19.12.11

Nedut, matkustus, Hitchens ja Havel



DNA:stani on löytynyt 2,5 prosenttia neandertaalia. Hupaisia ajatus. H:lla on prosenttiyksikön kymmenys enemmän.


Huomenna on viimeinen kokonainen päivä koto-Saksassa tänä vuonna. Tiistaina matkustan junalla Freisingiin, bussilla Frans-Josef Straussille, lentsikalla Tukholmaan, potkurilentsikalla Helsinkiin ja sitten joku on toivottavasti minua vastassa. Matkan ajattelu väsyttää jo etukäteen. Joulunviettoon matkaaminen sinänsä on toki kivaa, tänä vuonna ehkä kivempaa kuin aikoihin.


Minun piti kirjoittaa myös jotakin Christopher Hitchensistä ja Vaclav Havelista ja siitä, kuinka kumpaakin kanonisoidaan nyt vauhdilla. Molempien kohdalla viimeisen vuosikymmenen suuri virhe oli Irakin sodan kritiikitön kannattaminen; Hitchens ei koskaan onnistunut myöntämään edes että oli väärässä Irakin joukkotuhoaseiden suhteen. Hitchensin ongelma taisi olla, että hänen periaatteensa olivat niin mustavalkoiset, että ne usein johtivat hänet aivan outoihin umpikujiin. Hänelle uskonto oli suuri paha, ja islam siitä pahin versio, joten hän asemoi itsensä neokonservatiivien ristiretkirintamaan. Havel taas oli osa amerikkalaisten ns. uutta Eurooppaa, johon Donald Rumsfeld tukeutui, kun perinteiset suuret eurooppalaiset maat eivät Irakin retkestä innostuneet. 


En nyt kuitenkaan ainakaan vielä ehdi formuloida näitä ajatuksia pidemmälle, joten kerron vain anekdootin.


1990-luvun alussa kun Havel oli presidentti, kävi hän vierailulla Pasilassa. En tiedä miksi, mutta hän tutustui siellä myös kaupungin vuokrataloon. Me teinit parveilimme Rahakamarintorilla ihmettelemässä Havelia ja vierailua. Kaupunki oli valmistautunut; sen rapun se kerros, jossa Havel vieraili, oli pintaremontoitu ja maalattu, mutta muita kerroksia ei.


Eivät ne sentään rakentaneet ympärille kulissimaisemaa. 

13.12.11

Tosi isot bosonit


Minä paiskin tällä viikolla kuukauden työtunteja kasaan jotta voin lennellä Ruotsin kautta Suomeen ensi tiistaina, joten kaikki jännä tapahtuu tuolla puolison blogissa. Menkää sinne käymään. Täältä taas jotain uutta viikonloppuna.

6.12.11

Itsenäisyyspäivän perinteinen livepolkka


Arvasin, että Tonava kaunoinen tulee nyt ensimmäisenä valssina. Halosen viimeiset juhlat presidenttinä. Niisk. Snif. 


Kyllä tuolla presidentti Koivistolla on komea ryhti yhä, vaikka ikää on 88 vuotta.


Japanin suurlähettilään rouvan kimonossa oli kovasti nätti obi.


Lipponen on muikea ku mikä. 


Pekka Puska bongattu. Karppaajat varmaan itkevät, kun Heikkilää ei ole kutsuttu vastapainoksi.


Olipas sillä Jussi H-a:lla taas niiiiiiin punaiset posket, niiiiiiiin punaiset posket. Ja Niinistön Jussi on yhä Herr Flickin kaksoisolento.


Antti Herlinkin tuli selostuksen mukaan kaksi kertaa kättelemään? Menevätkö ne toisesta päästä linnaa ulos ja tulevat aina uudestaan?


Silvia Modig tuli sairaalalakanat päällään. Ja sitä ennen Kimmo Elomaa, joka ei näemmä enää ole siellä toisessa linnassa. 


Jani Toivolalla on näemmä mies!


Pepe Willbergin puolison puku on aivan hirmuinen.


Eero-Johanna.. Eeva-Johanna.. Elorinne! Anteeksi Eloranta. Hyvä selostaja. No, Eva Biaudet'kin meni pieleen. Ja Pekka Haavisto. Hyvä joo. Opettelisitte vaikka noi presidenttiehdokkaat nyt eka.


Elisabeth Rehnillä on ihan jännä takki. Ja tuolta tulee taas joku, joka on ajatellut hoitaa häät ja Linnan juhlat samaan syssyyn ja hankkinut tarkoitusta varten hääpuvun.


Pertti Kurikka bongattu.


Astrid Thorsilla on hyvä kroppa.


Väätäisen puoliso on sitten kiskaissut Suomen lipun päälleen.


Mikroskoopin kautta kuvattuja soluja? Mä laittaisin varmaan printtikuvioon jonkun viruksen. Ebolan.


Tässä siis Eeva-Rii- Eeva-Maria Maijala -> iso mies lapinpuvussa.


Kamera seuraa Taiveahon peffaa.


Angry Birdsin vaimolla oli Angry Birds -kolttu :-D


Marko Kivistöllä oli kuulemma todella onnistunut fuksianpunainen odottavan äidin vaate.


Vuoden pakolaisnaisella on nätti asu. Selostajat kompastelevat sanoihinsa kuten tavallista.


Ei jaksa kommentoida Veltto Virtasen asua. 


Mikael Granlund on kovin hermostuneen pienen pojan näköinen. 


Tuo tiilimekko oli minusta aika hauska. Ja viittomakielen tulkki. Mutta kamalasti noita mustavalkomekkoja on tänä vuonna. 


Hector on aika muhkea. 


Outi Ojala. <3 <3 <3


Ei oikein onnistu moniltakaan tuo käsikynkkää pois kävely. Mihin sen käden lykkää? Kainaloon? Vai mennäänkö käsi kädessä? No tule nyt sieltä!


Eija-Riitta -paralta on näemmä valahtanut kangas tuosta selän kohdalta persauksen päälle. Mahtaa tulla selälle kylmä.


Reijo Hongistolla on hieno kansallispuku. Mutta kuka se oli se persu joka uhosi etukäteen että sanoo jotain törkeää pressalle kättelyssä? Voisiko joku portsari taklata sen jo ovella?


Presidentillä on taas käytetty puku, rispektiä. Ja nyt tuossa meni joku violettikolttuinen täti, jolla oli värikynät läntätty puvun koristeeksi. Ihan kiva. Voi sitten piirustella myöhemmin illalla, jos tulee tylsää.


Mun täytyy sanoa, että olen jo valmiiksi aika niisk siitä, että nämä ovat Tarja Halosen presidenttiyden viimeiset Linnan juhlat. On ollut niin jotenkin mukavaa kun on ollut presidentti, jota itse on arvostanut ihan älyttömän paljon. Olen melko varma, että ensi vuonna ei ole näin.


Perinteiseen tyyliin "Areenan palvelimet ovat hetkellisesti alhaalla". Katson nyt suoraa lähetystä Yleltä kännykällä BooxTV:n avulla, mutta aika on pieni tuo näyttö pukujen tarkkailuun tai ihmisten tunnistamiseen. No, näillä mennään.


Perinteiseen tapaan on taas livepolkan aika, jos vain Yle on armollinen ja kaistaa riittää. Viime vuosien jaksot näette halutessanne tästä: 2010 - 2009 ei onnistunut - 2008 - 2007 - 2006.

4.12.11

Kotona nyhjäämistä


Koti alkaa vihdoinkin olla valmis. Kaikki Delftistä tuodut vaatteet, lakanat, pyyhkeet, liinat yms. on pesty ja järjestetty, vaatteet lipastoitu, takit ripustettu naulakkoon ja vaatehuone setvitty. Kirjat ovat kirjahyllyissä ja astiat astiakaapeissa. Huonekaluja on tarpeeksi muttei liikaa. Keittiön kattolamppu vielä puuttuu, mutta se on pientä.


Perjantaina kävimme pitkästä aikaa kaupungilla iltaa viettämässä. Muut illat ovat olleet koti-iltoja. Teemme töitä, pelaamme lautapelejä, laitamme ruokaa, luemme. Meillähän ei ole ollut yhteisiä koti-iltoja ennen tätä kesää kun noin kaksi-kolme per kuukausi jotain kolmen vuoden ajan. Nyt ne tuntuvat siis juhlalta. 


Ensi vuoden alusta lähtien lupaan muuten kirjoittaa taas enemmän mielenkiintoisista aiheista, kuten ulkosuomalaiselämän kummallisuuksista, Saksasta maana ja Baijerista osavaltiona, politiikasta, scifistä, koko tuosta suuresta maailmasta. Tämän vuoden blogaukset ovat olleet jokseenkin sisäänpäinkääntyneitä.


 


28.11.11

Kirjasuosituksia?


Sain omat kirjani vihdoin hyllyyn uudessa kodissa, mutta uuttakin lukemista tarvitsisin, varsinkin kun kuukauden päästä pääsen taas Helsingin kaupunginkirjaston kimppuun hetkeksi. Mitä siis suosittelisitte minulle?


Kiinnostuksenkohteita suositusten avuksi:


science fiction / Iranin yhteiskunta ja historia / löytöretket ja löytöretkeilijät, tyyliin Lansingin Kestävyys / yhteiskunta ja politiikka / tiedemiehet ja -naiset erityisesti fysiikan alalta / nykyvalokuvataide / Japani / dystopiat / sarjakuvakirjat, ns. "graphic novels" / neurotiede, tyyliin Oliver Sacks tai Luria / juutalaisuus / matkakirjallisuus / avaruustutkimus ja avaruuslennot / tieteen ja tekniikan historia


Mutta oikeasti olen kiinnostunut melkein kaikesta. Kiitos suosituksista jo etukäteen!

Kesältä 2011


 Tämä on vanha juttu, mutta en ole saanut aiemmin blogattua. Tämä on taaksejäänyttä elämää.


 


 

Where nobody knows your name.

 

Heinäkuu. Kufsteinin sairaala, osasto Unfall 1: H:lla on kaksi huonekaveria, herrat Pereira ja Margarethe. Herra Margarethella on jalka kipsissä ja ikää jotain 50 vuotta, moottoripyöräonnettomuus. Herra Pereira on pudonnut rakennustelineiltä ja satuttanut niskansa ja kätensä ja selkänsä. H on ainoa aivovammapotilas huoneessa. Hoitajat sinuttelevat muita mutta teitittelevät H:ta, joka on ollut sairaalassa vasta vähän aikaa ja unohtaa jatkuvasti kuinka sinne on joutunut ja kuinka kauan siellä ollut. Kaksi hoitajista on keskenään täysnimikaimoja. Tunnin välein hoitaja käy sohimassa H:n silmiin taskulampulla ja tarkistamassa pupillireaktiot; sykettä ja verenpainetta ynnä muuta mittaa kone. Verenpaine näyttää olevan kamalan korkea, 150/110. Verenohennuslääkettä annetaan pistoksina, mikä huolestuttaa minua, koska aivoissa on verenvuotoa. Kuulemma sitä on silti annettava ettei tule tulppaa. H nukkuu melkein koko ajan, ja kerran päivässä häneltä kysellään asioita. Mikä vuosi, mikä viikonpäivä, missä olet, kuka olet. Rannekkeessa lukee Henry Sarikozi. Joskus vastaukset menevät oikein, usein eivät. Paitsi tuo viimeinen, jonka kohdalla H ei anna rannekkeen salanimen hämätä.

 

Herra Pereira lyö vetoa jalkapallotuloksista ja roikkuu siksi jatkuvasti puhelimessa. Tietokonekin hänellä on, mutta sairaalassa ei ole toimivaa nettiyhteyttä. Hän on ollut sairaalassa jo seitsemän viikkoa, mutta pääsee onneksi pian kotiin Portugaliin. Aikansa kuluksi hän kuuntelee läppäriltä Tarja Turusen joululaululevyä, mikä tuo kovin epätodellista tunnelmaa 32 asteen helteessä paahtuvaan ilmastoimattomaan itävaltalaissairaalan huoneeseen.

 

Herra Margarethe saa uuden kipsin ja on siitä kovasti tyytyväinen. Ensi töikseen hän rullailee pyörätuolillaan kylpyhuoneeseen ja ottaa kunnon kylvyn. Kun hän palaa huoneeseen, herra Pereira ja minä katsomme vähän aikaa ihmetellen - totta se on, kipsi valuu vettä. "Et kai sinä sen kipsin kanssa kylpyyn mennyt? Hoitaja, meillä on täällä pieni ongelma!" Kipsi laitetaan uusiksi. Hoitajat kerääntyvät huoneeseen nauramaan ja minä yritän selittää vitsiä H:lle.

 

H:n ranteissa on tippaletkut ja toinen tippa on mennyt lihakseen, joten ranne on kovasti turvoksissa ja kipeä. Nimirannekkeessa on verta ja samoin usein sideharsoissa, jotka vaihdetaan onneksi usein. Siteet tuppaavat tarttumaan paitaan, joten on parempi olla ilman paitaa. Kun H pääsee liikkeelle, talutan häntä varovasti käytävällä edestakaisin. Silloin hänellä on yleensä vain sairaalan pyjamahousut ja paljaat jalat; tasapaino on kamalan huono ja kengät haittaavat sitä vielä enemmän. Käytävällä vastaan tulee jonkun toisen potilaan vieras, joka pelästyy ja sanoo Mein Gott, Mein Gott! Tekee mieli sanoa, että voisi tämä hei pahemmaltakin näyttää, mutta hymyilen vain.

