine

On pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta eipä ole ehtinyt/jaksanut. Laitetaan tähän nyt sitten selostus, jonka kirjoitin juuri Applelle. Mac-vihaajat voivat taputtaa karvaisia käsiään; mun kone on maanantaikappale:

 

Macbook Pro4,1 (early 2008),  SMC Version (system): 1.27f3 

After upgrading Snow Leopard and the firmware a couple of weeks ago, my quite new (5 month old, with less than 200 cycles) battery started telling me to 'Service Battery'. I took it to the MacHouse and they tested it on my computer. They said it had a problem charging and sent for a new battery.

After 9 days I got a brand new battery. After installing the brand new battery the light on the cord of my Magsafe (also quite new, only 5 months old since the previous one frayed and sparked) stayed dim green. It was still charging, but very slowly. I tried to follow the instructions on the Apple site about charging the battery fully and then letting it discharge fully, with the machine going to sleep after all power was gone. The problem was, I could not then wake it up from sleep.

I needed to take the battery out and do a SMC reset to get my machine back up. Of course, this was then a full boot and not a wake up from sleep. After the SMC reset the light on my Magsafe stayed orange for a few minutes so I thought the problem was fixed. Unfortunately, the issue soon reappeared. Now I am afraid of the battery failing and instead of going neatly to sleep, the computer crashing and losing work.

As my battery is brand new and my Magsafe is quite new, I presume the problem is not with them. Furthermore, the MacHouse gurus were experiencing the same 'Not charging' problem when they tested my machine with its previous battery, on their own Magsafe. Therefore, the problem could be even with the logic board.

Now, I'm basically a happy Mac user, as I find the operating system much better than the competing ones. But I do have to say this machine has given me a lot of grief especially compared to the price I paid for it. I decided to dole out almost 1600 euros of my scant savings for a Mac because of its trustworthy reputation. I work as a photographer. This Mac is the only computer I have to process and edit my images on. I need a machine which is basically always there when I need it. So far, my Macbook Pro has had the following components replaced:

Magsafe

Display

Superdrive

Hard Drive

Battery (twice)

If I had not decided to spend almost 300 more for AppleCare, I would've been in trouble. As it is, I am not losing money because of having to pay for repairs (yet), but I am losing work because my Macbook Pro is spending a lot of time at the repair shop.

After my experiences with this machine, I cannot quite recommend a Macbook Pro. Even though my old IBM Thinkpad was somewhat clumsier to work with, it still does not have any failed components and it is now 8 years of age. As I do like Apple products for their usability and convenience, I would like to see Apple offer real reliability and quality. Please fix this as soon as possible. 

Harjoitustalossa, taas kerran

 Ympäristöportrettien testikuvia digille, ilman lisävaloja. Varsinaiset on tehty Hasselblad SWC:llä tungsten-filmille, mutta rullaa ei ole vielä kehitetty.

 

Berry

 

Klaas

Joo, nämä ei vieläkään ole yhtään mikään mun juttu. Lähiportretit yhdistettynä tilaan - sisätilaan tai rakennuskuvaan - toimivat mulle paremmin. Mutta tulihan kokeiltua kun komennettiin.

Mietin sitä kaupungin vuokratalot/lähiöt -proggista. Portretteja yhdistettynä tilakuviin, rakennuskuviin, maisemaan. Alkuperäinen ajatukseni toimimattomista suihkulähteistä ja hylätyistä virkistyspaikoista ei nimittäin toimi. Ne kun ovat kaikki lumen alla. Ei niitä talvella muutenkaan kukaan käyttäisi, joten kuva ei kerro niiden tilasta oikeastaan mitään. Portretti + tila kertoo tarpeeksi, yhdistettynä tekstiin, mutta kuinka helppo lie saada länsi- ja itäpasilalaisia portrettimalleiksi? Pitäiskö mun jakaa jotain flaijereita? Tarvitsisin pitkäaikaisia Pasilan asukkaita, nuoria Pasilan asukkaita, maahanmuuttajia. 

