tunnelin päässä on ehkä tuikkukynttilä

Kävimme katsomassa kolmea asuntoa laumanäytöissä ja lopulta olisimme saaneet ne kaikki. Ehkä me sitten olemme luotettavanoloisia tai harmittomia. Valitsimme sen, jossa oli valmiiksi keittiö, kun meissä ei kummassakaan ole kovasti remppamiehen vikaa. Täällä siis yleensä vuokrataan asunnot ilman keittiötä; ei kaapistoja, ei liettä, ei jääkaappia, ei mitään. 

Lisäys: Niin, unohdin kertoa, miksi asuntoja oli saatavilla niin vähän. Regensburg on yliopistokaupunki. Lukuvuosi alkoi aika vastikään. Tänä vuonna yliopiston aloittaneita uusia opiskelijoita on kaksin-kolminkertainen määrä, koska lukio lyheni vuodella ja asevelvollisuus lopetettiin. Kaupungissa oli siis äkkiä satoja asunnonhakijoita enemmän kuin normisyksynä, minkä takia kolmeen näyttöön pääseminen kesti aikansa.

Kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen välitystoimistossa, jossa poninhäntäsedät halusivat puhua HIM:istä ja hevimusiikista. Suomalaisuus on täällä jotenkin niin kauhean pop.

Saamme avaimet keskiviikkona ja lupa muuttaa sisään on 1.11. Lähdemme 4.11. Hollantiin hakemaan tavaroitamme. Maailman kiltein ystävämme Niko lentää 3.11. tänne ja auttaa meitä koko prosessissa, mistä emme mitenkään tiedä miten voimme ikinä kyllin kiittää.

H on tehnyt palkatta duunia yliopistolle, paperi kun on saatava julkaistuksi. Proffa siellä on lupaillut että mahis on pariksi kuukaudeksi palkallistakin duunia, mutta se ei ole vielä varmaa. Minä taas olen yrittänyt haalia pieniä sivutöitä sieltä täältä, ja ehkä kohta jo onnistaa. 

Uusi kotimme on aseman tienoolla vanhassa talossa. Me viihdymme siellä varmasti hyvin.

Lisäys: Jaa, tänään H jo vannoi taas uskollisuutta virantoimituksessa Baijerille ja on loppuvuoden yliopistolla töissä. 

Ihmisiä, kiitos

Tässä 10 päivän sisällä pitäisi selvitä joitakin asioita, jos meillä vihdoinkin on yhtään onnea. Huomenna käymme asuntonäytössä ja lähiaikoina proffa tuolta yliopiston puolelta kertoo, josko hän saa järjestettyä H:lle ensi vuoden alusta edes kahdeksi kuukaudeksi työtä. Asunnonetsimiskuvioista Saksassa pitänee kirjoittaa oma blogaus, jotta saa jotenkin pidettyä tätä ulkosuomalaisblogaajan imagoa päällä. Ja sitten pitäisi kirjoittaa kokoelma sairaala-anekdootteja kesältä ja tracht-katsaus ja vaikka mitä. Jotenkin stressi on saanut minut sellaiseen lamaannuksen tilaan, että lähinnä selaan työpaikkailmoituksia ja viskon vihaisia lintuja. 

Ihmiskontaktien puute alkaa hiljalleen vaivata. Kesällä ja alkusyksystä minusta tuntui vielä siltä, että en tarvinnut tai halunnut ketään muuta ympärilleni kuin H:n - tuntui jotenkin siltä, että olimme omassa kuplassamme ja hyvä niin, suojassa irrallaan pahasta maailmasta, ja kaikki ulkopuolinen oli jotenkin turvatonta. Nyt olen sitten päässyt tästä H:ta kohtaan onnettomuuden jälkeen tuntemastani ylisuojelevuudesta edes vähän irti ja haluaisin myös itsekin joskus jutella jonkun muunkin kanssa.

Mutta mistä kontakteja? Lienemme kaupungin ainoat suomalaiset (jos nyt luet tätä ja olet jossain Regensburgin tienoolla asuva suomalainen, niin jätä kommentti, tarjoan kahvit!), joten sellaista omankielistä skeneä kuin esimerkiksi Hollannissa on turha odottaa. Münchenissa tietysti on vaikka mitä ja ketä, mutta sinne meneminen maksaa rahaa. Harkitsen, josko menisin kuokkimaan ulkomaisten opiskelijoiden Stammtischiin/baari-iltaan ensi viikolla. Ehkä sieltä saisi kontakteja? Ehkä jollakulla siellä olisi työllistymisvinkkejä? Hollannissa aloitin tutustumisen käymällä kansanopiston kieli- ja integraatiokurssin, mutta täällä sekin on turhan tyyris tähän tilanteeseen.

Epäilemättä kavereita tai edes tuttuja jossain vaiheessa löytyy - en ole koskaan ollut mitenkään huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Ilman jonkinlaista rakennetta - työtä, harrastusta, opiskelua, kurssia - se on vain vähän hankalampaa. Enkä minä koskaan sitten edes käynyt niissä tohtorienrouvien tapaamisissa mitä minulle pari vuotta sitten kovasti mainostettiin kun H aloitti työnsä täällä. Ennakkoluuloisena kuvittelin ne tilaisuudet päässäni ja se riitti.