 

Yleensä niin tarkkaa H:ta ei haittaa pyjamahousuissa liikkuminen käytävällä, koska hänellä ei yhtäkkiä ole lainkaan inhibitioita. Ihan sama kuka näkee ja mitä näkee. Tämä aiheuttaa toisissa yhteyksissä muutamia vähän kiusallisia tilanteita, mutta hoitaja vakuuttaa minulle että he ovat kyllä nähneet aivan kaikkea, turha kiusaantua. 

 

Onnettomuusosaston vieressä on psykiatrinen osasto, ja siellä potilas, jota kävelytetään pitkin käytäviä joka päivä. Hän tulee aina vastaan saattajiensa kanssa kun kävelen pitkin sairaalaa H:n nukkuessa. Kerran saattaja jää taaemmas ja potilas tulee juttelemaan. En saa selvää. Saattaja ryntää paikalle ja sanoo minulle että "tämän kanssa pitää olla vähän varovainen". En tiedä mistä on kyse.

 

Sairaalan kahviossa on oma terassi, biergarten. Siellä ukot istuvat tippapullot rivissä ja juovat olutta puolen litran lasipulloista. Jos ei jaksa mennä terassille asti, saa pyytää hoitajia tuomaan kaljaa osastolle. Minulle mainitaan, että H:lle ei päävammaisena pitäisi tuoda olutta. Eipä kyllä olisi tullut mieleenikään sitä muutenkaan tuoda.

 

Matka sairaalalta hotellille on noin neljä kilometriä. Yleensä ehdin kävellä niistä 0.5 ennen kuin H soittaa ja kaipailee. Missä olen, milloin tulen takaisin, enkö voisi tulla sinne heti vaikka vierailuaika onkin loppu. Sitten sama uusiksi pari kertaa kävelymatkan aikana. Vierailuaika Kufsteinissa on 10 - 19, ja olen aina paikalla koko tuon ajan. Illalla kävelen kaupunkiin, etsin halvan pizzan tai kebabin ja tekstaan syödessäni tilanneraportin H:n porukoille. Sitten yrittämään nukkua. 

 

Kun tilanne stabiloituu, laitteet ja pistokset ja letkut vähenevät. Voimme jo kävellä päivähuoneeseen asti, mutta siten, että toisella puolella olen minä ja toisella seinä. Portaita H ei vielä osaa kävellä. Soittelen pitkiä puheluita vakuutusyhtiöille. Eräänä päivänä yksi hoitajista tulee kertomaan minulle, että herra Sarikozin voi nyt siirtää. Lääkäri sanoi. Hän on tarpeeksi hyvässä kunnossa. Soittelen taas vakuutusyhtiöille. Terveysvakuutusyhtiö ei maksa siirtoa. Matkavakuutusyhtiö ei maksa siirtoa. Vuorikiipeilijöiden vakuutus maksaa kaiken ja hoitaa kaiken, kunhan vain faksaan tarvittavat paperit. Menen hoitajien asemalle käyttämään tietokonetta ja faksia ja saan pian puhelun; mihin sairaalaan haluaisitte, että herra Saarikoski siirretään? Päätän pikaisesti että Regensburgin yliopistolliseen, se on ainakin iso ja pätevä. Vastuu painaa. 

 

Kysyn hoitavalta lääkäriltä, kuinka pian H voisi kuntoutua tällaisesta vammasta. Hän kysyy, mitä H tekee työkseen. Vastaan, että postdoc teoreettisen fysiikan alalta. Lääkäri hätkähtää ja sanoo "Fuck!" Pian hän kuitenkin paikkaa; toipuminen on aina yksilöllistä, ehkä kuukausia, ehkä vuosia, ei voi tietää, kannattaa vain katsoa päivä kerrallaan.

 

Siirto sujuu hyvin, ambulanssi hakee H:n osastolta. Minä en mahdu mukaan, joten haen tavarani hotellista ja sompailen junalla Saksan puolelle ja Münchenin kautta Regensburgiin. Saavun perille tunnin verran H:n jälkeen. Tässä ajassa Regensburgin sairaala on onnistunut hukkaamaan hänet. Ensiapu lähetti hänet yksin aivokuviin, ja ei-orientoituneena mies eksyi alta aikayksikön. Etsintäoperaation jälkeen tajuan vihdoin soittaa H:lle kännykällä ja löydän hänet sen avulla.

 

Regensburgin sairaalassa ensimmäinen huonekaveri on mairea keski-ikäinen mies, joka on ollut (moottoripyöräonnettomuudessa saamansa) jalkavamman takia sairaalassa kahdeksan viikkoa. Hän lähtee pian pois. Uusi huonekaveri on Detlef, jonka solisluu leikataan ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä hän sulloo viitosen kouraani ja kähisee "Lucky Strikeja. Ei lighttia. 2 askia." Tuon tupakat seuraavana päivänä. Siitä lähtien Detlef on enemmän poissa huoneesta kuin huoneessa, ravaa tupakalla sairaalan pihalla. Hän nukkuu selällään vammansa takia ja kuorsaa kovin, josta H hermostuu ja valittaa joka ikinen päivä. Muutamaa kuukautta myöhemmin törmäämme Detlefiin ruokakaupassa, mutta H ei muista häntä yhtään.

 

Hoitajaopiskelija vaihtaa siteitä, silmiä ei enää valaista taskulampulla. Hoitajaopiskelija on nuori mies, joka haaveilee Italiasta. Päähoitaja kehuu oppilastaan minulle ja kiusaa häntä Italia-innostuksesta puhumalla pizzaitaliaa. Buongiorno! Quattro stagioni! Verdure! Arrivederci! Mamma mia!

 

Regensburginkin sairaalan kahvion terassilla vanhat miehet istuvat tippapullot rivissä juomassa kaljaa puolen litran lasipulloista.

 

Kuljen H:n asunnolle Prüfeningiin autotallin alle bussilla ja olen eksyä usein. En törmää vuokraemäntään, jota en ole koskaan edes nähnyt. Vierailuaika on nyt 10 - 21, ja H:lle on ehdottoman tärkeää että olen paikalla koko ajan, vaikka hän nukkuisi. Niinpä sitten olen. Toipumista alkaa esiintyä, ja sen mukana tulee turhautumista ja kiukkua ja ikävystymistä. Pelaamme pelejä, ja minä voitan aina. Se huolestuttaa minua. Pian H kuitenkin ottaa kynän ja vihon esiin ja alkaa kirjoittaa. Aiemmin hän ei osannut kirjoittaa omaa nimeään; nyt onnistuu jo mikä vain, ja jopa japani.

 

Muutaman päivän päästä H pääsee pois sairaalasta. Menemme seuraavana päivänä omalääkärille. Hän lukee tuomamme sairaalan paperit, kalpenee, ja tarttuu puhelimeen. "Tulkaa kaikki tänne, minulla on huoneessani ihme. Mies joka putosi 15 metriä ja selvisi hengissä." Toinen lääkäri ja hoitaja tulevat huoneeseen. He lukevat sairaalan papereita ääneen, huokailevat, kauhistelevat, ja hoitaja toistaa Kiitos Jumala. Ensimmäistä kertaa ajattelen viittätoista metriä.

 

Käymme lääkärillä joka toinen päivä vaihtamassa siteet. Menen useimmiten mukaan. Joskus paljon myöhemmin uskallan jo jäädä odotushuoneeseen. Kerran siellä ollessani ainoa seuralaiseni on ikivanha nunna. Luen kirjaa, ja havahdun, kun nunna naputtaa tahtia jalallaan musiikin mukaan. Nostan katseeni ja koko nunna hytkyy. Kuuntelen hetken; you and me babe ain't nothing but mammals so let's do it like they do on the Discovery channel. Huutonauru irtoaa onneksi vasta käytävässä.

 

Toipumiselämämme on hyvin säännöllistä. H nukkuu 14-16 tuntia vuorokaudessa ja minä koetan ajoittaa hyvin pikaiset kaupassakäynnit hänen pitkiin päiväuniinsa. Heräämme sairaala-aikataulussa ennen seitsemää ja ensimmäisten päiväunien aika on jo yhdeksältä. Talutan suihkuun ja vessaan, pesen H:n tukan ja muut kerran päivässä, teen ruokaa, ajan H:n parran kerran viikossa, vaihdan siteitä, hoidan byrokratiaa. H:n nukkuessa roikun netissä tai luen kirjaa. Kun toipuminen edistyy ja H pysyy jo paremmin tolpillaan, kävelemme lähistöllä Baggerseella ja Prüfeningissa rauhallisia lenkkejä. Portaat pysyvät pitkään hankalina, mutta yhtäkkiä niidenkään kanssa ei ole enää ongelmaa. Kaupungille tai kauppaan taas on parempi jättää H:n kanssa menemättä, koska kuulo- ja näköärsykkeet - puhe, ihmisvilinä, autojen melu - aiheuttavat pahoinvointia ja huimausta. 

 

Näin päästään syyskuulle.

10.11.11

Kotona


Nytpä tiedän, millaista on tehdä noin 1600 kilometrin road trip 3.5 tonnin muuttoautolla kahdessa päivässä läpi läntisen Euroopan.


Viime perjantaina aikaisin aamulla lähdimme ajamaan Hollantia kohti. Matka kesti noin kymmenen tuntia. Ruuhkia oli vain pari, ja nekin oikeastaan aika lyhytaikaisia. Saavuimme Hoofddorpiin illalla joskus seitsemän jälkeen, parkkeerasimme auton ja lähdimme Amsterdamiin yöksi. Yövyimme ystäväni Roosin asunnossa entisessä leskien asuntolassa Amsterdamin Jordaanissa. Aamulla lähdimme Hoofddorpiin pakkaamaan autoa. Matka kesti pari tuntia, koska Schiphol-tunnelissa oli palohälytys. Perillä Raoul jo odotteli meitä ja hänen sekä perhe B:n avustuksella saimme muuttoauton pakattua puolessatoista tunnissa. Otin muutaman perheportretin kiitokseksi perhe B:lle ja lähdimme ajamaan takaisin kohti Baijeria.


Auto oli tällä kertaa tietysti huomattavasti painavampi, mutta ruuhkia ei ollut yhtään. Olimme perillä Regensburgissa yhden aikaan yöllä. Menimme nukkumaan ja heräsimme sunnuntaina purkamaan kuormaa. Tässä menikin sitten neljä tuntia, koska meitä oli vain kolme ja uusi kotimme sijaitsee vanhan hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Sikäli olimme siis tietysti hurjan tehokkaita ja nopeita.


Maanantaina ja tiistaina oli aikaa tehdä hauskoja asioita; fillaroin Nikon kanssa etsimässä Regensburgin geokätköjä. H oli jo töissä, sillä hänelle tosiaan tarjottiin loppuvuodeksi sopimusta yliopistolta. Minä taas teen nyt tuntipalkalla pientä työtä eräälle hakukonesysteemille muutaman tunnin viikossa. Väliaikaisia ratkaisuja, mutta pelastavia sellaisia.


Nyt olemme siis uudessa kodissa ja toivomme, ettei täältä tarvitse ennen kesää siirtyä. Olohuoneen ikkunasta näkyy taas kirkonkello ja junat kolistelevat ohi, joten olo on kotoisa. Täällä kirkontorni vain ei ole vinossa ja Amsterdamin, Brysselin ja Pariisin sijasta junat kulkevat Wieniin, Prahaan ja Müncheniin.

24.10.11

tunnelin päässä on ehkä tuikkukynttilä


Kävimme katsomassa kolmea asuntoa laumanäytöissä ja lopulta olisimme saaneet ne kaikki. Ehkä me sitten olemme luotettavanoloisia tai harmittomia. Valitsimme sen, jossa oli valmiiksi keittiö, kun meissä ei kummassakaan ole kovasti remppamiehen vikaa. Täällä siis yleensä vuokrataan asunnot ilman keittiötä; ei kaapistoja, ei liettä, ei jääkaappia, ei mitään. 


Lisäys: Niin, unohdin kertoa, miksi asuntoja oli saatavilla niin vähän. Regensburg on yliopistokaupunki. Lukuvuosi alkoi aika vastikään. Tänä vuonna yliopiston aloittaneita uusia opiskelijoita on kaksin-kolminkertainen määrä, koska lukio lyheni vuodella ja asevelvollisuus lopetettiin. Kaupungissa oli siis äkkiä satoja asunnonhakijoita enemmän kuin normisyksynä, minkä takia kolmeen näyttöön pääseminen kesti aikansa.


Kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen välitystoimistossa, jossa poninhäntäsedät halusivat puhua HIM:istä ja hevimusiikista. Suomalaisuus on täällä jotenkin niin kauhean pop.


Saamme avaimet keskiviikkona ja lupa muuttaa sisään on 1.11. Lähdemme 4.11. Hollantiin hakemaan tavaroitamme. Maailman kiltein ystävämme Niko lentää 3.11. tänne ja auttaa meitä koko prosessissa, mistä emme mitenkään tiedä miten voimme ikinä kyllin kiittää.