Plan B Helsinkiä varten on ehkä Intiankatu 20. Vallatut talot 20 vuotta valtauksen jälkeen. Pitääpä ottaa yhteyttä tiettyihin avainhenkilöihin. Ja kehittää joku vähän robustimpi konsepti asian ympärille. Hiton kauniita kuvia sielläkin saisi.

Leo neuvoi, että menisin kuvaamaan kolme kertaa ja viipyisin joka kerralla kolme viikkoa. Muut opettajat tulevat nostamaan metakan, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta. Se olisi sitten oletettavasti helmikuussa kolme viikkoa, maaliskuussa kolme viikkoa ja huhtikuussa kolme viikkoa. Jos jollain on sijaa majatalossa, kertokaa. Muuten kierrän varmaan makuupussini kanssa vähän paikasta toiseen, jottei äidin ja isän tarvitse mua sentään yhdeksää viikkoa majoittaa.

(Ja hei suku ja kaverit: näyttää siltä, että näen teitä kevättalvella sitten aika paljon?)

Fame

Viime viikolla meitä opetti Anton Corbijn. Kyseinen setähän on kuuluisa mm. Depeche Moden levynkansista, U2:n videoista ja elokuvista Control ja The American. Hän oli ujonoloinen, epävarma tapaus, joka namedroppasi enemmän kuin kukaan tapaamani ihminen - tosin hyvästä syystä, mieshän viettää kaiken aikansa kuuluisuuksien kanssa. Hänen kanssaan oli kuitenkin helppo puhua.

Setä Corbijn tutkailee portfolioitamme.

Muutama anekdootti. 

U2:n Joshua Tree -levyn nimi tuli Corbijnin kautta. Hän oli kuvannut autiomaassa Captain Beefheartia ja nähnyt siellä kyseisiä puita. 

Bono haluaa kuulemma kaiken olevan kamalan suureellista ja isoa. Ehkä napoleonkompleksi, hän kun on pieni mies.

Corbijn tekee uutta valokuvakirjaa Tom Waitsin kanssa. Hän tosin sanoi vain Tom, kunnes minä kysyin että kuka? Waits, Tom Waits tietysti. Ja minä olin että aha.

Mick Jagger oli 90-luvulla huolissaan ulkokuvaustilanteissa. Hän sanoi "I'm afraid that it's gonna be an uncontrollable situation". Myöhemmin Corbijn tajusi, että Jagger oli huolissaan siitä, kuinka vanhalta hän näyttäisi luonnonvalossa.

Corbijn käyttää luonnonvaloa, omien sanojensa mukaan lähinnä koska ei jaksa kantaa mukanaan mitään turhia varusteita. Ensimmäisten kirjojen hillitön kontrasti taas tuli siitä, että kehite oli liian lämmintä.

John Lee Hookeria ei voinut kuvata, jos kuvaajan vieressä ei seissyt nätti vähäpukeinen nainen.

Corbijn alkoi kuvaamaan, koska ujona ihmisenä hänen oli helpompi päästä lähelle mielenkiintoisia musiikkialan ihmisiä, kun hän katsoi heitä etsimen läpi. Hän pyrki kolme kertaa taideakatemiaan muttei päässyt.

.....

H oli viikonloppuna täällä. Kumpikin kuvittelimme, että hänellä oli paluulippu tiistaille, mutta sunnuntai-iltana huomasimme, että se olikin maanantaille. Hyvä että huomasimme, olisi tullut kalliiksi. Minä menen R'burgiin ensi viikon loppupuolella. Se onkin sitten viimeinen kerta kun käyn Carl-Maria-von-Weberstraßella täti Waldowskan talossa. Parin viikon päästä H jo muuttaa, todennäköisesti Pentlingiin. Pentling onkin melkoinen menomesta, viitisentuhatta asukasta joista yksi on paavi. Webisivutkin ovat modernin hehkeät.

.....

