Kesältä 2011

 Tämä on vanha juttu, mutta en ole saanut aiemmin blogattua. Tämä on taaksejäänyttä elämää.

 

 

Where nobody knows your name.

 

Heinäkuu. Kufsteinin sairaala, osasto Unfall 1: H:lla on kaksi huonekaveria, herrat Pereira ja Margarethe. Herra Margarethella on jalka kipsissä ja ikää jotain 50 vuotta, moottoripyöräonnettomuus. Herra Pereira on pudonnut rakennustelineiltä ja satuttanut niskansa ja kätensä ja selkänsä. H on ainoa aivovammapotilas huoneessa. Hoitajat sinuttelevat muita mutta teitittelevät H:ta, joka on ollut sairaalassa vasta vähän aikaa ja unohtaa jatkuvasti kuinka sinne on joutunut ja kuinka kauan siellä ollut. Kaksi hoitajista on keskenään täysnimikaimoja. Tunnin välein hoitaja käy sohimassa H:n silmiin taskulampulla ja tarkistamassa pupillireaktiot; sykettä ja verenpainetta ynnä muuta mittaa kone. Verenpaine näyttää olevan kamalan korkea, 150/110. Verenohennuslääkettä annetaan pistoksina, mikä huolestuttaa minua, koska aivoissa on verenvuotoa. Kuulemma sitä on silti annettava ettei tule tulppaa. H nukkuu melkein koko ajan, ja kerran päivässä häneltä kysellään asioita. Mikä vuosi, mikä viikonpäivä, missä olet, kuka olet. Rannekkeessa lukee Henry Sarikozi. Joskus vastaukset menevät oikein, usein eivät. Paitsi tuo viimeinen, jonka kohdalla H ei anna rannekkeen salanimen hämätä.

 

Herra Pereira lyö vetoa jalkapallotuloksista ja roikkuu siksi jatkuvasti puhelimessa. Tietokonekin hänellä on, mutta sairaalassa ei ole toimivaa nettiyhteyttä. Hän on ollut sairaalassa jo seitsemän viikkoa, mutta pääsee onneksi pian kotiin Portugaliin. Aikansa kuluksi hän kuuntelee läppäriltä Tarja Turusen joululaululevyä, mikä tuo kovin epätodellista tunnelmaa 32 asteen helteessä paahtuvaan ilmastoimattomaan itävaltalaissairaalan huoneeseen.

 

Herra Margarethe saa uuden kipsin ja on siitä kovasti tyytyväinen. Ensi töikseen hän rullailee pyörätuolillaan kylpyhuoneeseen ja ottaa kunnon kylvyn. Kun hän palaa huoneeseen, herra Pereira ja minä katsomme vähän aikaa ihmetellen - totta se on, kipsi valuu vettä. "Et kai sinä sen kipsin kanssa kylpyyn mennyt? Hoitaja, meillä on täällä pieni ongelma!" Kipsi laitetaan uusiksi. Hoitajat kerääntyvät huoneeseen nauramaan ja minä yritän selittää vitsiä H:lle.

 

H:n ranteissa on tippaletkut ja toinen tippa on mennyt lihakseen, joten ranne on kovasti turvoksissa ja kipeä. Nimirannekkeessa on verta ja samoin usein sideharsoissa, jotka vaihdetaan onneksi usein. Siteet tuppaavat tarttumaan paitaan, joten on parempi olla ilman paitaa. Kun H pääsee liikkeelle, talutan häntä varovasti käytävällä edestakaisin. Silloin hänellä on yleensä vain sairaalan pyjamahousut ja paljaat jalat; tasapaino on kamalan huono ja kengät haittaavat sitä vielä enemmän. Käytävällä vastaan tulee jonkun toisen potilaan vieras, joka pelästyy ja sanoo Mein Gott, Mein Gott! Tekee mieli sanoa, että voisi tämä hei pahemmaltakin näyttää, mutta hymyilen vain.

 

Yleensä niin tarkkaa H:ta ei haittaa pyjamahousuissa liikkuminen käytävällä, koska hänellä ei yhtäkkiä ole lainkaan inhibitioita. Ihan sama kuka näkee ja mitä näkee. Tämä aiheuttaa toisissa yhteyksissä muutamia vähän kiusallisia tilanteita, mutta hoitaja vakuuttaa minulle että he ovat kyllä nähneet aivan kaikkea, turha kiusaantua. 