H on tehnyt palkatta duunia yliopistolle, paperi kun on saatava julkaistuksi. Proffa siellä on lupaillut että mahis on pariksi kuukaudeksi palkallistakin duunia, mutta se ei ole vielä varmaa. Minä taas olen yrittänyt haalia pieniä sivutöitä sieltä täältä, ja ehkä kohta jo onnistaa. 


Uusi kotimme on aseman tienoolla vanhassa talossa. Me viihdymme siellä varmasti hyvin.


Lisäys: Jaa, tänään H jo vannoi taas uskollisuutta virantoimituksessa Baijerille ja on loppuvuoden yliopistolla töissä. 

13.10.11

Ihmisiä, kiitos


Tässä 10 päivän sisällä pitäisi selvitä joitakin asioita, jos meillä vihdoinkin on yhtään onnea. Huomenna käymme asuntonäytössä ja lähiaikoina proffa tuolta yliopiston puolelta kertoo, josko hän saa järjestettyä H:lle ensi vuoden alusta edes kahdeksi kuukaudeksi työtä. Asunnonetsimiskuvioista Saksassa pitänee kirjoittaa oma blogaus, jotta saa jotenkin pidettyä tätä ulkosuomalaisblogaajan imagoa päällä. Ja sitten pitäisi kirjoittaa kokoelma sairaala-anekdootteja kesältä ja tracht-katsaus ja vaikka mitä. Jotenkin stressi on saanut minut sellaiseen lamaannuksen tilaan, että lähinnä selaan työpaikkailmoituksia ja viskon vihaisia lintuja. 


Ihmiskontaktien puute alkaa hiljalleen vaivata. Kesällä ja alkusyksystä minusta tuntui vielä siltä, että en tarvinnut tai halunnut ketään muuta ympärilleni kuin H:n - tuntui jotenkin siltä, että olimme omassa kuplassamme ja hyvä niin, suojassa irrallaan pahasta maailmasta, ja kaikki ulkopuolinen oli jotenkin turvatonta. Nyt olen sitten päässyt tästä H:ta kohtaan onnettomuuden jälkeen tuntemastani ylisuojelevuudesta edes vähän irti ja haluaisin myös itsekin joskus jutella jonkun muunkin kanssa.


Mutta mistä kontakteja? Lienemme kaupungin ainoat suomalaiset (jos nyt luet tätä ja olet jossain Regensburgin tienoolla asuva suomalainen, niin jätä kommentti, tarjoan kahvit!), joten sellaista omankielistä skeneä kuin esimerkiksi Hollannissa on turha odottaa. Münchenissa tietysti on vaikka mitä ja ketä, mutta sinne meneminen maksaa rahaa. Harkitsen, josko menisin kuokkimaan ulkomaisten opiskelijoiden Stammtischiin/baari-iltaan ensi viikolla. Ehkä sieltä saisi kontakteja? Ehkä jollakulla siellä olisi työllistymisvinkkejä? Hollannissa aloitin tutustumisen käymällä kansanopiston kieli- ja integraatiokurssin, mutta täällä sekin on turhan tyyris tähän tilanteeseen.


Epäilemättä kavereita tai edes tuttuja jossain vaiheessa löytyy - en ole koskaan ollut mitenkään huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Ilman jonkinlaista rakennetta - työtä, harrastusta, opiskelua, kurssia - se on vain vähän hankalampaa. Enkä minä koskaan sitten edes käynyt niissä tohtorienrouvien tapaamisissa mitä minulle pari vuotta sitten kovasti mainostettiin kun H aloitti työnsä täällä. Ennakkoluuloisena kuvittelin ne tilaisuudet päässäni ja se riitti.


Torstaina tosiaan asuntonäyttö. Peukkujen pitämistä toivotaan. Ullakkokämppä, vinot seinät (mistä minä juuri Delftin ja C-M-von-Weber-Str:n jälkeen halusin eroon), kohtuullinen sijainti, suht halpa hinta, rakennustyömaa vieressä. Kaksi viimeistä seikkaa liittynevät toisiinsa. Mutta nyt valinnanvara on pieni ja siksi nielemme nirsoutemme. Toinenkin vaihtoehto on, hieno asunto Pentlingissä joka kuulemma sopii varsinkin kissaihmisille (mietimme jo hetken, pitäisikö lainata jostain kisu), mutta sen näyttö on vasta 27. päivä, eli meidän kannaltamme hyvin hyvin myöhään.

7.10.11

Ei sitten


Kävimme Dresdenissä ja Suomessa. Dresdenissä H piti esityksensä, joka kuulemma meni hyvin. Minä katselin asuntoja ja kaupunkia. En ollut niin kovin innoissani kaupungista, mutta "pari vuotta sitä nyt asuu vaikka tikunnokassa". (Miksiköhän minusta tuntuu, että viimeiset kuusi vuotta elämämme on mennyt eteenpäin lähinnä tuolla periaatteella? Aina on joku uusi väliaikainen olosuhde, jonka jälkeen asiat asettuvat muka paremmin, mutta sitten tulee taas uusi.)



Kaupunki itse oli säilyttänyt jotain derkkuajoistaan mutta pykännyt lisäksi kasapäin valtavia ostoskeskuksia ja ostoskatuja keskusta-alueelle. Suuria määriä oikein kalliita merkkituotekauppoja. Kai ne sitten menestyvät, vaikka alueen työttömyysprosentti onkin jonkinlainen. Plauenin ja Striesenin kaupunginosat olivat viehättäviä, Neustadt taas kuin pieni boheemi pala Berliiniä keskellä Dresdeniä.


Tulimme takaisin, lepäsimme 2 päivää, matkustimme Suomeen. Suomessa oli aluksi outoa; tuntui siltä, että ihmiset suhtautuivat meihin varoen. Jos yritimme puhua kesästä ja onnettomuudesta, he vaihtoivat puheenaihetta. Myöhemmin juttu sitten sujui luontevammin, kun pääsimme aiheen ohitse. Ystävät osasivat kysyä suoraan että saako tästä puhua ja sitten kysyivät kaikenlaista, ja mikä parhainta, kysyivät ne kaksi tärkeää asiaa: "miltä sinusta nyt tuntuu, miten olet jaksanut?" ja "miten voimme auttaa." Se tuntui hyvältä.


Vietimme hetken Helsingissä, kävimme tapaamassa minun isovanhempani ja vierailemassa viimeistä kertaa Kotaladossa lapsuuteni kesämaisemassa (vanha Kotaladon postin talo, jossa Vanhat tädit asustivat kymmeniä vuosia, on nyt myyty) ja jatkoimme sitten mökille. Sienestimme, poimimme marjoja, teimme kävelyretkiä ja lämmitimme saunaa.



Mökillä ollessamme saimme kuulla, että Dresden ei tarjoakaan H:lle työpaikkaa. Valittelivat kirjeessään, etteivät  voi kertoa mitään varsinaista syytä. Olimme kovin varautuneet muuttamaan sinne; meille oli sanottu, että parempi alkaa katsella paikkaa sillä silmällä. Mutta ei sitten. Kyseisessä hakuprosessissa meni puolisen vuotta aikaa ja viimeisellä hetkellä, neljä viikkoa ennen kuin duunin piti alkaa, kävi ilmi että työtä ei ole.


Pari päivää olimme aika järkyttyneitä. Sen jälkeen olemme alkaneet yrittää järjestää asioita uudelleen. Tämä nykyinen asunto menee alta viiden viikon päästä ja tavarat olisi syytä hakea Hollannista muiden vaivoina olemasta mahdollisimman pian. On siis löydettävä asunto. Sellainen asunto, jonka vuokranantaja ei vaadi meiltä kopioita voimassa olevista työsopimuksista. Katsomme parhaaksi jäädä nyt Regensburgiin, koska täällä ovat tämänhetkiset kuviomme ja mitään järkevää syytä muuttaa muuallekaan ei ole. Heti jos sellainen ilmenee, voimme toki tehdä taas yhden siirtymän.


Ensin halpa asunto, sitten töitä. Väliaikaisesti vaikka mitä vain, tosin väliaikaisia töitäkään on tällä saksantaidottomuudella vähän kehno saada. Oikeita Töitä (toim. huom niille joille on jäänyt hämäräksi: oikea työ on sitä, mihin olen juuri neljän vuoden ajan korkeakouluttautunut eli valokuvausta. Väliaikaisesti voin olla vaikka aidanseipäänä, mutta tähtäin on siinä että toimin valokuvaajana, tai ainakin ko. alalla) etsin samalla koko ajan, tosin tähän asti ainoa tarjous oli palkanmaksullisesti epäilyttävä. Eli "tee se duuni eka ja toimita meille kuvat ja me sitten mietitään, josko haluamme antaa sulle siitä rahaa".


Tämänvuotiset vaikeudet eivät tunnu nyt vain hellittävän. Suomessa ehdin hetkeksi rentoutua ja nukuinkin hyvin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen. Kun tieto Dresdenistä tuli, niskat pamahtivat jumiin ja yöunet kaikkosivat. Mutta ei tässä nyt auta kuin jatkaa eteenpäin epävarmuudessa. Koetan jatkaa juoksemista ja muuta liikuntaa, se kun pitää stressin hetkellisesti vähän etäämmällä. Suomessa sairastettu kolmen päivän flunssani ja H:n kahden viikon vastaava ovat sitä vähän haitanneet, mutta eiköhän se tästä taas kohta.


Blogille pitäisi keksiä uusi nimi nyt kun Hollanti on jäänyt taakse. Olisiko Tagebuch ihan liian ilmeinen?

4.9.11

Vaarwel Nederland


Elokuussa 2005 muutimme Delftiin; purimme muuttolaatikoita kuunnellen opiskelijoiden fuksiviikon juhlintaa ja seurasimme netin kautta hirmumyrsky Katrinaa.


Elokuussa 2011 muutimme Delftistä; pakkasimme muuttolaatikoita kuunnellen opiskelijoiden fuksiviikon juhlintaa ja seurasimme netin kautta hirmumyrsky Ireneä.


Nyt omaisuutemme on varastoitu Hoofddorpiin, mistä sen noudamme heti kun saamme pysyvämmän asunnon. Toivottavasti pian. Koko prosessi ei olisi ikinä onnistunut ilman suomalais-kanadalais-hollantilais-ranskalaista yhteistyötä. Kiitokset siis Hannalle, Lauralle, Andrewille, Raoulille, Alinelle, Raymondille, Roosille, Fleurille, Marloesille ja Pieterille. Ystävät, ilman teitä emme pärjäisi. Teitä jäämme kaipamaan, vaikka Hollantia välttämättä emme.


Nyt olemme taas Regensburgissa hiljaiseloa viettämässä. H kävi aivokuvissa ja näkee ensi viikolla taas lääkäreitä. Meillä on surua, H:n isoäiti menehtyi pitkän ja hienon elämän jälkeen Suomessa, emmekä olosuhteista ja H:n aivokuvausten ajankohdasta johtuen päässeet edes hautajaisiin. 


Jos hyvin käy, H:n sairasloma loppuu 9.9. ja matkustamme Dresdeniin muutamaksi päiväksi 13.9. Tarkoitus on varmistaa H:n työ ja etsiä meille asunto. Toivottavasti saamme samalla reissulla jo kuulla, milloin Dresdeniin muuttaminen olisi ajankohtaista. Tätä tietoa odottanevat meidän lisäksemme myös tavaroitamme Hoofddorpissa varastoivat B:t sekä muuttoavuksi lupautunut N.


20.9. lähdemme käymään Suomessa. Siellä aiomme lähinnä vain levätä. H ei mitenkään jaksa vielä norminmukaista sukulaiskierrosta ympäri Suomea, joten todennäköisesti rajoitamme olemisemme kahdelle paikkakunnalle; pääkaupunkiin ja mökille. 


Hiljalleen alan uskaltaa jo hengittää. 

17.8.11

Vapaaherran elämää



Aika tyly julkisivu.


Muutimme Freiherr-vom-Stein-Straßelle sunnuntaina. Muutto sujui hyvin kun kuorma oli kohtuullinen (kolme laatikollista kirjoja, kolme laukkua vaatteita, pari fillaria, skälää + auto). Tämä uusi pieni koti on kiva. H on jo soittanut pianoa ja minä olen koettanut kehitellä uutta juoksureittiä. Tämä asunto ei ole umpihomeessa, toisin kuin aikaisempi (olenkin pessyt pesutuvassa vaatteiden lisäksi tyynyjä ja täkkejä, koska homeen hajusta on päästävä eroon). Tämä ei onneksi myöskään ole täynnä koppiaisia, hämähäkkejä eikä earwigejä, toisin kuin aikaisempi. H taisi aikaisemman asuntonsa kohdalla piitata enemmän sen sijainnista kuin kunnosta. Minulle riitti pari kolme hämähäkinpuremaa ja olin jo melkein valmis muuttamaan hostelliin, jos uutta kotia ei olisi järjestynyt ajoissa. 


Mutta se siitä. Sinne ei onneksi tarvitse enää palata.