Fotailen harjoitustalossa. Opettajat alkavat suhtautua positiivisemmin siihen, että teen lopputyöni Helsingissä. Että jos jollain on jossain Itä-Länsi-Pasilan suunnilla vaihtokämppää tai alivuokrahuonetta helmi-maalis-huhtikuussa... käyn varmaan kuvaamassa kahteen kolmeen otteeseen ja viivyn joka kerta kolme viikkoa. Mutta tämä on nyt vasta suunnitelmaa. Sitä ennen kohteena on harjoitustalo. Paikka, jossa kuvaan, jotta saan kuvaustreeniä. Tämä on opiskelijakoti. Sen näkee.

Viikonloppuna taas uudestaan kuvaamaan, tällä kertaa ehkä ihan eri formaatissa. Sitä ennen pitäisi kirjoitella lopputyötä. 

Skaaloja

Opettaja G käski tehdä kolme vierailua samaan taloon ja kuvata joka kerta eri strategiaa käyttäen. Vähän kuin harjoitukseksi. Tämä on ehkä yksi.

Väsynyt viikonloppu takana. Olin eilen vaatteidenvaihtobileissä Lisettellä Wippolderissa; jokainen toi kassillisen vaatteita ja sitten pengoimme ja omimme niitä drinksu kädessä. Vein ison pinon housuja ja muutaman paidan; otin kaksi t-paitaa, yhden neuleen ja yhden mekon. Hauska idea. Pitää järjestää itsekin joskus.

Free at last?

Daw Aung San Suu Kyi on tänään vapaa, mutta kuinka kauan? Toivottavasti pysyvästi. Burman sotilasjuntta on tosin osoittanut, ettei sen päätöksiin voi luottaa. Luen uudelleen sisareni minulle lahjoittamaa Aung San Suu Kyin elämäkertaa. Samalla Guy Delislen Burmaa, ja Janin Burma Behind the Maskia. Me tiedämme ihan liian vähän tästä maailmankolkasta.

Synchronicity

Netwerkweek puolivälissä. Olen johdattanut alempia vuosiluokkia ympäriinsä. Eilen kävimme Martin Roemersilla Delftissä ja David Galjaardilla Haagissa; molemmat hyödyllisiä käyntejä ja lisäksi Roemers tarjosi minulle fotoshoppaustöitä, joita nyt tässä harkitsen. Lisätulot olisivat todella tarpeen, mutten tiedä, onko minulla nyt valmistumisvuonna yhtään aikaa.

Tänään matkustin 2 tuntia ja 20 minuuttia Nijmegeniin 10 hengen ryhmän kanssa. Vierailimme Andrea Stultiensilla. Hemmetin kivoja kirjoja, hyviä ajatuksia (skannaan varmaan muistiinpanoni tänne myöhemmin, en jaksa kirjoittaa niitä auki). Ja lisäksi siellä studiossa istui kaksi ugandalaista setää.

Kuvassa tämänpäiväinen ryhmäni, keskellä Andrea Stultiens ja ihan laidassa Kaddu Wasswa.

Kävin tervehtimässä Kaddu Wasswaa ja Arthur Kisitua. Ensimmäinen on isoisä, toinen pojanpoika. Kaddu Wasswa kertoi, että hänellä on ollut 18 lasta, joista 10 on kuollut aidsiin. Yksi kuolleista oli Arthur Kisitun äiti. Ugandassa on alueita, joilta puuttuu keskimmäinen sukupolvi kokonaan. Jäljellä ovat isovanhemmat ja lapset. 

Kaddu Wasswa kertoi myös nähneensä Jinjan oikeustalossa keväällä pari eurooppalaista valokuvaajaa. Hän piti minua kädestä puhuessaan, eikä ymmärtänyt hämmästystäni. Olivatko ne Jan ja minä? Todennäköistä. Kuinka monta eurooppalaista fotaajaa siellä hengaa?

Mutta voiko maailma olla aina näin täynnä omituisia yhteensattumia? Minä en oikein enää tajua.

Vaihdoimme yhteystietoja ja ostin Andrean, Kaddun ja Arthurin kirjan lähtiessäni. Sain omistuskirjoitukset. Ja nyt syönkin sitten loppukuun puuroa, mutta ainakin on kiva fotokirja jota katsella puuroruokailun jälkeen.