 

Onnettomuusosaston vieressä on psykiatrinen osasto, ja siellä potilas, jota kävelytetään pitkin käytäviä joka päivä. Hän tulee aina vastaan saattajiensa kanssa kun kävelen pitkin sairaalaa H:n nukkuessa. Kerran saattaja jää taaemmas ja potilas tulee juttelemaan. En saa selvää. Saattaja ryntää paikalle ja sanoo minulle että "tämän kanssa pitää olla vähän varovainen". En tiedä mistä on kyse.

 

Sairaalan kahviossa on oma terassi, biergarten. Siellä ukot istuvat tippapullot rivissä ja juovat olutta puolen litran lasipulloista. Jos ei jaksa mennä terassille asti, saa pyytää hoitajia tuomaan kaljaa osastolle. Minulle mainitaan, että H:lle ei päävammaisena pitäisi tuoda olutta. Eipä kyllä olisi tullut mieleenikään sitä muutenkaan tuoda.

 

Matka sairaalalta hotellille on noin neljä kilometriä. Yleensä ehdin kävellä niistä 0.5 ennen kuin H soittaa ja kaipailee. Missä olen, milloin tulen takaisin, enkö voisi tulla sinne heti vaikka vierailuaika onkin loppu. Sitten sama uusiksi pari kertaa kävelymatkan aikana. Vierailuaika Kufsteinissa on 10 - 19, ja olen aina paikalla koko tuon ajan. Illalla kävelen kaupunkiin, etsin halvan pizzan tai kebabin ja tekstaan syödessäni tilanneraportin H:n porukoille. Sitten yrittämään nukkua. 

 

Kun tilanne stabiloituu, laitteet ja pistokset ja letkut vähenevät. Voimme jo kävellä päivähuoneeseen asti, mutta siten, että toisella puolella olen minä ja toisella seinä. Portaita H ei vielä osaa kävellä. Soittelen pitkiä puheluita vakuutusyhtiöille. Eräänä päivänä yksi hoitajista tulee kertomaan minulle, että herra Sarikozin voi nyt siirtää. Lääkäri sanoi. Hän on tarpeeksi hyvässä kunnossa. Soittelen taas vakuutusyhtiöille. Terveysvakuutusyhtiö ei maksa siirtoa. Matkavakuutusyhtiö ei maksa siirtoa. Vuorikiipeilijöiden vakuutus maksaa kaiken ja hoitaa kaiken, kunhan vain faksaan tarvittavat paperit. Menen hoitajien asemalle käyttämään tietokonetta ja faksia ja saan pian puhelun; mihin sairaalaan haluaisitte, että herra Saarikoski siirretään? Päätän pikaisesti että Regensburgin yliopistolliseen, se on ainakin iso ja pätevä. Vastuu painaa. 

 

Kysyn hoitavalta lääkäriltä, kuinka pian H voisi kuntoutua tällaisesta vammasta. Hän kysyy, mitä H tekee työkseen. Vastaan, että postdoc teoreettisen fysiikan alalta. Lääkäri hätkähtää ja sanoo "Fuck!" Pian hän kuitenkin paikkaa; toipuminen on aina yksilöllistä, ehkä kuukausia, ehkä vuosia, ei voi tietää, kannattaa vain katsoa päivä kerrallaan.

 

Siirto sujuu hyvin, ambulanssi hakee H:n osastolta. Minä en mahdu mukaan, joten haen tavarani hotellista ja sompailen junalla Saksan puolelle ja Münchenin kautta Regensburgiin. Saavun perille tunnin verran H:n jälkeen. Tässä ajassa Regensburgin sairaala on onnistunut hukkaamaan hänet. Ensiapu lähetti hänet yksin aivokuviin, ja ei-orientoituneena mies eksyi alta aikayksikön. Etsintäoperaation jälkeen tajuan vihdoin soittaa H:lle kännykällä ja löydän hänet sen avulla.

