Workshoppi jatkui ja siitä järisyttävin osuus oli eilinen Renzo Martens, tavanomaisin tämänpäiväinen Geert van Kesteren (joka kaikkien sotakuvaajien tapaan oli tosin helposti innostettavissa kertomaan sotajuttuja). Martensista kirjoitan joskus lisää.
Olen tällä viikolla vähän juoksennellut. Hitaasti hölkötellyt. Yritän pitää tavoitteenani pystyä juoksemaan viisi kilometria keskeytyksettä. Siihen on vielä matkaa/aikaa. Tässä tämänpäiväinen reitti.
3,6 kilometriä.
Tänään alkoi workshop Sand, trees and blood - beyond documentary, joka kuuluu Leidenin yliopiston taiteen tohtorin tutkinnon kurssiin. Akatemian lektoraatti kutsui minut sinne kuuntelemaan. Saan siitä sitten muutaman opintopisteen tämän tutkinnon sivuopintoihin.
Meille oli luennoimassa parivaljakko Roy Villevoye & Jan Dietvorst, jotka tekevät taide/dokumenttielokuvia. He eivät itse kategorisoi leffojaan dokumenteiksi, mutta muut niin tekevät, ja isoin osa illasta väiteltiinkin siitä, missä raja menee. Näemmä täällä opinnot ovat isoksi osaksi käsitemäärittelyä tohtoriksi asti. Mehän ollaan väännetty dokumentaarisen määritelmästä toisesta vuosikurssista lähtien, päätymättä niin yhtään mihinkään.
No, yksi iso asia jäi illan luennosta mieleen. Syyt, miksi Villevoye ja Dietvorst eivät halua kuulua dokumentaristeihin, ovat dokumenttielokuvan konventiot.
"The voice-over, for example, in which an omniscient narrator explains and provides insight into the situations. .... Documentaries in areas like the Asmat territory are not infrequently filmed in just one week. This can only happen when there's a preconceived plan; filmmakers then go in search for the truth that they themselves have, as it were, hidden. These are films in which the people and the situations are no more than walk-on parts on a set. The conclusions are fixed; these are stories that stem from an established view of the world." (R. Villevoye and Jan Dietvorst: Documentary Now! Contemporary strategies in photography, film and the visual arts)
Tätä dokumentaarisen valokuvauksen ja elokuvan ongelmaa olen tavallaan miettinyt koko vuoden, ainakin Leslie Grantin masterclassista lähtien. Mitä kerron, jos päätän etukäteen, mihin narratiivini johtaa ja tarinani päättyy, ja lähden sitten kuvaamaan sitä tarinaa? En minä silloin kerro niistä ihmisistä tai siitä paikasta jota kuvaan, vaan omasta maailmankäsityksestäni. Tarinan henkilöt ovat siinä palvelemassa minun tarkoitusperiäni. Ihan konkreettisesti; Villevoye mainitsi, että Asmatissa Papuassa on tehty monta dokumenttia, mutta vain yhdessä niistä paikalliset ihmiset puhuvat itse, omin sanoin. Muissa heistä kertoo se kaikkitietävä kertojanääni, joka korostaa heidän alkeellisia olosuhteitaan ja alikehittynyttä kyläyhteisöään.
Mutta ongelma ei ole olemassa vain ns. kolmannen maailman kuvaamisessa. Ihan yhtä paljon on dokumentteja länsimaailman kaupungeista, vuokralähiöistä, maahanmuuttajista jne. joissa tekijä on selvästi etukäteen päättänyt tietenkin näkökulmansa, mutta myös tarinan lopputuloksen. Viimeinen luku on kirjoitettu jo ennen kuin projektin kuvaaminen on aloitettu. Nyt näytämme teille näitä köyhiä ihmisiä ja rikkonaisia betoniseiniä.
