Ei sitten

Kävimme Dresdenissä ja Suomessa. Dresdenissä H piti esityksensä, joka kuulemma meni hyvin. Minä katselin asuntoja ja kaupunkia. En ollut niin kovin innoissani kaupungista, mutta "pari vuotta sitä nyt asuu vaikka tikunnokassa". (Miksiköhän minusta tuntuu, että viimeiset kuusi vuotta elämämme on mennyt eteenpäin lähinnä tuolla periaatteella? Aina on joku uusi väliaikainen olosuhde, jonka jälkeen asiat asettuvat muka paremmin, mutta sitten tulee taas uusi.)

Kaupunki itse oli säilyttänyt jotain derkkuajoistaan mutta pykännyt lisäksi kasapäin valtavia ostoskeskuksia ja ostoskatuja keskusta-alueelle. Suuria määriä oikein kalliita merkkituotekauppoja. Kai ne sitten menestyvät, vaikka alueen työttömyysprosentti onkin jonkinlainen. Plauenin ja Striesenin kaupunginosat olivat viehättäviä, Neustadt taas kuin pieni boheemi pala Berliiniä keskellä Dresdeniä.

Tulimme takaisin, lepäsimme 2 päivää, matkustimme Suomeen. Suomessa oli aluksi outoa; tuntui siltä, että ihmiset suhtautuivat meihin varoen. Jos yritimme puhua kesästä ja onnettomuudesta, he vaihtoivat puheenaihetta. Myöhemmin juttu sitten sujui luontevammin, kun pääsimme aiheen ohitse. Ystävät osasivat kysyä suoraan että saako tästä puhua ja sitten kysyivät kaikenlaista, ja mikä parhainta, kysyivät ne kaksi tärkeää asiaa: "miltä sinusta nyt tuntuu, miten olet jaksanut?" ja "miten voimme auttaa." Se tuntui hyvältä.

Vietimme hetken Helsingissä, kävimme tapaamassa minun isovanhempani ja vierailemassa viimeistä kertaa Kotaladossa lapsuuteni kesämaisemassa (vanha Kotaladon postin talo, jossa Vanhat tädit asustivat kymmeniä vuosia, on nyt myyty) ja jatkoimme sitten mökille. Sienestimme, poimimme marjoja, teimme kävelyretkiä ja lämmitimme saunaa.

Mökillä ollessamme saimme kuulla, että Dresden ei tarjoakaan H:lle työpaikkaa. Valittelivat kirjeessään, etteivät  voi kertoa mitään varsinaista syytä. Olimme kovin varautuneet muuttamaan sinne; meille oli sanottu, että parempi alkaa katsella paikkaa sillä silmällä. Mutta ei sitten. Kyseisessä hakuprosessissa meni puolisen vuotta aikaa ja viimeisellä hetkellä, neljä viikkoa ennen kuin duunin piti alkaa, kävi ilmi että työtä ei ole.

Pari päivää olimme aika järkyttyneitä. Sen jälkeen olemme alkaneet yrittää järjestää asioita uudelleen. Tämä nykyinen asunto menee alta viiden viikon päästä ja tavarat olisi syytä hakea Hollannista muiden vaivoina olemasta mahdollisimman pian. On siis löydettävä asunto. Sellainen asunto, jonka vuokranantaja ei vaadi meiltä kopioita voimassa olevista työsopimuksista. Katsomme parhaaksi jäädä nyt Regensburgiin, koska täällä ovat tämänhetkiset kuviomme ja mitään järkevää syytä muuttaa muuallekaan ei ole. Heti jos sellainen ilmenee, voimme toki tehdä taas yhden siirtymän.

Ensin halpa asunto, sitten töitä. Väliaikaisesti vaikka mitä vain, tosin väliaikaisia töitäkään on tällä saksantaidottomuudella vähän kehno saada. Oikeita Töitä (toim. huom niille joille on jäänyt hämäräksi: oikea työ on sitä, mihin olen juuri neljän vuoden ajan korkeakouluttautunut eli valokuvausta. Väliaikaisesti voin olla vaikka aidanseipäänä, mutta tähtäin on siinä että toimin valokuvaajana, tai ainakin ko. alalla) etsin samalla koko ajan, tosin tähän asti ainoa tarjous oli palkanmaksullisesti epäilyttävä. Eli "tee se duuni eka ja toimita meille kuvat ja me sitten mietitään, josko haluamme antaa sulle siitä rahaa".

Tämänvuotiset vaikeudet eivät tunnu nyt vain hellittävän. Suomessa ehdin hetkeksi rentoutua ja nukuinkin hyvin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen. Kun tieto Dresdenistä tuli, niskat pamahtivat jumiin ja yöunet kaikkosivat. Mutta ei tässä nyt auta kuin jatkaa eteenpäin epävarmuudessa. Koetan jatkaa juoksemista ja muuta liikuntaa, se kun pitää stressin hetkellisesti vähän etäämmällä. Suomessa sairastettu kolmen päivän flunssani ja H:n kahden viikon vastaava ovat sitä vähän haitanneet, mutta eiköhän se tästä taas kohta.

Blogille pitäisi keksiä uusi nimi nyt kun Hollanti on jäänyt taakse. Olisiko Tagebuch ihan liian ilmeinen?