 

Regensburgin sairaalassa ensimmäinen huonekaveri on mairea keski-ikäinen mies, joka on ollut (moottoripyöräonnettomuudessa saamansa) jalkavamman takia sairaalassa kahdeksan viikkoa. Hän lähtee pian pois. Uusi huonekaveri on Detlef, jonka solisluu leikataan ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä hän sulloo viitosen kouraani ja kähisee "Lucky Strikeja. Ei lighttia. 2 askia." Tuon tupakat seuraavana päivänä. Siitä lähtien Detlef on enemmän poissa huoneesta kuin huoneessa, ravaa tupakalla sairaalan pihalla. Hän nukkuu selällään vammansa takia ja kuorsaa kovin, josta H hermostuu ja valittaa joka ikinen päivä. Muutamaa kuukautta myöhemmin törmäämme Detlefiin ruokakaupassa, mutta H ei muista häntä yhtään.

 

Hoitajaopiskelija vaihtaa siteitä, silmiä ei enää valaista taskulampulla. Hoitajaopiskelija on nuori mies, joka haaveilee Italiasta. Päähoitaja kehuu oppilastaan minulle ja kiusaa häntä Italia-innostuksesta puhumalla pizzaitaliaa. Buongiorno! Quattro stagioni! Verdure! Arrivederci! Mamma mia!

 

Regensburginkin sairaalan kahvion terassilla vanhat miehet istuvat tippapullot rivissä juomassa kaljaa puolen litran lasipulloista.

 

Kuljen H:n asunnolle Prüfeningiin autotallin alle bussilla ja olen eksyä usein. En törmää vuokraemäntään, jota en ole koskaan edes nähnyt. Vierailuaika on nyt 10 - 21, ja H:lle on ehdottoman tärkeää että olen paikalla koko ajan, vaikka hän nukkuisi. Niinpä sitten olen. Toipumista alkaa esiintyä, ja sen mukana tulee turhautumista ja kiukkua ja ikävystymistä. Pelaamme pelejä, ja minä voitan aina. Se huolestuttaa minua. Pian H kuitenkin ottaa kynän ja vihon esiin ja alkaa kirjoittaa. Aiemmin hän ei osannut kirjoittaa omaa nimeään; nyt onnistuu jo mikä vain, ja jopa japani.

 

Muutaman päivän päästä H pääsee pois sairaalasta. Menemme seuraavana päivänä omalääkärille. Hän lukee tuomamme sairaalan paperit, kalpenee, ja tarttuu puhelimeen. "Tulkaa kaikki tänne, minulla on huoneessani ihme. Mies joka putosi 15 metriä ja selvisi hengissä." Toinen lääkäri ja hoitaja tulevat huoneeseen. He lukevat sairaalan papereita ääneen, huokailevat, kauhistelevat, ja hoitaja toistaa Kiitos Jumala. Ensimmäistä kertaa ajattelen viittätoista metriä.

 

Käymme lääkärillä joka toinen päivä vaihtamassa siteet. Menen useimmiten mukaan. Joskus paljon myöhemmin uskallan jo jäädä odotushuoneeseen. Kerran siellä ollessani ainoa seuralaiseni on ikivanha nunna. Luen kirjaa, ja havahdun, kun nunna naputtaa tahtia jalallaan musiikin mukaan. Nostan katseeni ja koko nunna hytkyy. Kuuntelen hetken; you and me babe ain't nothing but mammals so let's do it like they do on the Discovery channel. Huutonauru irtoaa onneksi vasta käytävässä.

 

Toipumiselämämme on hyvin säännöllistä. H nukkuu 14-16 tuntia vuorokaudessa ja minä koetan ajoittaa hyvin pikaiset kaupassakäynnit hänen pitkiin päiväuniinsa. Heräämme sairaala-aikataulussa ennen seitsemää ja ensimmäisten päiväunien aika on jo yhdeksältä. Talutan suihkuun ja vessaan, pesen H:n tukan ja muut kerran päivässä, teen ruokaa, ajan H:n parran kerran viikossa, vaihdan siteitä, hoidan byrokratiaa. H:n nukkuessa roikun netissä tai luen kirjaa. Kun toipuminen edistyy ja H pysyy jo paremmin tolpillaan, kävelemme lähistöllä Baggerseella ja Prüfeningissa rauhallisia lenkkejä. Portaat pysyvät pitkään hankalina, mutta yhtäkkiä niidenkään kanssa ei ole enää ongelmaa. Kaupungille tai kauppaan taas on parempi jättää H:n kanssa menemättä, koska kuulo- ja näköärsykkeet - puhe, ihmisvilinä, autojen melu - aiheuttavat pahoinvointia ja huimausta. 

 

Näin päästään syyskuulle.