Huomenna vien seitsemän henkeä NOOR-fotoagentuuriin Amsterdamiin ja perjantaina minulla on tapaaminen neljän portfolioarvioijan kanssa. Hiiii.

Hyviä asioita

Whinetystä riittää, mutta jospa sitä joskus listaisi mukavia asioita.

Ensi viikolla on Netwerkweek. Olin valinnut vain neljä vierailukohdetta. Minulle on näemmä lisätty kaksi lisää. Ensin ärsyynnyin. Kun katsoin uusia kohteita tarkemmin, huomasin, että ne sopivat erittäin hyvin tämänhetkisiin projekteihini. Kuin nenu päähän. Joku opettajistani, varmaan Corinne tai Lotte, on huomannut asian ja lisännyt minut ryhmiin. Tällaista on, kun saa hyvin yksilöllistä opetusta. Kun opettajat oikeasti välittävät ja tietävät, mikä kenellekin sopii ja ketäkin kiinnostaa.  Kyllähän me koko ajan valitamme siitä, kuinka tarkassa syynissä koko ajan olemme, mutta on sillä hyvänen aika hyvätkin puolensa.

Unohdin viikolla vilauttaa matkakorttia Delftin aseman kortinlukijalle Haagista palatessani ja kortilta kirjautui maksimimatka. Soitin NS:lle ja kerroin unohduksestani. Ystävällinen asiakaspalvelija sanoi "Voi, näitähän sattuu.. eihän sitä voi kaikkea muistaa! Kerrotko sun tilinumeron niin palautetaan summa tilille. Sen pitäisi näkyä siellä joskus ensi viikolla. Ja oikein hauskaa viikonloppua!"

Olin jonkin aikaa sitten ystäväporukassa hiljainen, ja seuraavana päivänä Fleur kysyi, onko kaikki hyvin. Sanoin että toki, olin vain ollut väsynyt, ja silloin en oikein pysy hollanninkielisessä keskustelussa hyvin kärryillä. Keskiviikkona samassa porukassa huomasin, että Fleur ohjasi koko ajan keskustelun takaisin englantiin. Vähän kuin ohimennen, isoa numeroa asiasta tekemättä. Hän tiesi, että minulla oli kymmentuntinen päivä takana.

Bussin 130 kuljettajat toivottavat aina hyvää illanjatkoa kun lähden bussista. Ja tietysti bussiin tullessani tervehtivät.

Postilaatikossa odotti tänään IDFA:n eli Amsterdamin kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin katalogi. Niin, meillä on lauantainakin postipäivä. IDFA:ssa on loistava valikoima leffoja, paljon suomalaisiakin, ja minun listassani on jo se kuuluisa Miesten vuoro.

Antisocial butterfly

Vähän kiirusta tämän sosiaalisen puolen kanssa ja muutenkin. Keskiviikkona meillä oli Leslie Grantin masterclass; Grant on mukava newyorkilainen valokuvaaja, jonka ajatukset eettisestä dokumentaarivalokuvauksesta demokraattisena prosessina olivat kovasti mielenkiintoisia. Lisäksi hänen kanssaan oli helppo jutella. Grant sanoikin, ettei hän halua aiheuttaa opetettavilleen minkäänlaista ahdistusta ja meitä alkoi naurattaa - hän on siis jonkinlainen anti-KABK. Iltapäivän normitunti tarjosi sitten sitä ahistuspuolta tarpeeksi. En jotenkin vain osaa kommunkoida meidän tämänvuotisen pääopettajan kanssa. Kuulemma syy ei välttämättä ole minussa. 

Ensi viikolla on taas Netwerkweek ja ravaamme siellä sun täällä tapaamassa fotaajia ja toimituksia ja agentteja. Aikaisempina vuosina olen varannut vierailukohteikseni lähinnä kuvaajia mutta tänä vuonna yritän kyläillä agentuureissa. Oman lisämausteensa tuo, että vieraanamme on kymmenisen opiskelijaa Newportin akatemiasta Walesista, joista yhden majoitan minä. Toivottavasti kyseessä on mukava ihminen.