Eilen yritin käydä ilmoittautumassa Baijerin asukkaaksi mutta katolinen juhlapyhä ilmaantui pyytämättä ja yllättäen torppaamaan suunnitelmani. Tänään onnistuin. Piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. etnistä taustaa ja uskontoa, käydä passikuvassa, toimittaa avioliittotodistus ja passikopio ja siinä se sitten olikin. Oleskelulupa tulee postitse. Helppoa ja yksinkertaista, toisin kuin kuusi vuotta sitten Hollantiin muutettaessa, jolloin tarvitsimme muistaakseni pari etukäteen varattua virastoaikaa ja ties mitä papereita vuokrasopimuksesta työtodistusten kautta sähkösopimuksiin. Saksalaisesta byrokratiasta aina puhutaan, mutta vaikka sitä onkin, se on sentään jokseenkin selkeää ja säännönmukaista. Tähän asti.


Huomenna menen ilmoittautumaan sairaskassasysteemiin jotta voin sitten ensi viikolla Hollannissa irtisanoutua hollantilaisesta sairasvakuutuksesta. Meillä on pitkä lista muistakin irtisanottavista soppareista. Sitten pitäisi myös luovuttaa pois kaikki mikä suinkin kelpaa ja mistä raatsii luopua ja pakata loput poiskannettavaksi. Kovasti toivomme, että apujoukkoja ilmaantuu ainakin 28.8., jolloin roudaamme tavarat muuttoautolla välivarastoon ihanien ihmisten luo Hoofddorpiin.


H on ollut aika väsynyt, ehkä tämän muuttoruljanssinkin takia. Minä olen erittäin stressaantunut ja suurimmaksi osaksi siksi, että pitää hoitaa se Delftin kämpän tyhjennys. Tajusin eilen, että pelkkä Hollantiin menemisen ajatteleminen ahdistaa. Eipä taida olla ihan heti ikävä entistä kotimaata.



Angry Birdsiä uuden kämpän parvekkeella.

6.8.11

T + 4 weeks


Onnettomuudesta on nyt neljä viikkoa. H:n toipuminen edistyy, vaikkakin viimeiset muutamat päivät ovat olleet vähän hankalia; enemmän huimausta, enemmän väsymystä. Siitä se neurologi varoittikin, että prosessissa on ylämäkiä ja alamäkiä.


Löysin netti-ilmoituksen kautta meille väliaikaisen asunnon tuosta kolmen kilometrin päästä. Yksiö, jossa on huoneen lisäksi keittiö, parveke ja kylpyamme. Kalustettu, tietenkin. Pianokin löytyy. On autopaikka ja fillarikellari ja pesutupa. Lämminsydämisten Veljien sairaala on vieressä, joten H:lla on lyhyt matka neurologille ja silmälääkärille. Asumiskulut putoavat alle kolmasosaan nykyisistä, mikä onkin hyvä, koska tulotkin putoavat puoleen. Vuokrasopimus on marraskuun puoliväliin. Siihen mennessä toivottavasti tiedämme, missä seuraava etappi sijaitsee. Vuokraemäntä lähtee itse duuniin Müncheniin kolmeksi kuukaudeksi. Hän vaikutti luotettavalta ja mukavalta kun kävimme kylässä ja niin kuulemma mekin. 


Muutama ihminen on kysellyt, miksi emme nyt vain tule 'kotiin Suomeen'. Ensinnäkin, emme kuulu enää Suomen terveydenhuollon piiriin. H:n terveydenhuollon maksaa saksalainen sairaskassa. Kela ei meitä heti takaisin ota. Toisekseen, täällä Saksassa jos haluaa lääkärille, sen kun kävelee vastaanotolle ja aina pääsee samana päivänä haluamansa lekurin tykö. Kerran neljännesvuodessa joutuu maksamaan kympin poliklinikkamaksua jos ei ole lähetettä, mutta erikoislääkärillekin pääsee yleensä samana päivänä. MRI-kuviin yms testeihin pääsee seuraavalla viikolla, paitsi jos tilanne on kiireellinen, jolloin ne tietysti otetaan heti.


H:n tilannetta on sairaalasta pääsyn jälkeen tarkkaillut ja hoitanut kaksi omalääkäriä, yksi neurokirurgi, kaksi simäpolin ylilääkäriä ja vielä neurologi. Jokaisella lääkärillä tuntuu olevan aikaa selittää meille kummallekin englanniksi mitä on tekeillä ja miksi; eräs piirsi kuvatkin, kun halusi varmistaa, että ymmärrämme. Tähän mennessä olemme maksaneet hoidosta sen yhden kympin. En nyt sano, että Suomessa terveydenhuolto olisi välttämättä kehnoa, mutta en usko, että se on täkäläistä parempaakaan. Joten hoidon takia meidän ei kannata palata. (Eikä meillä ole siellä Suomessa sen parempia työmahdollisuuksia + hintataso on sen verran hurja, että olisimme pulassa huomattavasti aikaisemmin kuin täällä.)


Tarvitsisin lomaa. Olen harrastanut hurjia määriä liikuntaa; tälle viikolle kertyy arviolta 50 kävelykilometriä + 22 juoksukilometriä. Vähän yksinäistä puuhaa tämäkin. Tuntuu, kuin olisimme jossain tämän tilanteen luomassa kuplassa. Meillä ei oikein ole kontaktia muihin ihmisiin kuin lääkäreihin ja satunnaisiin kaupan kassoihin. Päivät seuraavat toisiaan hämmästyttävän samanlaisina. Onneksi ensi viikon viikonloppuna pääsemme siihen uuteen pieneen asuntoon, se on sentään muutos, ja se piristää.

30.7.11

post-holland


En ole paljon jaksanut kirjoitella. H on nyt ollut jo kotona, Regensburgin sairaalassa ei vietetty kovin montaa päivää. Lääkärissä täytyy vielä juosta; katolisessa sairaalassa neurologilla ja silmälääkärillä, evankelisessa sairaalassa kirurgilla tarkastelemassa niskanikamien luutumista, omalääkärillä haavahoidossa ja sairaslomalappujen metsästyksessä. Nyt kun on vaara on ohi, tuntuvat muut murheet aika pieniltä. Kuten esmes se, että elokuusta lähtien kummallakaan meistä ei ole työsopimusta eikä asuntoa. Pieneltä tuntuu myös se, että ihan hetki sitten valmistuin korkeakoulusta ja sain paperit käteen. Loppunäyttelyn purki osaltani joku muu, enkä tällä hetkellä edes tiedä, mihin kirjani ja vedokseni päätyivät.


Järjestettävää on ollut paljon. Sairaspäiväraha-asioita ja byrokratiaa ja vakuutusasioita varsinkin. On tuntunut aika yksinäiseltä. Varsinkin ystäviltä on tullut ihan hemmetisti tukea, mistä iso kiitos, mutta täällä paikan päällä ja aiemmin Itävallassa ei kuitenkaan ole kuin minä. Joten minun on selvitettävä ja selvittävä. Nyt mennään vielä vähän adrenaliineilla, mutta epäilen, että kohta voi tulla vähän väsy olo. Minussa on myös aika paljon kiukkua, jonka joudun nyt patoamaan. Kiukkua siitä, että tämä koko soppa oli niin *turha*, ja siitä, että minulla ei ollut aavistustakaan että H yhä vuorikiipeilee. Miksi olisi ollutkaan, kun hän oli minulle yksiselitteisesti luvannut ettei sitä enää tee. Minä kun pidin sitä vaarallisena.


Olisi hyvä päästä jonkun ystävän kanssa vähän tuulettumaan. Valitettavasti en vain tunne tässä maassa ketään. 


Ensi viikolla pitää käydä katsomassa väliaikaista asuntoa. Tämä homeloukkokellari jossa nyt asustamme, menee täysremonttiin elokuussa ja meidän on lähdettävä alta pois. Seuraavasta sijaintipaikastamme ei ole varmaa tietoa, joten katson parhaaksi että jäämme tänne Baijeriin sitä tietoa odottamaan. Lisäksi H:n lääkärit ovat täällä.


Elokuun loppupuolella on mentävä Delftiin lahjoittamaan huonekaluista suurin osa pois ja pakkaamaan loput tavarat välivarastoon kaverin ullakolle. Nämä väliaikaiskämpät kun ovat täällä tietysti kalustettuja, eikä taida kannattaa roudata tavaraa ensin R'burgiin ja sitten täältä taas kohta jonnekin muualle. Onneksi vapaaehtoisia apureita on Hollannin puolessa toivottavasti paljon. H kun ei voi kantaa mitään eikä ajaa autoa. Samalla pitää sitten hoitaa maastamuuttobyrokratia jotta minäkin voin siirtyä Hollannin asukkaasta Saksan asukkaaksi.  


Syyskuussa sitten katsellaan, josko H on kuntoutumassa työkykyiseksi ja uusi mahdollinen duuni vaeltavalle tutkijalle urkenee. Minun pitää painattaa lopputyöomakustannekirjastani toinen painos, koska kysyntää on ollut ja yksi taidekirjakauppakin haluaa sen valikoimaansa, mutta veikkaanpa ettemme tule elelemään opuksen myyntituloilla. On siis kehitettävä jotain muutakin työtä, kunhan nyt päästään ensin tilanteeseen jossa H:n voi jättää päiväksi yksin ja tiedämme, missä kaupungissa tahi maassa syksyn jälkeen sijaitsemme.


Asioilla on taipumus järjestyä, sanotaan. Ans kattoo ny.


Mutta mulla on yhä H ja se on tärkeintä se. 


 


15.7.11

Jos läheisesi joutuu onnettomuuteen ulkomailla


Näitä asioita ei välttämättä haluaisi joutua osaamaan, mutta ne voivat osoittautua tarpeellisiksi.


Pidä puhelimessasi ns. ICE eli In Case of Emergency -numero. Hätätilanteessa kenelläkään tuskin tosin on aikaa tutkia puhelintasi, joten voisit myös kiinnittää kansainväliseen sairasvakuutuskorttiin pienellä tarralla lähiomaisen numeron. Sitä kun kaikki tulevat tiiraamaan tarkkaan, jos ulkomailla matkustat ja joudut onnettomuuteen. Muuten voi käydä kuten meille - en saanut mitään tietoa onnettomuudesta ennen kuin tajuttomuudesta herännyt H soitti minulle sekavan puhelun, jossa kertoi olevansa sairaalassa muttei tiennyt missä maassa tai mitä oli tapahtunut.


Kansainvälinen sairasvakuutuskortti on hyvä olla aina mukana. EU-maissa sillä saa hoidon. Jos lisävakuutuksia on, niistäkin kannattaa olla kortit mukana. Esimerkiksi helikopteripelastus vuorelta tai siirto sairaskuljetuksella ulkomailta asuinmaahan eivät useinkaan kuulu perussairasvakuutukseen. Eikä minun luottokorttirajani olisi ainakaan riittänyt ko. laskuihin.


Jos menee pelleilemään vuorelle, kannattaa yleensäkin olla lisävakuutuksia. Niistä on hyvä kertoa lähiomaiselle, sillä onnettomuuden jo tapahduttua ei välttämättä enää muista.


Konsulaatista voi olla apua asioiden selvittelyssä. Tosin viikonloppuna niillä on puhelinvastaaja päällä. Muuten voi neuvoja kysyä ihan paikallisilta. Minulla oli niin hyvä onni, että hotellini respassa sattui saapumishetkelläni asioimaan paikkakunnan ainoa suomalainen (ja takuulla pikkupaikkakunnan, jos ei koko Tirolin, ainoa kymenlaaksolainen), joten sain selkeitä neuvoja omalla kielellä.


Jos läheiselläsi on päävamma ja hän on sairaalassa maassa, jonka kieli ei ole hänen omansa, voi tajunnan tason selvittely olla vaikeaa. H oli sen verran asiallinen puhuessaan hoitohenkilökunnan kanssa että he eivät ihan tajunneet kuinka pihalla mies oli. Minä sitten selvensin, että hän ei tiedä päivämäärää eikä paikkakuntaa, toistaa samaa kysymystä, ei aina muista missä asuu ja yrittää soitella kummia puheluita saksalaisille viranomaisille ruotsiksi. Itsestäänselvää on, että lääkärin kanssa pitää omaisen puhua - potilasparalla ei pysy tieto päässä.


Ei myöskään kannata jättää kaveria yksin, edes potilastietojen antamisen ajaksi. Ne vielä lähettävät hänet ensiavusta röntgeniin omillaan, ja vaikka matkaa on vain kulman taakse, eksyy ei-orientoitunut kaveri aika äkkiä.


Sairaalassa on kurjaa ja vieraassa maassa sairaalassa vielä kurjempaa. Kannattaa mennä luokse heti kun voi ja murehtia kuluista yms myöhemmin. Päänsä kopauttanut kaveri voi sitä paitsi olla hyvin ahdistunut ja hätäinen, ja siihen auttaa oma ihminen vierellä.


Kannattaa myös viedä jotain kotoisaa, niin ei ole ihan niin vieras olo. Toin H:lle omat vaatteet ja pyyhkeen, jotta ne ovat siinä heti kun hän pääsee ylös.


