En ole paljon jaksanut kirjoitella. H on nyt ollut jo kotona, Regensburgin sairaalassa ei vietetty kovin montaa päivää. Lääkärissä täytyy vielä juosta; katolisessa sairaalassa neurologilla ja silmälääkärillä, evankelisessa sairaalassa kirurgilla tarkastelemassa niskanikamien luutumista, omalääkärillä haavahoidossa ja sairaslomalappujen metsästyksessä. Nyt kun on vaara on ohi, tuntuvat muut murheet aika pieniltä. Kuten esmes se, että elokuusta lähtien kummallakaan meistä ei ole työsopimusta eikä asuntoa. Pieneltä tuntuu myös se, että ihan hetki sitten valmistuin korkeakoulusta ja sain paperit käteen. Loppunäyttelyn purki osaltani joku muu, enkä tällä hetkellä edes tiedä, mihin kirjani ja vedokseni päätyivät.
Järjestettävää on ollut paljon. Sairaspäiväraha-asioita ja byrokratiaa ja vakuutusasioita varsinkin. On tuntunut aika yksinäiseltä. Varsinkin ystäviltä on tullut ihan hemmetisti tukea, mistä iso kiitos, mutta täällä paikan päällä ja aiemmin Itävallassa ei kuitenkaan ole kuin minä. Joten minun on selvitettävä ja selvittävä. Nyt mennään vielä vähän adrenaliineilla, mutta epäilen, että kohta voi tulla vähän väsy olo. Minussa on myös aika paljon kiukkua, jonka joudun nyt patoamaan. Kiukkua siitä, että tämä koko soppa oli niin *turha*, ja siitä, että minulla ei ollut aavistustakaan että H yhä vuorikiipeilee. Miksi olisi ollutkaan, kun hän oli minulle yksiselitteisesti luvannut ettei sitä enää tee. Minä kun pidin sitä vaarallisena.
Olisi hyvä päästä jonkun ystävän kanssa vähän tuulettumaan. Valitettavasti en vain tunne tässä maassa ketään.
Ensi viikolla pitää käydä katsomassa väliaikaista asuntoa. Tämä homeloukkokellari jossa nyt asustamme, menee täysremonttiin elokuussa ja meidän on lähdettävä alta pois. Seuraavasta sijaintipaikastamme ei ole varmaa tietoa, joten katson parhaaksi että jäämme tänne Baijeriin sitä tietoa odottamaan. Lisäksi H:n lääkärit ovat täällä.
Elokuun loppupuolella on mentävä Delftiin lahjoittamaan huonekaluista suurin osa pois ja pakkaamaan loput tavarat välivarastoon kaverin ullakolle. Nämä väliaikaiskämpät kun ovat täällä tietysti kalustettuja, eikä taida kannattaa roudata tavaraa ensin R'burgiin ja sitten täältä taas kohta jonnekin muualle. Onneksi vapaaehtoisia apureita on Hollannin puolessa toivottavasti paljon. H kun ei voi kantaa mitään eikä ajaa autoa. Samalla pitää sitten hoitaa maastamuuttobyrokratia jotta minäkin voin siirtyä Hollannin asukkaasta Saksan asukkaaksi.
Syyskuussa sitten katsellaan, josko H on kuntoutumassa työkykyiseksi ja uusi mahdollinen duuni vaeltavalle tutkijalle urkenee. Minun pitää painattaa lopputyöomakustannekirjastani toinen painos, koska kysyntää on ollut ja yksi taidekirjakauppakin haluaa sen valikoimaansa, mutta veikkaanpa ettemme tule elelemään opuksen myyntituloilla. On siis kehitettävä jotain muutakin työtä, kunhan nyt päästään ensin tilanteeseen jossa H:n voi jättää päiväksi yksin ja tiedämme, missä kaupungissa tahi maassa syksyn jälkeen sijaitsemme.
Asioilla on taipumus järjestyä, sanotaan. Ans kattoo ny.
Mutta mulla on yhä H ja se on tärkeintä se.