Keskiviikkona söimme tyttöjen kera Marloesilla. Tänään Raoul oli täällä syömässä. Huomenna pakkaan reppuun jäätelöä ja dvd-elokuvia ja lähden Haagiin lohduttamaan yhtä ystävää, jonka ihmissuhde loppui vähän yllättäen tänään. Ja sunnuntaina pitääkin jo noukkia newportilaisia Schipholista. Veikkaan, että tarvitsen netwerkweekin jälkeen yksinoloa.

Liian asiallinen

Tänään meillä oli yllättäen suullisen esiintymisen koe. Tai ehkä siitä joku tiesi, minä en. Pointtina oli kertoa omista duuneista; 'pitää katsos oppia myymään itseään'. Vaan eikös se vaihe tule vasta jos ne työt eivät myy eikä apurahaakaan tipu... 

Ihan hyvin meni. Sisältö oli kuulemma täydellinen, mutta puhuin liian nopeasti ja hymyilin liian vähän, olin 'te zakelijk' eli liian asiallinen. Osaisiko sitä puhua ja hymyillä yhtä aikaa. Kuten japanilaiset asiakaspalvelijat, joiden nauhoitetustakin puheesta kuulee, että naamalla on kohtelias palveluhymy.

Luen Åsne Seierstadin kirjaa 101 päivää. Olen vasta alussa. Seierstadiin suhtaudun sinänsä epäillen. Hän tuntuu olevan sitä samaa journalistista koulukuntaa kuin Ryszard Kapuscinski: ei niin väliä, ovatko faktat yhtään kohdallaan, kunhan tarina on vetävä. Mikä sinänsä ei välttämättä olisi ongelma, jos jossain takakansitekstissä edes vihjattaisiin, että tämä on nyt vähän tällaista fiktionalisoitua kerrontaa.

Seierstadin Kabulin kirjakauppiashan herätti kohun, joka on meneillään yhä. Toimittaja asui kabulilaisen kirjakauppiaan perheen vieraana viisi kuukautta, pystyi kielivaikeuksien takia kommunikoimaan vain kahden perheenjäsenen kanssa ja lähdettyään kirjoitti kirjan, josta oli häivyttänyt kokonaan itsensä ja jossa kuvasi kaikkien perheenjäsenten sisimpiä ajatuksia, salaisuuksia ja haaveita.

Suuri osa kritiikistä kohdistui kai Seierstadin kiittämättömyyteen ja epäluotettavuuteen, ja senkin ymmärrän: sillä, etten itse ole kirjoittanut paria mielessä pitkään pyörinyttä juttua Ugandasta on syynsä, ja se syy on sikäläisten ihmisten osoittama vieraanvaraisuus minua kohtaan ja haluni olla loukkaamatta heitä millään tavalla. Mutta minusta Seierstadin isompi virhe on se, että hän on onnistunut olemaan täysin kyseenalaistamatta omia lähtökohtiaan ja perusoletuksiaan. Seierstad menee kielitaidottomana afganistanilaiseen perheeseen viideksi kuukaudeksi ja palaa takaisin mukanaan niin ennakko-odotuksia vastaava tarina kuin mahdollista, kertomus, joka on sekä orientalistinen että kehitysmaakauhistelua täynnä. Kirja myi toki hyvin 2000-luvun alkupuolen länsimaissa. 

Asiasta kukkaruukkuun. Mellunkylän alueportaalissa on näemmä saatavilla Yliopisto-lehdessä ilmestynyt juttu Itäinen lähiöni, reportaasi Kontulasta. Lähiöt taitavat olla kovasti ajankohtainen aihe. 

Kukkaruukusta toiseen kukkaruukkuun. Olin eilen ihan apeana koko päivän kun H lähti Regensburgiin. Tämä etäily alkaa nyt vähän yli kahden vuoden jälkeen ahdistaa näemmä toden teolla. No, seuraavan kerran nähdään 18.11. ja sen jälkeen on minun vuoroni mennä Baijeriin joskus marras-joulukuun vaihteessa, käytännössä kai marraskuun werkschouwn jälkeen. Ja sitten onkin jo joulu ja treffaamme Helsingissä.