Kannattaa myös ottaa joku helppolukuinen kirja mukaan. Ei potilaalle, mutta itselle. Odottamista on paljon. Mitään vaikealukuista on turha kuvitella lukevansa kun ahdistus vie keskittymiskyvyn, mutta jotain hömppää. 


Eikä auta istua siinä sängyn vierellä kuin murheen kuva. Parempi nauraa. Tulee sille läheiselle potilaalle parempi olo. Huonot vitsit eivät tässä tilanteessa ole liian huonoja.


Terveisin Kufsteinin sairaalan onnettomuusosastolta 1,


jatkuu Regensburgin yliopistollisen sairaalan onnettomuuskirurgia 55:ltä ja sen jälkeen todennäköisesti neurologiaostastolta.

24.6.11

Se oli siinä


Neljä elämäni rankinta vuotta. Ensi viikon lauantaina saan tutkintotodistuksen.


Nyt ei jaksa kirjoittaa enempää, olen aika puhki. 

21.6.11

Näyttelynrakennusta



Tokaluokkalaiset määrätään avustajiksi. Tässä Anniek sekoittaa maalia.


 



 Huonetoverini Rebecca mittailee seinäänsä.


 



Henri ja monitoimityökalu - toinen pää lattiaharja, toinen pää maalitela.


 



Rebeccan seinä maalattuna.


 



150 cm x 120 cm Palkkatilantori.


 



Viittä vaille valmis tila. Teksti pitää vielä liimata seinään asti. Ikkunan verhot on tehty juustokankaasta; säädimme niitä H:n kanssa kolmeen ikkunaan kolme päivää.


Tänään oli loppukokeen kenraaliharjoitus, hyvin meni. Huomenna vielä vähän viimeistelyä ja vuorosanojen opettelua ja ylihuomenna komission eteen.

Aikavaje


Muistan, kun ekalla opettajien toimesta varoitettiin, että jos on harrastuksia niin ne kannattaa lopettaa saman tien, niihin kun ei KABK:n foto-opiskelija ehdi. Ja jos on duuni niin se kannattaa jättää. Ja jos on poika- tai tyttöystävä Akatemian ulkopuolella niin parempi panna suhde poikki  ennemmin kuin myöhemmin, kun ei sille kuitenkaan ole aikaa (no mulla on onneksi ymmärtäväinen ja sopeutuvainen puoliso).


Mutta siitä ei varoitettu, että 4. vuonna ei enää ehdi nukkua eikä syödä. Tein tänään työtä 14 tuntia koululla ja siihen päälle 2.5 tuntia kotona. Viime viikko oli samanlainen.


Onneksi tätä on jäljellä enää kolme päivää. Koputan puuta.

3.6.11

Juostiin kilpaa


Tänään oli juoksukilpailupäivä. Oli aika kuuma, ja kun lähtökin oli vähän puolenpäivän jälkeen, tuli kisasta aika rankka. Olimme aika keulilla lähtijöiden joukossa vähän vahingossa, ja sitten tuliki lähdettyä kipittämään aika vauhtia. Minun piti hidastaa tahtia kolmen kilsan jälkeen ettei tarvitsisi heittää kävelyksi (aika moni lujaa lähtenyt tuli sitten selkä edellä vastaan, kun ei kunto riittänyt juosta koko matkaa). Oli aika hilpeää juosta kisareittiä, kun ympärillä ihmiset kannustivat ja hurrasivat ja torvisoittokunta soitti.


Viiden kilometrin reitti kulki kaupungin keskustasta Delftse Houtin suuntaan ja sieltä taas takaisin keskustaan. Viimeisen kilometrin juoksin ihan pelkällä sisulla, kun oli ihan älyttömän kuuma ja puhti lopussa. Ja sitten piti vielä kiristää vauhtia, kun käännyin Marktilta viimeiselle kadulle ja näin maaliviivan ja selostaja selosti minutkin maaliin. Alan ymmärtää, miksi nämä harrastelijoiden hupikisatkin ovat joillekin kovasti addiktiivista puuhaa.


Minun aikani oli 34:16,  parempi kuin haaveilinkaan. Roos juoksi nuorempana ja parempikuntoisena pari minuuttia nopeammin. Mietin jo, että kuinka hyvän ajan olisinkaan voinut saada, jos olisin ehtinyt harjoitella paremmin tai edes nukkunut säännöllisesti ja syönyt hyvin tällä viikolla.. Jospa ensi kerralla - tai joskus omalla lenkillä - menee alle 30 minuutin?


Nälkä kasvaa selvästi syödessä. Maaliskuussa en vielä jaksanut juosta viittä minuuttia, mutta lenkillä käyminen kolme kertaa viikossa on tehonnut. Samalla muuten lepopulssi on laskenut 55 paikkeille. Hauskaa ja hyödyllistä tämä kipittäminen, vaikken koskaan tule mikään urheilija olemaankaan.



Roos ennen lenkkiä 


 



Tuuli lenkin jälkeen.

29.5.11

Jaksu vähissä


Oli tarkoitus kirjoittaa tarkka rapo viime keskiviikon arvioinneista, mutta en jaksa enkä halua, ja aina kun ajattelen asiaa, tulen niin kiukkuiseksi ettei se ole hyväksi. Mainitsen siksi vain muutaman asian.


Oman puheeni aikana pääopettajan puhelin soi. Hän kaivoi sitä laukustaan muutaman hetken, vastasi siihen ja käveli pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan paikalleni. Opettajan palattua kysyin, josko saisin aloittaa puheeni alusta, mutta se ei käynyt. Yritin jatkaa siitä mihin jäin, mutta pasmat menivät sekaisin ja pari tärkeää juttua jäi sanomatta. Pääopettaja kommentoi, että en anna professionaalia vaikutelmaa koska takeltelen sanoissani. Hän käytti minulle puhuessaan jotain hollantilaista sananlaskua, jota en ymmärtänyt, ja eräs toinen opettajakaartin jäsen yritti selittää sitä minulle englanniksi. Pääopettaja kielsi tämän, ja kielsi samalla ketään puhumasta sanaakaan englantia minulle.


Saimme kaikki haukut siitä, että olimme jättäneet pois erään tarvittavan paperinivaskan, josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, sillä meille unohdettiin kertoa siitä. Mutta meidän olisi kuitenkin pitänyt tietää vaikka kysymällä viime vuonna valmistuneilta.


Olimme kaikki nukkuneet edeltävällä viikolla parin tunnin yöunia ja tehneet työtä vuorotta. Arvioiden jaossa opettajat syyttivät meitä välinpitämättömyydestä ja siitä, ettemme a) tee tarpeeksi töitä ja b) ota koko hommaa vakavasti. He käyttäytyivät kuin luokan yleinen huono taso olisi ollut henkilökohtainen loukkaus heitä kohtaan. Mitenkään ei tietenkään ole mahdollista, että parempi kommunikaatio opettajien kanssa ja tuki heidän puoleltaan olisi ollut tarpeen? Ei, syy on meidän vuosiluokassamme.


Nämä liian vähän töitä tekevät ja välinpitämättömästi koko hommaan suhtautuvat taideopiskelijat vetivät viimeiset viikot nappien voimalla. Jotkut joutuvat ottamaan rauhoittavia jotta kestävät arviointitilanteet, moni on unilääkkeillä, ja siitä, mitä jotkut tekevät jaksaakseen, en viitsi edes kirjoittaa. Kyllähän me kolmikymppiset osaamme suhteuttaa tämän kaiken ja ymmärrämme, että vuoden päästä akatemian aika ja paineet ovat muisto vain, mutta kaksikymppisten nuoriso-osastolla ei ole siihen tarvittavaa elämänkokemusta. 


Jossain kohtaa koko hommasta on kadonnut kaikki suhteellisuudentaju. 


No, palaamme asiaan parin henkilön kanssa valmistumisen jälkeen. Ei se enää meidän luokkaamme auta, mutta ehkä muita vuosiluokkia. Tosin en usko, että saamme aikaiseksi minkäänlaista dialogia. Tyyliin kun kuuluu, että minkäänlaista arvostelua ei oteta vastaan ja se koetaan selittelyksi, jolla yritetään paikata omaa lahjattomuutta tai työmoraalin puutetta. Koetamme väistää tätä sillä, että me asiaan tarttuvat olemme kaikki vihreää saaneita eikä meillä ole arvostelujen suhteen minkäänlaista lehmää ojassa.


Minun pitäisi vielä jaksaa saada projektini päätökseen. Tällä viikolla puurran kirjan parissa; sen pitäisi mennä painoon aika pian, jotta ehtii. 13.6. alkavalla viikolla alkaa näyttelyrakennus. 


Eilen saavutin jotain. Juoksin viisi kilometriä alle 40 minuutissa. Testasimme Roosin kanssa ensi torstain juoksukisan reittiä. Hidashan tuo tietysti on kenen tahansa mittapuulla, mutta minulle hyvä suoritus. Vielä maaliskuussa en jaksanut juosta kävelemättä kuin pari minuuttia. Nyt menee jo nelisenkymmentä. Aikomuksena on juoksennella kesän ajan viiden kilsan lenkkejä kolmisen kertaa viikossa ja sitten jossain vaiheessa koettaa kasvattaa matkaa kymmentä kilometriä kohti. Nopeudella ei ole niin väliä.

26.5.11

Valo tunnelin päässä oli vihreä


Se oli opiskelu-urani kamalin päivä se. Kirjoitan jaksaessani lisää, mutta nyt olen vielä liian puhki. Alkuviikko meni 1-3 tunnin yöunilla.


Vihreää valoa meistä sai 7.


Oranssia eli 'tilanne epävarma' 9.


Punaista eli ei saa valmistua  5.


Vaikea juhlia omaa hyvää tulosta kun moni ystävä joutui pettymään. Mutta juuri nyt olen joka tapauksessa niin emotionaalisesti rättipoikki etten oikein tunne mitään. Kohta varmaan alkaa jo hymyilyttää.

23.5.11

Vielä kerran pojat


 Keskiviikon aikataulu:



 


Kyseessä on ns. Groen licht beoordeling. Omat opettajamme arvioivat, saammeko osallistua loppukokeeseen. Käytännössä vihreällä valolla pääsee loppukokeeseen ja hyvin todennäköisesti valmistuu (koskaan ei tähän mennessä ole tapahtunut sitä, että saisi vihreän valon muttei pääsisi loppukokeesta läpi), punaisella valolla saa palata takaisin koulun penkille ja yrittää uudelleen tammikuussa. Minullehan punavalo olisi katastrofi, koska en voi enää asua Hollannissa tämän kesän jälkeen ilman jotain todella erikoisia järjestelyjä.


Mitä aion näyttää keskiviikkona: yhden 75 cm x 95 cm vedoksen, dummyversion kirjastani, 30x40 -kokoisen dibond-alumiiniprintin, paperivalintoja (on tärkeää näyttää, miten aikoo loppunäyttelyteoksensa materialisoida), ne viisi valmista kirjallisen lopputyön kirjaa, pari maquettea (mikä se on suomeksi?) joissa on näyttelysuunnitelmani 1/40 -skaalassa. Viime päivät ovat siis kuluneet lähinnä askartelun merkeissä. Vanha kunnon Mr. Orc on avustanut skaalaamisessa:



Nyt pitää osoittaa olevansa valmis valmistumaan. Loppukokeessa meitä arvioi sitten talon ulkopuolinen eindexamencommissie.

17.5.11

Taivaan vallat mikä matsi


Oltiin pienessä suomalaisporukassa Scheveningenissä sporttibaarissa katsomassa loppuottelua Suomi - Ruotsi. Parikin ihmistä oli tehnyt tarkistussoiton baariin, että näkyyhän se matsi varmasti. Olin kuitenkin niin integroitunut - toisin sanoen tiesin, ettei lupaus ole vielä tae mistään - että otin varajärjestelyn mukaan.


Ja hyvä niin. Siellä sitten katsottiin jostain venäläisestä fiidistä vironkielisellä selostuksella lätkää, kun kerran mikään sporttipubin kymmenistä kanavista ei kuulemma matsia näyttänyt.



 


Hauskaa oli. Loppujännitys vähän lässähti, kun alkoi tulla puheluita Suomesta, ja kävi ilmi että fiidimme oli pari minuuttia myöhässä. Peli kun oli oikeasti loppunut jo siinä kohtaa kun me jännäsimme kahta viimeistä minuuttia. Mutta ei se mitään, parasta oli katsoa peliä porukalla.


16 vuotta sitten asuin exän kanssa Haagassa ja luokkakaverini tulivat sinne katsomaan peliä. Huusimme niin, ettei Mertarannan selostuksesta kuullut niin paljon. Se toki kuului, kuinka Ruotsin puolustajat pelattiin kebapkioskille. Voiton jälkeen soitimme vinyylilevyltä Porilaisten marssin (exä oli sotilassoittaja, joten meillä löytyi tätä matskua ihan omasta takaa) ja lähdimme Helsingin keskustaan juhlimaan. Tällä kertaa ei oltu Haagassa vaan Haagissa, ja suihkulähteessäkin jäi uimatta, mutta fiilis oli sama.


