Oli tarkoitus kirjoittaa tarkka rapo viime keskiviikon arvioinneista, mutta en jaksa enkä halua, ja aina kun ajattelen asiaa, tulen niin kiukkuiseksi ettei se ole hyväksi. Mainitsen siksi vain muutaman asian.
Oman puheeni aikana pääopettajan puhelin soi. Hän kaivoi sitä laukustaan muutaman hetken, vastasi siihen ja käveli pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan paikalleni. Opettajan palattua kysyin, josko saisin aloittaa puheeni alusta, mutta se ei käynyt. Yritin jatkaa siitä mihin jäin, mutta pasmat menivät sekaisin ja pari tärkeää juttua jäi sanomatta. Pääopettaja kommentoi, että en anna professionaalia vaikutelmaa koska takeltelen sanoissani. Hän käytti minulle puhuessaan jotain hollantilaista sananlaskua, jota en ymmärtänyt, ja eräs toinen opettajakaartin jäsen yritti selittää sitä minulle englanniksi. Pääopettaja kielsi tämän, ja kielsi samalla ketään puhumasta sanaakaan englantia minulle.
Saimme kaikki haukut siitä, että olimme jättäneet pois erään tarvittavan paperinivaskan, josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, sillä meille unohdettiin kertoa siitä. Mutta meidän olisi kuitenkin pitänyt tietää vaikka kysymällä viime vuonna valmistuneilta.
Olimme kaikki nukkuneet edeltävällä viikolla parin tunnin yöunia ja tehneet työtä vuorotta. Arvioiden jaossa opettajat syyttivät meitä välinpitämättömyydestä ja siitä, ettemme a) tee tarpeeksi töitä ja b) ota koko hommaa vakavasti. He käyttäytyivät kuin luokan yleinen huono taso olisi ollut henkilökohtainen loukkaus heitä kohtaan. Mitenkään ei tietenkään ole mahdollista, että parempi kommunikaatio opettajien kanssa ja tuki heidän puoleltaan olisi ollut tarpeen? Ei, syy on meidän vuosiluokassamme.
Nämä liian vähän töitä tekevät ja välinpitämättömästi koko hommaan suhtautuvat taideopiskelijat vetivät viimeiset viikot nappien voimalla. Jotkut joutuvat ottamaan rauhoittavia jotta kestävät arviointitilanteet, moni on unilääkkeillä, ja siitä, mitä jotkut tekevät jaksaakseen, en viitsi edes kirjoittaa. Kyllähän me kolmikymppiset osaamme suhteuttaa tämän kaiken ja ymmärrämme, että vuoden päästä akatemian aika ja paineet ovat muisto vain, mutta kaksikymppisten nuoriso-osastolla ei ole siihen tarvittavaa elämänkokemusta.
Jossain kohtaa koko hommasta on kadonnut kaikki suhteellisuudentaju.
No, palaamme asiaan parin henkilön kanssa valmistumisen jälkeen. Ei se enää meidän luokkaamme auta, mutta ehkä muita vuosiluokkia. Tosin en usko, että saamme aikaiseksi minkäänlaista dialogia. Tyyliin kun kuuluu, että minkäänlaista arvostelua ei oteta vastaan ja se koetaan selittelyksi, jolla yritetään paikata omaa lahjattomuutta tai työmoraalin puutetta. Koetamme väistää tätä sillä, että me asiaan tarttuvat olemme kaikki vihreää saaneita eikä meillä ole arvostelujen suhteen minkäänlaista lehmää ojassa.
Minun pitäisi vielä jaksaa saada projektini päätökseen. Tällä viikolla puurran kirjan parissa; sen pitäisi mennä painoon aika pian, jotta ehtii. 13.6. alkavalla viikolla alkaa näyttelyrakennus.
Eilen saavutin jotain. Juoksin viisi kilometriä alle 40 minuutissa. Testasimme Roosin kanssa ensi torstain juoksukisan reittiä. Hidashan tuo tietysti on kenen tahansa mittapuulla, mutta minulle hyvä suoritus. Vielä maaliskuussa en jaksanut juosta kävelemättä kuin pari minuuttia. Nyt menee jo nelisenkymmentä. Aikomuksena on juoksennella kesän ajan viiden kilsan lenkkejä kolmisen kertaa viikossa ja sitten jossain vaiheessa koettaa kasvattaa matkaa kymmentä kilometriä kohti. Nopeudella ei ole niin väliä.