Mistä päädyinkin sitten miettimään, että nykyaikana tekijä ja hänen näkemyksensä tuntuvat aina olevan keskipisteessä. Itse tarina kulkee tekijän ehdoilla ja tekijän ympärillä. Emme katso dokumenttia Afrikasta, vaan senjasen dokumenttia Afrikasta. Kun Louis Theroux menee juttelemaan uusnatseille tai survivalisteille, katsomme sitä, miten he reagoivat Louis Therouxhun ja tämä heihin. Ja sama pätee hyvin laajalti muuallekin. Pari viikkoa sitten keskustelimme baarissa National Geographicista ja vanha työkamuni ja kamuni Visa sanoi, että NG:n dokumenteissa ja luontokuvissakin häiritsee se tekijän nostaminen keskipisteeseen. Emme näe ohjelmaa tai kuvia Antarktiksesta, vaan ohjelman tai kuvia siitä kun tämä ohjelmantekijä tai kuvaaja nyt on ihan oikeasti siellä Antarktiksella.
Aihe on siis jäänyt toissijaiseksi ja sen käsittelijästä on tullut tärkein. Kohde, aihe, on rekvisiittaa, jonka avulla tekijä tuo näkemyksensä esiin maailmalle.
Minä en taida haluta tehdä dokumentaarista valokuvaa niistä lähtökohdista. Sen on oltava jotain muuta. Nyt kun vielä tarpeeksi mietin, pohdin ja opin, keksin ehkä, miten työni alkaa olla jotain muuta.
Mitä tässä osaisi kirjoittaa. Tulin pois Suomesta ja nyt on 45 printin pinkka jossa on ehkä kuutisenkymmentä valokuvaa. Niistä pitäisi nyt sitten tehdä karsintaa ja kirjasuunnitelmaa ja varsinkin jatkosuunnitelmaa. Sain tehtyä ihan hämmästyttävän paljon töitä. Huhtikuun reissulle jää paikkailu, bulkki lienee tehty. Olin kyllä aikamoisessa työmoodissakin. En tiedä, nyt asiaa ajatellessani, näyttääkö homma kovin raskaalta - käyn joka päivä kolmen-neljän tunnin ajan fotailemassa ja lopun ajasta istun koneen takana pähkäilemässä - mutta kyllä se jotenkin on.
Ehdin silti käydä moikkaamassa meidän suvun wanhat ja muutaman ystävänkin. Eri vikkelät kolme ja puoli viikkoa olivat ne.
Kotona on mukavaa. Delftissä on jo lämmin kevät. Tänään kaupungin kissat olivat etsineet kukin oman auringonläikkänsä loikoillakseen. Ihmiset istuivat terasseilla ja maassa keskellä toria. Kaupungin laidan laitumella on jo karitsoja. Minä kävelin ulkona ilman takkia.
H tulee ylihuomenna tai huomenna kotiin käymään. Nähtiin viimeksi joskus ennen helmikuun puoliväliä.
Japani ahdistaa. Emme ole vieläkään kuulleet Sendaissa olevista tutuista, mutta ei heitä löydy miltään listoiltakaan. Onneksi Japani on varmaan maailman paras varautuja ja jälleenrakentaja, mutta nyt tuho on niin totaalista. Tekisi mieli lähteä ruokapurkkien ja huopien kanssa Honshulle. Tuntuu pahalta, kun lehdet ja televisio näyttävät kuvia itkevistä ja puolipukeisista japanilaisista vanhuksista. Antaisivat heidän pitää arvokkuutensa, kun muutakaan ei enää ole. Kaikki ylenmääräinen säteilyhysterisointi täällä 8000-10000 kilometrin päässä taas lähinnä v*ttaa. Ei meillä ole täällä mitään hätää, ja heillä siellä on ensin tullut järistys ja sitten tsunami, jotka ovat kumpikin tuhonneet enemmän kuin se potentiaalinen säteily, vaikka hiton vakava juttu sekin tietysti on.
Ja pelottaa, jos se Tokain suuri on kuitenkin vielä kulman takana. Tänään järisi jo Tokaissa. Fuji-san ei onneksi vielä osoita heräämisen merkkejä, kai.
Nam-myoho-renge-kyo.
Edit 22:30: Osa sendaitutuista paikallistettu Eurooppaan. Puuh. Vielä prof. W.I. josta ei tietoa.