Tänään onkin sitten ollut vähän vaikea päästä takaisin työmoodiin. Taittoa on tullut tehtyä, ja lisäksi yritän miettiä näyttelyinstallaatiosuunnittelua (keskiviikkona on rakennettava kenkälaatikkosuunnitelma ja laitettava sinne se uskollinen näyttely-yleisö. Warcraft-örkki, mittatikuksi), mutta jostain syystä nyt ei ole idean ideaa. Pitäisi tehdä jotain, joka kai liittyisi kylmään ja lumeen. Todennäköisesti näyttelyssä on kaksi dibondille vedostettua isoa kuvaa, joista kummassakin kinokset ovat pääosassa. Toisessa yö, toisessa päivä. Mutta mitä rakentaa niiden ympärille? Olen ollut niin intensiivisesti läsnä tuossa kirjanrakennusprosessissa että näyttelysuunnittelu on jäänyt vähemmälle, ja lisäksi pari opettajaani hyllytti aiemman ideani, jossa olisin käyttänyt ikkunanäkymiä installaation osana.



 

13.5.11

Menoja


Duunia riittää, mutta vaikuttaa siltä, että tiedän mitä teen. Sit lisäksi on ollut tipoittain tuota sosiaalista elämää.


Kävin kahvilla israelilaisen kaverini kanssa ja hän kertoi muunmuassa että Israelissa on ollut tapana nimetä lapsia käytyjen sotien mukaan. On Golania ja Sinaita jne. Minusta se oli hämmentävää.


Kävin myös Marloesin veljen valmistujaisbileissä. Hän valmistui maisteriksi 24 vuoden iässä. Marloes tuli vielä meille yöksi ja sitten aamulla poukkoilimme väsyneinä akatemialle. Tosin Leidenin kautta, koska hyppäsimme kälättäessämme ensin väärään junaan.


Huomenna menen Amsterdamiin tapaamaan pari ennalta tuntematonta ihmistä, amerikkalaisia nettituttuja. Ja sitten sunnuntaina olisi kutsu Nieuwe Leliestraatille katsomaan matsia Ajax - Twente. Jos sinne olen menossa, kannattaisi jäädä Roosille yöksi leskiasuntolaan (joo joo - Roosin koti Jordaanissa on entisessä leskien asuntolassa). Mutta toisaalta H tulee viikonlopuksi kotiin eikä välttämättä ole innoissaan suuresta määrästä hollanninkielistä sosiaalista elämää, töitäkin pitäisi tehdä ja Suomi saattaa pelata lätkäfinaalissa. Saa nährä ny sitte.


Ja alkuviikosta pitäis käydä Rotterdamissa katsastamassa yksi uudenuutukainen tänään syntynyt ihminen. Onnea L, R, E ja A!

10.5.11

Yötyöstö


Duunia päivällä ja yöllä. Neuvottelen fotokirjan painatuksesta ja mietin ulkoasua ja sen lisäksi näyttelyjärjestelyjä. Lopputyön parissa me kaikki puurretaan, ja prosessia voi seurata vaikka tuolta:


http://eindexamenfotografie.tumblr.com


Sen lisäksi juoksen. Yhä vaan kolme kertaa viikossa. Nyt menee jo sellaiset 35 minuuttia juoksua ilman mitään kävelyintervalleja. Neljän ja viiden kilometrin välissä se matka tuppaa olemaan. On uusi tavoite, 2.6. juostava kilpailu Delftissä, johon Roos ja minä ilmoittauduimme jossain hetken mielenhäiriössä. Siinä matka on viisi kilometriä ja mun ainoa tavoite on juosta se alle 45 minuuttiin. Olen hidas mutta sinnikäs.


H on myös sinnikäs. Suomen akatemia sanoi kai kolmannen kerran ei. On siis todennäköistä, että Suomeen ei muuteta ihan lähiaikoina. Kunhan nyt jonnekin. Joka tapauksessa asumme taas heinäkuusta lähtien samassa maassa. 

4.5.11

Kirjallinen lopputyö


Tämä on nyt kansissa ja kuvaliitettä vaille valmis.


 



 



 


Kirjan suunnitteli ja sitoi graafikko, taiteilija Tiina Eräpuu. Niitä tehtiin viisi kappaletta. Olen kirjaan tosi tyytyväinen.


Tällä viikolla on ohjelmassa tarjouspyynnöt fotokirjan painamista varten, fotokirjan taittoa, näyttelysuunnittelua. Lisäksi hölkkäilen yhä hitaasti mutta varmasti kolme kertaa viikossa. Aatelkaas, minä juoksukammoinen olen maaliskuun jälkeen käynyt juoksemassa 14 kertaa.


Sepolta ja Stiinalta tuli kortti Ameriikasta. Kiitos.


Mitä muuta? Olen aika pöllämistynyt yksin täällä omassa kodissa, kun olen ollut muiden ihmisten seurassa 24 h vuorokaudessa kolmen ja puolen viikon ajan. Olin Suomessa melkein liian hyvässä hoidossa, katetun pöydän ääressä joka päivä. Kiitoksia siitä. Nyt pitää tottua taas olemaan omillaan. Aika siellä meni jotenkin tosi nopeasti taas, ja niin taitavat mennä seuraavatkin viikot, koska töitä on jonossa hurja määrä.

Olen yhä hengissä


ja palasin juuri Delftiin. Suomen aika oli niin intensiivistä, etten tullut kirjoittaneeksi. Projekti edistyi, tosin hitaammin kuin viime reissulla, mutta se kai oli odotettavissa. Sitten oli ne vaalit ja tapaamisia ja kaikenlaista. Kirjoittelen enemmän kunhan olen vähän paremmin hereillä; nyt pitäisi aikaa riittää - olen tämän viikon yksin kotosalla työstämässä proggiksen kuvia kuosiin. 

6.4.11

Saksa, sitten Suomi


Kävin Regensburgissa pitkää viikonloppua viettämässä, tuli käveltyä polkuja ja käytyä Passaussa turisteina. Aurinkoinen +25 astetta. Tänään oli werkschouw, sain erittäin positiivisia kommentteja ja varmuuden siitä, että valmistuminen on aikataulussa. (Ja loppupäivän kyselyjä kavereilta että miltä nyt tuntuu, eikö ole hienoa hei, mutta minulla oli niin väsy olo etten ole ehtinyt vielä hihkua. Hihkun kohta?)


Ylihuomenna lennän taas Helsinkiin, missä olen näillä näkymin 3.5. asti. Jos saan sarjan valmiiksi nopeammin, lähden tosin takaisin jo varhemmin tekemään kirjaa kasaan. Tai näkee nyt sitten. Graafinen suunnittelija pitäisi jostain löytää, mielellään edullinen. Mutta hintatason ja painosmäärän tiedän oikeastaan vasta kun tiedän, saanko mitään hakemaani apurahaa.


Tässä pari puhelimella kuvattua fotoa viikonlopulta. Eka Passau, sitten Weltenburgin luostari ja Tonava ja H.


 



 



 


Ja sitten vielä yksi tältä päivältä Haagin Grote Marktilta. Marloes, Fleur ja Roos.



 

25.3.11

Juoksentelua


Workshoppi jatkui ja siitä järisyttävin osuus oli eilinen Renzo Martens, tavanomaisin tämänpäiväinen Geert van Kesteren (joka kaikkien sotakuvaajien tapaan oli tosin helposti innostettavissa kertomaan sotajuttuja). Martensista kirjoitan joskus lisää.


Olen tällä viikolla vähän juoksennellut. Hitaasti hölkötellyt. Yritän pitää tavoitteenani pystyä juoksemaan viisi kilometria keskeytyksettä. Siihen on vielä matkaa/aikaa. Tässä tämänpäiväinen reitti.



3,6 kilometriä.  

22.3.11

Dokumentti ja auteurien aikakausi, tai starakultti, tai jotain sinnepäin


Tänään alkoi workshop Sand, trees and blood - beyond documentary, joka kuuluu Leidenin yliopiston taiteen tohtorin tutkinnon kurssiin. Akatemian lektoraatti kutsui minut sinne kuuntelemaan. Saan siitä sitten muutaman opintopisteen tämän tutkinnon sivuopintoihin.


Meille oli luennoimassa parivaljakko Roy Villevoye & Jan Dietvorst, jotka tekevät taide/dokumenttielokuvia. He eivät itse kategorisoi leffojaan dokumenteiksi, mutta muut niin tekevät, ja isoin osa illasta väiteltiinkin siitä, missä raja menee. Näemmä täällä opinnot ovat isoksi osaksi käsitemäärittelyä tohtoriksi asti. Mehän ollaan väännetty dokumentaarisen määritelmästä toisesta vuosikurssista lähtien, päätymättä niin yhtään mihinkään.


No, yksi iso asia jäi illan luennosta mieleen. Syyt, miksi Villevoye ja Dietvorst eivät halua kuulua dokumentaristeihin, ovat dokumenttielokuvan konventiot.


"The voice-over, for example, in which an omniscient narrator explains and provides insight into the situations. .... Documentaries in areas like the Asmat territory are not infrequently filmed in just one week. This can only happen when there's a preconceived plan; filmmakers then go in search for the truth that they themselves have, as it were, hidden. These are films in which the people and the situations are no more than walk-on parts on a set. The conclusions are fixed; these are stories that stem from an established view of the world." (R. Villevoye and Jan Dietvorst: Documentary Now! Contemporary strategies in photography, film and the visual arts)


Tätä dokumentaarisen valokuvauksen ja elokuvan ongelmaa olen tavallaan miettinyt koko vuoden, ainakin Leslie Grantin masterclassista lähtien. Mitä kerron, jos päätän etukäteen, mihin narratiivini johtaa ja tarinani päättyy, ja lähden sitten kuvaamaan sitä tarinaa? En minä silloin kerro niistä ihmisistä tai siitä paikasta jota kuvaan, vaan omasta maailmankäsityksestäni. Tarinan henkilöt ovat siinä palvelemassa minun tarkoitusperiäni. Ihan konkreettisesti; Villevoye mainitsi, että Asmatissa Papuassa on tehty monta dokumenttia, mutta vain yhdessä niistä paikalliset ihmiset puhuvat itse, omin sanoin. Muissa heistä kertoo se kaikkitietävä kertojanääni, joka korostaa heidän alkeellisia olosuhteitaan ja alikehittynyttä kyläyhteisöään.


Mutta ongelma ei ole olemassa vain ns. kolmannen maailman kuvaamisessa. Ihan yhtä paljon on dokumentteja länsimaailman kaupungeista, vuokralähiöistä, maahanmuuttajista jne. joissa tekijä on selvästi etukäteen päättänyt tietenkin näkökulmansa, mutta myös tarinan lopputuloksen. Viimeinen luku on kirjoitettu jo ennen kuin projektin kuvaaminen on aloitettu. Nyt näytämme teille näitä köyhiä ihmisiä ja rikkonaisia betoniseiniä. 


Mistä päädyinkin sitten miettimään, että nykyaikana tekijä ja hänen näkemyksensä tuntuvat aina olevan keskipisteessä. Itse tarina kulkee tekijän ehdoilla ja tekijän ympärillä. Emme katso dokumenttia Afrikasta, vaan senjasen dokumenttia Afrikasta. Kun Louis Theroux menee juttelemaan uusnatseille tai survivalisteille, katsomme sitä, miten he reagoivat Louis Therouxhun ja tämä heihin. Ja sama pätee hyvin laajalti muuallekin. Pari viikkoa sitten keskustelimme baarissa National Geographicista ja vanha työkamuni ja kamuni Visa sanoi, että NG:n dokumenteissa ja luontokuvissakin häiritsee se tekijän nostaminen keskipisteeseen. Emme näe ohjelmaa tai kuvia Antarktiksesta, vaan ohjelman tai kuvia siitä kun tämä ohjelmantekijä tai kuvaaja nyt on ihan oikeasti siellä Antarktiksella.


Aihe on siis jäänyt toissijaiseksi ja sen käsittelijästä on tullut tärkein. Kohde, aihe, on rekvisiittaa, jonka avulla tekijä tuo näkemyksensä esiin maailmalle. 


Minä en taida haluta tehdä dokumentaarista valokuvaa niistä lähtökohdista. Sen on oltava jotain muuta. Nyt kun vielä tarpeeksi mietin, pohdin ja opin, keksin ehkä, miten työni alkaa olla jotain muuta.

15.3.11

Jotain



 


Mitä tässä osaisi kirjoittaa. Tulin pois Suomesta ja nyt on 45 printin pinkka jossa on ehkä kuutisenkymmentä valokuvaa. Niistä pitäisi nyt sitten tehdä karsintaa ja kirjasuunnitelmaa ja varsinkin jatkosuunnitelmaa. Sain tehtyä ihan hämmästyttävän paljon töitä. Huhtikuun reissulle jää paikkailu, bulkki lienee tehty. Olin kyllä aikamoisessa työmoodissakin. En tiedä, nyt asiaa ajatellessani, näyttääkö homma kovin raskaalta - käyn joka päivä kolmen-neljän tunnin ajan fotailemassa ja lopun ajasta istun koneen takana pähkäilemässä - mutta kyllä se jotenkin on.


Ehdin silti käydä moikkaamassa meidän suvun wanhat ja muutaman ystävänkin. Eri vikkelät kolme ja puoli viikkoa olivat ne.