Torstaina tosiaan asuntonäyttö. Peukkujen pitämistä toivotaan. Ullakkokämppä, vinot seinät (mistä minä juuri Delftin ja C-M-von-Weber-Str:n jälkeen halusin eroon), kohtuullinen sijainti, suht halpa hinta, rakennustyömaa vieressä. Kaksi viimeistä seikkaa liittynevät toisiinsa. Mutta nyt valinnanvara on pieni ja siksi nielemme nirsoutemme. Toinenkin vaihtoehto on, hieno asunto Pentlingissä joka kuulemma sopii varsinkin kissaihmisille (mietimme jo hetken, pitäisikö lainata jostain kisu), mutta sen näyttö on vasta 27. päivä, eli meidän kannaltamme hyvin hyvin myöhään.

Ei sitten

Kävimme Dresdenissä ja Suomessa. Dresdenissä H piti esityksensä, joka kuulemma meni hyvin. Minä katselin asuntoja ja kaupunkia. En ollut niin kovin innoissani kaupungista, mutta "pari vuotta sitä nyt asuu vaikka tikunnokassa". (Miksiköhän minusta tuntuu, että viimeiset kuusi vuotta elämämme on mennyt eteenpäin lähinnä tuolla periaatteella? Aina on joku uusi väliaikainen olosuhde, jonka jälkeen asiat asettuvat muka paremmin, mutta sitten tulee taas uusi.)

Kaupunki itse oli säilyttänyt jotain derkkuajoistaan mutta pykännyt lisäksi kasapäin valtavia ostoskeskuksia ja ostoskatuja keskusta-alueelle. Suuria määriä oikein kalliita merkkituotekauppoja. Kai ne sitten menestyvät, vaikka alueen työttömyysprosentti onkin jonkinlainen. Plauenin ja Striesenin kaupunginosat olivat viehättäviä, Neustadt taas kuin pieni boheemi pala Berliiniä keskellä Dresdeniä.

Tulimme takaisin, lepäsimme 2 päivää, matkustimme Suomeen. Suomessa oli aluksi outoa; tuntui siltä, että ihmiset suhtautuivat meihin varoen. Jos yritimme puhua kesästä ja onnettomuudesta, he vaihtoivat puheenaihetta. Myöhemmin juttu sitten sujui luontevammin, kun pääsimme aiheen ohitse. Ystävät osasivat kysyä suoraan että saako tästä puhua ja sitten kysyivät kaikenlaista, ja mikä parhainta, kysyivät ne kaksi tärkeää asiaa: "miltä sinusta nyt tuntuu, miten olet jaksanut?" ja "miten voimme auttaa." Se tuntui hyvältä.

Vietimme hetken Helsingissä, kävimme tapaamassa minun isovanhempani ja vierailemassa viimeistä kertaa Kotaladossa lapsuuteni kesämaisemassa (vanha Kotaladon postin talo, jossa Vanhat tädit asustivat kymmeniä vuosia, on nyt myyty) ja jatkoimme sitten mökille. Sienestimme, poimimme marjoja, teimme kävelyretkiä ja lämmitimme saunaa.

Mökillä ollessamme saimme kuulla, että Dresden ei tarjoakaan H:lle työpaikkaa. Valittelivat kirjeessään, etteivät  voi kertoa mitään varsinaista syytä. Olimme kovin varautuneet muuttamaan sinne; meille oli sanottu, että parempi alkaa katsella paikkaa sillä silmällä. Mutta ei sitten. Kyseisessä hakuprosessissa meni puolisen vuotta aikaa ja viimeisellä hetkellä, neljä viikkoa ennen kuin duunin piti alkaa, kävi ilmi että työtä ei ole.

Pari päivää olimme aika järkyttyneitä. Sen jälkeen olemme alkaneet yrittää järjestää asioita uudelleen. Tämä nykyinen asunto menee alta viiden viikon päästä ja tavarat olisi syytä hakea Hollannista muiden vaivoina olemasta mahdollisimman pian. On siis löydettävä asunto. Sellainen asunto, jonka vuokranantaja ei vaadi meiltä kopioita voimassa olevista työsopimuksista. Katsomme parhaaksi jäädä nyt Regensburgiin, koska täällä ovat tämänhetkiset kuviomme ja mitään järkevää syytä muuttaa muuallekaan ei ole. Heti jos sellainen ilmenee, voimme toki tehdä taas yhden siirtymän.

Ensin halpa asunto, sitten töitä. Väliaikaisesti vaikka mitä vain, tosin väliaikaisia töitäkään on tällä saksantaidottomuudella vähän kehno saada. Oikeita Töitä (toim. huom niille joille on jäänyt hämäräksi: oikea työ on sitä, mihin olen juuri neljän vuoden ajan korkeakouluttautunut eli valokuvausta. Väliaikaisesti voin olla vaikka aidanseipäänä, mutta tähtäin on siinä että toimin valokuvaajana, tai ainakin ko. alalla) etsin samalla koko ajan, tosin tähän asti ainoa tarjous oli palkanmaksullisesti epäilyttävä. Eli "tee se duuni eka ja toimita meille kuvat ja me sitten mietitään, josko haluamme antaa sulle siitä rahaa".

Tämänvuotiset vaikeudet eivät tunnu nyt vain hellittävän. Suomessa ehdin hetkeksi rentoutua ja nukuinkin hyvin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen. Kun tieto Dresdenistä tuli, niskat pamahtivat jumiin ja yöunet kaikkosivat. Mutta ei tässä nyt auta kuin jatkaa eteenpäin epävarmuudessa. Koetan jatkaa juoksemista ja muuta liikuntaa, se kun pitää stressin hetkellisesti vähän etäämmällä. Suomessa sairastettu kolmen päivän flunssani ja H:n kahden viikon vastaava ovat sitä vähän haitanneet, mutta eiköhän se tästä taas kohta.

Blogille pitäisi keksiä uusi nimi nyt kun Hollanti on jäänyt taakse. Olisiko Tagebuch ihan liian ilmeinen?