Tänään meillä oli yllättäen suullisen esiintymisen koe. Tai ehkä siitä joku tiesi, minä en. Pointtina oli kertoa omista duuneista; 'pitää katsos oppia myymään itseään'. Vaan eikös se vaihe tule vasta jos ne työt eivät myy eikä apurahaakaan tipu...
Ihan hyvin meni. Sisältö oli kuulemma täydellinen, mutta puhuin liian nopeasti ja hymyilin liian vähän, olin 'te zakelijk' eli liian asiallinen. Osaisiko sitä puhua ja hymyillä yhtä aikaa. Kuten japanilaiset asiakaspalvelijat, joiden nauhoitetustakin puheesta kuulee, että naamalla on kohtelias palveluhymy.
Luen Åsne Seierstadin kirjaa 101 päivää. Olen vasta alussa. Seierstadiin suhtaudun sinänsä epäillen. Hän tuntuu olevan sitä samaa journalistista koulukuntaa kuin Ryszard Kapuscinski: ei niin väliä, ovatko faktat yhtään kohdallaan, kunhan tarina on vetävä. Mikä sinänsä ei välttämättä olisi ongelma, jos jossain takakansitekstissä edes vihjattaisiin, että tämä on nyt vähän tällaista fiktionalisoitua kerrontaa.
Seierstadin Kabulin kirjakauppiashan herätti kohun, joka on meneillään yhä. Toimittaja asui kabulilaisen kirjakauppiaan perheen vieraana viisi kuukautta, pystyi kielivaikeuksien takia kommunikoimaan vain kahden perheenjäsenen kanssa ja lähdettyään kirjoitti kirjan, josta oli häivyttänyt kokonaan itsensä ja jossa kuvasi kaikkien perheenjäsenten sisimpiä ajatuksia, salaisuuksia ja haaveita.
Suuri osa kritiikistä kohdistui kai Seierstadin kiittämättömyyteen ja epäluotettavuuteen, ja senkin ymmärrän: sillä, etten itse ole kirjoittanut paria mielessä pitkään pyörinyttä juttua Ugandasta on syynsä, ja se syy on sikäläisten ihmisten osoittama vieraanvaraisuus minua kohtaan ja haluni olla loukkaamatta heitä millään tavalla. Mutta minusta Seierstadin isompi virhe on se, että hän on onnistunut olemaan täysin kyseenalaistamatta omia lähtökohtiaan ja perusoletuksiaan. Seierstad menee kielitaidottomana afganistanilaiseen perheeseen viideksi kuukaudeksi ja palaa takaisin mukanaan niin ennakko-odotuksia vastaava tarina kuin mahdollista, kertomus, joka on sekä orientalistinen että kehitysmaakauhistelua täynnä. Kirja myi toki hyvin 2000-luvun alkupuolen länsimaissa.
Asiasta kukkaruukkuun. Mellunkylän alueportaalissa on näemmä saatavilla Yliopisto-lehdessä ilmestynyt juttu Itäinen lähiöni, reportaasi Kontulasta. Lähiöt taitavat olla kovasti ajankohtainen aihe.
Kukkaruukusta toiseen kukkaruukkuun. Olin eilen ihan apeana koko päivän kun H lähti Regensburgiin. Tämä etäily alkaa nyt vähän yli kahden vuoden jälkeen ahdistaa näemmä toden teolla. No, seuraavan kerran nähdään 18.11. ja sen jälkeen on minun vuoroni mennä Baijeriin joskus marras-joulukuun vaihteessa, käytännössä kai marraskuun werkschouwn jälkeen. Ja sitten onkin jo joulu ja treffaamme Helsingissä.
VastaaPoistaViiden kuukauden kokemuksella ei sinänsä vielä paha, jos vertaa erääseen suomalaiseen, joka kaksi vuotta täällä vietettyään kirjoitti kirjan, johon vielä oli saanut Sampo-tietokirjapalkinnonkin. Ei koko aikana ollut kosketuksissa paikallisiin eikä edes meihin täällä asuviin suomalaisiin, joita suorastaan panetteli kirjassaan. Ja niin sanottu tietokin oli aivan väärää. Toisaalta, kirjahan kuvastaa vain kirjoittajansa asennetta ja näkemystä. Negatiivisistakin asioista pitää tietysti kirjoittaa, mutta on tapoja ja tapoja.
Nyt kyllä heräsi kiinnostus.
VastaaPoistaSe on tietysti totta, että kirja kuvastaa kirjoittajansa asennetta ja näkymistä. Mutta kun kirjan aiheena on tarpeeksi kaukainen 'toinen', otetaan varsinkin journalistin kirjoittama kirja helposti jos ei nyt jumalansanana niin ainakin jonkinlaisena journalistisena totuutena.
VastaaPoistanet lähiöt ovat nyt kovinkin pop! tsemppiä työhön! :)