Kotona on mukavaa. Delftissä on jo lämmin kevät. Tänään kaupungin kissat olivat etsineet kukin oman auringonläikkänsä loikoillakseen. Ihmiset istuivat terasseilla ja maassa keskellä toria. Kaupungin laidan laitumella on jo karitsoja. Minä kävelin ulkona ilman takkia.



H tulee ylihuomenna tai huomenna kotiin käymään. Nähtiin viimeksi joskus ennen helmikuun puoliväliä.


Japani ahdistaa. Emme ole vieläkään kuulleet Sendaissa olevista tutuista, mutta ei heitä löydy miltään listoiltakaan. Onneksi Japani on varmaan maailman paras varautuja ja jälleenrakentaja, mutta nyt tuho on niin totaalista. Tekisi mieli lähteä ruokapurkkien ja huopien kanssa Honshulle.  Tuntuu pahalta, kun lehdet ja televisio näyttävät kuvia itkevistä ja puolipukeisista japanilaisista vanhuksista. Antaisivat heidän pitää arvokkuutensa, kun muutakaan ei enää ole. Kaikki ylenmääräinen säteilyhysterisointi täällä 8000-10000 kilometrin päässä taas lähinnä v*ttaa. Ei meillä ole täällä mitään hätää, ja heillä siellä on ensin tullut järistys ja sitten tsunami, jotka ovat kumpikin tuhonneet enemmän kuin se potentiaalinen säteily, vaikka hiton vakava juttu sekin tietysti on.


Ja pelottaa, jos se Tokain suuri on kuitenkin vielä kulman takana. Tänään järisi jo Tokaissa. Fuji-san ei onneksi vielä osoita heräämisen merkkejä, kai. 


Nam-myoho-renge-kyo.


Edit 22:30: Osa sendaitutuista paikallistettu Eurooppaan. Puuh. Vielä prof. W.I. josta ei tietoa.

22.2.11

Punainen lanka on vielä hukassa


 Mutta ei kai sillä ole vielä väliä.



 


Portretinpoikasia


Asiat ei vielä oikein yhdisty toisiinsa miksikään ketjuksi tai sarjaksi. Pitäisikö sitä sitten odottaakaan. Viisi päivää vasta parista kuukaudesta takana. Vähän epävarmuutta ilmassa.



 


Pasila


 Länsipuoli



 


Itäpuoli



 


Kyllä tämä on vielä aikamoista hakemista.

17.2.11

Produceren


Mihin se aika vilahti. Olin tuossa taas viikon päivät flunssassa, minkä lisäksi tein aika paljon duunia uudessa testitalossa. Taktiikka oli tällä kertaa se, että menin kerrostaloon ja soitin satunnaisia ovikelloja jotta löytäisin jonkun kuvattavan. 


Tänään oli viimeinen suunnitteluvaiheen werkschouw, mistä sain vihreän valon siirtyä tuotantovaiheeseen, eli tekemään niitä varsinaisia lopputyökuvia. Huomenna sitten Helsinkiin.


Olen siis 17.2. - 13.3. Helsingissä ja minut tavoittaa parhaiten spostitse tai Facebookissa tai suomalaisesta kännykkänumerostani.  


Tässä vielä yksi lyhytsetti harjoitustalosta. Kuvassa on herra Freeth, joka ajoi aikoinaan ensin armeijassa tankkia ja sitten Reinillä sisävesilaivaa. Nyt hän on eläkkeellä ja asuu eteläisessä Haagissa. Hän kuuntelee Jerry Lee Lewisin musiikkia ja tykkää katsella Eurosportilta snookeria. 



Koetanpa tässä myös selittää kuvan eräälle lukijalleni (Hei, Ronja O!) 


Kuva on triptyykki, eli siinä on kolme erillistä kuvaa vierekkäin. Kaksi ensimmäistä on kuvattu vaakatasossa, kolmas on pystykuva.


Ensimmäinen kuva on otettu hämärän rappukäytävän ikkunasta ulos. Ikkunan karmit ja vähän ympäröivää seinää näkyy kuvassa, mutta hyvin tummana, koska kontrasti on niin suuri valoisan ulkotilan ja hämärän sisätilan välillä. Ikkunassa on kolme pystypuin eroteltua osaa. Ikkunalaudalla on kolme pientä ruukkukukkaa, yksi jokaisessa osassa. Ikkunasta näkyy vaaleankeltainen kerrostalo, tai oikeastaan sen neljä ylintä kerrosta. Kerrostalon ikkunat ovat neliön muotoisia ja niiden lisäksi näkyvissä on yksi pystyrivi parvekkeita. Talon yläpuolella näkyy harmaa taivas.


Keskimmäisessä kuvassa seisoo herra Freeth olohuoneessaan. Tausta on vaaleankellervä tapetti. Vasemmassa alakulmassa on jonkinlainen musiikkisoitin, jonka päällä on pieni keraaminen rukoileva enkeli. Sellainen koriste-esine. Oikeassa yläkulmassa näkyy ihan pieni kaistale jotain, ehkä taulun kehystä. Oikeassa alakulmassa näkyy samoin ihan pieni kaistale sohvan selkänojaa. Herra Freeth seisoo vähän oikealla keskiviivasta hieman kääntyneenä. Hän katsoo kameraan. Hän on pieni, laiha indonesialainen mies, jolla on harmaanmustat lyhyet hiukset ja ruskea iho. (Minusta indonesialaisten ihonväri muistuttaa usein nahkasohvan väriä ja minulla onkin vähän hankaluuksia sen sävyjen korjauksen kanssa kun editoin kuvia.) Herra Freethillä on päällä musta neulepaita, jonka alla on valkoinen paita. Hänellä on korkea otsa. Hän ei hymyile. Arvioisin, että hänen ikänsä on jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välillä.


Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on yksityiskohta olohuoneesta. Vasemmassa alakulmassa näkyy osa huonekasvia, jossa on pitkät ohuet lehdet, joku palmu varmaan. Vasen reuna on tummanruskea - kuva on otettu siten, että vasemmalla näkyy nurkka, ja toinen nurkassa kohtaavista seinistä on tummempi kuin toinen. Seinällä on kaksi kehystettyä kuvaa, toinen ylempänä, toinen sen alla. Ylempi kuva on vähän isompi. Siinä on sotilaspukuinen mies. Kuvan kehyksen vasempaan alanurkkaan on laitettu toinen, pieni kuva, jossa on armeijan tankki. Alemmassa kuvassa on pieni tyttö, jolla on pitkät tummat hiukset. Kuva ei ihan mahdu kehykseensä, vaan sen alareuna ulottuu kehyksen alapuolelle.


Huh. Vielä pitäisi harjoitella kuvan kuvailua.

5.2.11

Upeimmat näkemäni asiat


Fotaajana, visuaalisen kulttuurin näpertelijänä, mietin aika usein nähtyä ja huomattua. Tässä vähän aikaa sitten pähkäilin hienoimpia näkemiäni asioita. Kahden kärjessä -lista oli helppo muodostaa, eikä siinä ollut yhtään hienoa paikkaa maapallolla tai upeaa taideteosta.


1. Hale-Bopp -komeetta, joka näkyi keittiöni ikkunasta Matinkylässä vuonna 1997. Laitoin usein valot pois koko asunnosta ja istuin keittiön pöydällä katsomassa taivaalle. Kissat ryhmittyivät viereeni. Nyt tuntuu uskomattomalta ajatella, että joka ilta iltahämärissä yliopistolta palatessani vilkaisin Matinkylän ostarin kohdalla taivaalle ja totesin, että siinähän se pyrstötähti taas on.


2. Galaksi, jonka näin kiikareilla ollessani pimeässä paikassa jossain Tarton lähellä.


Kolmen kärjessä olisi takuulla Betelgeuze, jos se nyt päättää novahtaa (tai siis, jos se on novahtanut sopivan aikaa sitten).


Entä muilla?

1.2.11

Open Dag + projektia + Departures


 Vähän oli kiireinen viikonloppu. Meillä oli lauantaina Open Dag eli vuotuinen avoimien ovien päivä. Oli hämmästyttävän hauskaa, ihmettelinkin, josko alan nyt täysillä viihtyä koululla kun opintoja on jäljellä enää nelisen kuukautta. Tässä pari valokuvaa, eiku iphoneograafia:



Willem, Pieter ja Poikanimeltäpoika postikorttimyymälässämme


 



Portfolioiden selailupiste


 


Oli vilkasta ja mukavaa. Tällä viikolla on koululla hiljaisempaa, kun jotain puolet opettajista on rojahtanut sängyn pohjalle flunssaepidemian kouriin. Minulla on keskiviikkona iltakurssi värivedostusmetodeista Amsterdamissa ja torstaina menen tekemään testikuvia Etelä-Haagiin. 


Olen järjestellyt projektiasioita. Sain helmikuun loppupuoleksi vaihtokodin, se sama ystäväni joka vaihtoi kanssani asuntoa viime kesänä tekee saman kaupan nyt. Maaliskuun 1.-13. olen sitten osaksi Pasilassa sohvalla ja osaksi ehkä muualla. Ensimmäiset kaveritreffitkin on jo sovittu. 


Tarkoituksenani on siis kuvata Pasilaa ja elämää siellä, lähinnä länsipuolta, lähinnä kaupungin vuokra-asuntojen asukkaiden näkökulmasta. Aion fotata pesutupia, nuokkaria, ulkotiloja, sisätiloja, koteja, portretteja.. ja tähän tarvitsen vapaaehtoisia kuvattavia. Jos siis tunnette jonkun sopivan tai tiedätte, kehen kannattaisi olla yhteyksissä, kertokaa. Mun näkökulmani tähän on vähän sama kuin Hans Eijkelboomilla uudessa kirjassaan Good Intentions and Modern Housing - kun asuinalue rakennetaan, tarkoitusperät ovat hyvät, mutta usein ne hyviksi tarkoitetut jutut eivät toimi ja sitten jotkut toiset jutut, joita ei edes ole kukaan tullut ajatelleeksi, muodostuvat alueelle tärkeiksi. Kuvakieli tulee toki olemaan ihan erilaista kuin Eijkelboomilla, jonka töitä en itse oikein tajua ollenkaan.


En halua vielä tähän ihan kirjoittaa auki, mitä kaikkea projektiltani haluaisin, koska se tuntuisi tuovan huonoa onnea. Tai jotain. Itse asiassa minun pitäisi kirjoittaa koko projektisuunnitelma uusiksi ja lähettää se Jan B:lle, mutta en ole vielä onnistunut saamaan mitään tarpeeksi selkeää paperille.


Valmistumisnäyttelymme teema tulee olemaan Departures eli lähtemisiä. Prosessiamme voi seurata www-sivuillamme tai Facebook-sivullamme. Onpa meillä myös toki Twitter. Sisältöä on vielä vähänlaisesti, Mo ja minä polkaisimme nuo kaikki julki eilen, mutta heti kohtapuoliin alkaa ilmestyä työprosessikuvia, henkilökuvia, eri opiskelijoiden pieniä kirjoituksia projekteistaan yms. Suurin osa tietysti hollanniksi, mutta on siellä nyt sentään minä, joka kirjoittelen joskus jotain englanniksikin. Tervetuloa!


Ihan muihin asioihin lopuksi. Potentiaalisten seuraavien asuinkaupunkien lista sen kun kasvaa, nyt kun H:lla on aktiivinen hakemustenlähettelykausi meneillään. Listalla on nyt Exeter, Fribourg, Grenoble, Turku, Helsinki ja viimeisimpänä Dresden. Mihin tässä vielä päätyykään.

28.1.11

28.1.2011


Tänään on kulunut 25 vuotta avaruussukkula Challengerin räjähdyksestä. Silloin 1986 oli pienen Tuulin sydän särkyä, kun alus tuhoutui ja Christa McAuliffe sen mukana. Muistan vieläkin elävästi kuvia silloisesta tv-lähetyksestä. Parhaiten on muista kuitenkaan sitä kuuluisaa kahtia jakautuvaa savuvanaa, vaan erään flight controllerin ilmeen, kun hän nosti katseensa omasta monitoristaan ja näki räjähdyksen tv-ruudulla.


Myöhemmin, joskus 2000-luvun alussa, luin Richard Feynmanin Challenger -raportin (Seppoko sen minulle lainasi?). Hämmästyttävä selvitys, kaikenkaikkiaan. Sukkuloita on menetetty myöhemmin vielä yksi, erilaisista syistä mutta ehkä samankaltaisesta kulttuurista johtuen. Viimeiset sukkulalennot on tarkoitus lentää vielä tänä vuonna. Haluaisin kovasti päästä katsomaan launchia, mutta ehkä NASA-tv saa riittää. En osaa päättää, kummasta kapineesta pidän enemmän - avaruussukkulasta vai Saturn V:stä.


H oli melkein viikon kotona, mikä oli mukavaa, paitsi että hän joutui jäämään tänne sairastuttuaan. Antibiootit korjasivat miehen jonkinlaiseen kuntoon ja nyt hän on taas R'burgissa säätämässä muuttoa Pentlingistä Prüfeningiin. Hyvästi paavi ja haamu, helou Tonava.


Lukukausi on taas ihan käynnissä. Minulla oli erimielisyys tai oikeastaan kommunikointivaikeus yhden opettajan kanssa, mutta kirjoitin sitten hänelle sähköpostia ja selvitimme asian tänään. Hyvä, olisi jäänyt vaivaamaan. Tapasin myös pitkästä aikaa erään suosikkiopettajani, joka tuli halaamaan ja kyselemään kuulumisia.


Kirjallista kandityötä ei kuulemma tarvitse pahemmin muokata. Se on suhtkoht valmis, kunhan vain löydän graafisen suunnittelijan tekemään siitä kirjasen ja valitsen kuvat sen kuvaliitteeseen.


Kiinalaisvahvistuksemme Nopea Auto pärjää ihan hyvin, vaikkei hänen englannistaan saa kukaan sanaakaan selvää. Hän suhtautuu kuitenkin asiaan huumorilla, mikä auttaa kummasti. 


Suunnittelen täyttä päätä jatkoa ja teen käytännön järjestelyjä. 17.2. lennän Suomeen kolmeksi ja puoleksi viikoksi kuvaamaan. Olen silloin huisin kiireinen ja täysin laput silmillä, eli ajattelen ja puhun vain projektia, mutta enköhän minä jonkin verran ehdi vapaa-aikaakin viettää. Maaliskuun lopussa osallistun täällä yhteen Akatemian ja Leidenin yliopiston PhDArts -workshopiin, johon opettajat haluavat minut tunkea kuunteluoppilaaksi. Yrittävät selvästi istuttaa jonkinlaista intoa jatko-opintoihin tutkintojen toivossa. Kunhan nyt saisin tämänkin tutkinnon tehtyä. 


Hain Seppälän säätiöltä apurahaa, saapa nähdä miten käy. 


Kirjoittelen enemmän kevään projektistani tässä viikonloppuna. Huomenna meillä on Akatemialla avointen ovien päivä, eli tervetuloa, jos satutte Haagissa kulkemaan. Olen itse paikalla noin kello 13 eteenpäin. 

21.1.11

Uudet ulkkarit


Olin tänään opastamassa uusia vaihto-opiskelijoita, joita tuli kaksi kappaletta toiselle vuosikurssille ja yksi meidän neljännelle. Saksalainen, suomalainen ja kiinalainen (ja ei, tämä ei ole minkään vitsin alku).


Kaksi ensimmäistä, jotka menevät sinne tokalle, varmaankin pärjäävät. Tokan opetus on vielä tosi strukturoitua ja lukujärjestystä noudattamalla pärjää pitkälle. Meidän ryhmäämme tulleen valintaa ihmettelen; kohtaamme nykyään ehkä kerran kahdessa viikossa ja sekin on projektinseurantaa. Tämä uusi henkilö on Kiinan taideakatemiasta Beijingistä, saapui maahan eilen, on ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla ja osaa englantia hiukan. Hän selitti minulle, että hänen nimensä tarkoittaa "nopea auto". Ajattelin olevani jotenkin lost in translation ja kysyin monta kertaa "pardon?", mutta sitten hän piirsi minulle auton. Uskottava se kai on.


Kolmikolle on sitten selitetty pankkitilin avaamiset, prepaid-simkortit, kunnalle kirjautumiset, lukujärjestys, se, kumpi puoli on Bleijenburg ja kumpi Prinsessegracht, studionvaraukset, julkinen liikenne, junien alennusliput, hauskat sivuainekurssit. Varoitin vielä siitä, miten opettajat koulussamme kommunikoivat - suoraan! kriittisesti! ja toivotin onnea. Sitten piti lähteä kohtaamaan H lentokentällä. Illalla olin vielä huolissani, että miten ihmeessä ne nyt pärjäävät. Nopealta Autolta tuli kuitenkin viesti että hei tässä uusi puhelinnumeroni, joten selvästi ne osaavat toimia ja olla. Koetan lopettaa hössötyksen ja viettää viikonloppua H:n kanssa.

17.1.11

Pronoia


Ehkä mä saan ne arvosanat helpommalla kuin muut, kun olen kiintiöulkkari. 


(Entä ne neljä muuta ulkkaria, jotka on lähetetty pois tai jääneet luokille?)





Ehkä ne päästävät minut helpolla, koska iän vuoksi joudun maksamaan koulutukseni itse?


(Eivät ne muut kolmikymppiset silti pääse helpolla, joten miksi?)


Ehkä ne haluavat minusta äkkiä eroon, joten antavat minun valmistua siksi?


(Haloo.)


On vaikea sisäistää, että onnistuu jossain. Varsinkin on vaikea sisäistää, että onnistumisissa ei aina ole kysymys onnesta tai sattumasta. Suomalaisella mentaliteetilla omien töiden kehuminen on törppöä, ja suomalaisella (naisen) itsetunnolla varustettu ihminen ei helpolla usko, että osaa ja pystyy. Siksi olen yrittänyt ihan tarkoituksella kirjata tänne hyvin menneet arvostelut ja kehut; ne näyttävät blogissa kamalalta brassailulta, mutta toisaalta en jaksa itseväheksyntääkään. Ja onhan minun rakennettava jonkinlainen usko siihen, mitä teen. Ei pian kukaan tule minulle kertomaan, mitä valokuvata ja miten, ja miten kuvat sitten saa muiden nähtäville - työt on osattava markkinoida ja suositella ihan itse, eikä siinä pärjää 'no tää on nyt vaan tällanen' -asenteella.


Arvostelupäivän jälkeen olen kääntänyt päiväjärjestykseni nurinpäin, levännyt ja riekkunut. Viikonloppuna oli kaksi peräkkäistä iltaa jolloin tulin kotiin vasta kolmen maissa yöjunalla; ensin olin katsomassa kolmosvuotisten näyttelyn ja arvostelun ja parantamassa sitten maailmaa latvialais-slovenialaisessa ystäväseurassa, ja heti seuraavana iltana Haagissa kotibileissä. Ei meinaa wanha enää jaksaa; eilinen menikin ihan usvassa.


Tänään on taas palattu sorvin ääreen kirjoittamaan rahoitushakemusta ja miettimään jatkostrategioita. Huomenna ohjelmassa on Huis Marseille ja Roosin tuparit, perjantaina aloitan uuden kiinalaisen vaihto-oppilaan opastuksen. (Outoa, että meille tulee vaihtari vielä viimeiselle puolelle vuodelle, mutta toivottavasti hän nyt jotain iloa vaihtoajastaan saa. Meillä vain ei ole oppitunteja enää kuin ehkä kerran parissa viikossa ja nekin tietysti vain hollanniksi).


 



Fotannut olen vain puhelimella. Tässä Marloes juhlissa vampyyrina.

11.1.11

Loppusuora


Lukukausiarvostelu ohi. Plakkarissa 211 opintopistettä, kokonaisarvosana seitsemän, joka oli korkein annettu. Kirjallinen lopputyö kuulemma erinomainen. En ole vielä uskaltanut itse lukea sitä. Kuvastrategia vielä hakusessa, pitää suunnitella se paremmin. Hitosti kehuja. Viitisen tyyppiä viidestätoista sai hylsyn, kuusi jotain ehtoja, rankka oli arvostelu tällä kertaa.


Nyt pari päivää lepoa. Lepoa lepoa lepoa. Ja tietokonepelejä ja telkkaria. Sitten voi miettiä lopputyön lukemista ja ensi viikon puolella ehkä niiden 29 viimeisen opintopojon hankintastrategiaa. 

10.1.11

Collectieve beoordeling 11.1.11.
























 


7.1.11

Uusi vuosi, outo vuosi


Joulu"loma" oli ja meni. Minulla se oli osaksi sairasloma. Piti perua iso osa suunnitelmista, tuli valokuvattua liian vähän, kirjoitettua liian huonosti ja lisäksi jäi väliin ystävätapaamisia. Minkäs teet. Sain kuitenkin kirjallisen lopputyön ensimmäisen version palautettua määräaikaan mennessä. Sitä saa onneksi korjailla maaliskuun 10. päivään asti. Jos täällä kirjoitettaisiin samoilla rivinväleillä ja marginaaleilla kuin Helsingin ylipoistossa, olisi lopputyöni nelisenkymmentä sivua. Siitä työstä saa täällä kokonaista yhdeksän opintopistettä.


Palasin Hollantiin toissapäivänä ja nyt on se outo ja haikea olo, kun yhtäkkiä on hiljaista ja vähän tyhjää ja omat porukat ovatkin taas kaukana. Onneksi on kauheasti töitä, niin ei ehdi kovasti haikailla. Tiistaina on jo collectieve beoordeling ja se on se viimeinen normaali collectieve. Vähän outo sellainen, tosin, koska kenelläkään ei ole mitään valmista näytettäväksi. Luonnoksia vain ja tekstiä. Minun pitää panostaa vakuuttavuuteen, jotta saan opettajat varmasti puolelleni Suomessa kuvaamisen suhteen. Melkein he jo uskoivat projektiin, mutta huono onneni joululoman aikana on näemmä aiheuttanut jonkinlaista takapakkia siinä suunnassa.


Eilen oli täysi koulupäivä ja parikymmentä poskipusua uuden vuoden ja maanantaina tapahtuneen vanhenemiseni takia. Ensimmäinen kerta, kun tuo ikävuoden vaihtuminen tuntuu vähän ... haljulta. En osaa nähdä itseäni 34-vuotiaana. 


Tänä vuonna edessä on hiton paljon muutoksia. Valmistun (koputtakaa kaikki tässä kohtaa puuta), muutan vihdoin pois Hollannista, muutamme jälleen aviomiehen kanssa yhteen. Täytyy taas totutella moneen uuteen asiaan. Yritän olla ajattelematta kesää liikaa, koska sitä ennenkin on niin paljon tehtävää ja pähkäiltävää.

2.1.11

2010


 Tein tämän meemin kirjoitettuani 10144 sanaa lopputyötäni. Tarvitsin hetken lepoa ennen kuin luen työn läpi ja lähetän sen printattavaksi. Onneksi sitä saa vielä paikkailla maaliskuun 10. päivään asti.



Vuosi 2010


1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?


Matkustin Afrikkaan. Olin työharjoittelussa. Juutuin lentokentälle. Ajoin autoa.


2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?


Lupauksettomalla linjalla mennään yhä.


3. Synnyttikö kukaan läheisesi?


Serkkuni.


4. Kuoliko kukaan läheisesi?


Rakas vanha tätini Hulda, vanha ystäväni Mikko ja luokkatoverini Tonio.


5. Missä maissa kävit?


Saksassa, Belgiassa, Suomessa, Puolassa, Tsekissä, Italiassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ruotsissa, Tanskassa, Liettuassa, Latviassa ja Ugandassa.


6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?


Lepoa ja rauhaa. Ja tutkinnon.


7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?


Päivämäärät eivät oikein jääneet mieleen.


8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?


Varmaan se, että uskalsin sompailla Kampalassa omin päin ja tutustua tuntemattomiin. Ai niin, ja oli mulla pari gallerianäyttelyäkin.


9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?


Joissakin kouluhommissa olen kai ollut harmittavan laiska.


10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?


Vuonna 2010 olin enemmän kipeänä kuin aikoihin. Oli pari angiinaa ja influenssa. 


11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?


Ne oli varmaan niitä matkalippuja. Tai iPhone.


12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?


Siskontytön.


13. Kenen käytös masensi?


Joidenkin luokkatovereiden. Työnantajan. KLM:n työntekijöiden.


14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?


Kouluun, ruokaan, matkalippuihin, kuten aina.


15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?


Afrikasta.


16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?


Wave Your Flag, siis se futisbiisi. Se soi Ugandassa koko ajan, ja sen jälkeen Hollannissa ja Saksassa.


17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:


a) onnellisempi vai surullisempi?


Ehkä surullisempi. Tai apeutta on ollut enemmän, ehkä se on lähinnä stressiä.


b) laihempi vai lihavampi?


Sama.


c) rikkaampi vai köyhempi?


Köyhempi.


18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?


Nähneeni tiettyjä ystäviä.


19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?


Stressanneeni.


20. Kuinka vietit joulua?


Vanhempien luona tavanomaiseen tapaan. Olin jonnin verran kipeänä.


22. Rakastuitko vuonna 2010?


En.


23. Kuinka monta yhdenyön juttua?


0.


24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?


Sopranos, jonka katsoin läpi alkusyksystä.


25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?


En.


26. Mikä oli paras lukemasi kirja?


Miten tuon nyt muistaisi.. 


27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?


En ole oikein kuunnellut musiikkia.


28. Mitä halusit ja sait?


Kesäloman Suomessa.


29. Mitä halusit muttet saanut?


Enemmän vapaa-aikaa.


30. Mikä oli suosikkileffasi vuonna 2010?


Näinköhän mä jonkun leffan?


31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?


Täytin 33 ja siitä on tässä puolen tunnin päästä vuosi. Hengasin Helsingissä.


32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?


Vähempi stressi.


33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?


Ne samat sammarit ja dokkarit.


34. Mikä piti sinut järjissäsi?


Kaverit.


36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?


Hollannin vaalit.


37. Ketä ikävöit?


Puolisoa, sukua, ystäviä. Ne kaikki asuu kaukana.


38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?


Enpä osaa laittaa järjestykseen.