avaruukse

Neil Armstrongin kuolema oli minulle murheen paikka. Taas tuntuu siltä, että aikakausi on päättymässä - toisella taivaankappaleella kävelleitä on koko ajan vähemmän. Armstrong ja Edwin 'Buzz' Aldrin olivat minulle suuria sankareita lapsuudessani. Armstrongia en koskaan nähnyt, mutta Aldrinin kerran vahingossa.*



Kuukävelyäkään en koskaan nähnyt, sillä synnyin Apollo-ohjelman jo päätyttyä. Ihan pienenä lapsena kuulemma ihastuin, kun televisiossa näkyi jonkun filmiyhtiön logo, jossa näkyi tähtiä mustaa taustaa vasten. Hihkuin "Avaruukse!" ja olin kovasti tohkeissani. Vähän myöhemmin suosikkikirjani oli lapsille suunnattu Apollo-ohjelmasta kertova pieni tietokirja. Alle kouluikäisenä luin salaa Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja pelkäsin.



Sain vanhemmiltani lahjaksi pienen kaukoputken. Suuntasin sen Kuuhun ja opettelin meret ja Tychon kraaterin. Astronauttien jalanjälkiä ei näkynyt. (Kerran näin sillä myös vastapäisen talon naapurit täydessä touhussa, mutta arvioin homman tylsäksi ja suuntasin putken takaisin taivaankappaleisiin.)



Näköni heikkeni tenavana nopeasti, ja olin murheen murtama. En kehdannut kertoa kenellekään, että surin sitä, ettei minusta nyt voisi tulla astronauttia. Olin kovasti sitä mieltä, että muuten kaikki olisi ollut omissa käsissäni - siitä vaan koulun jälkeen lukioon, sitten lukemaan fysiikkaa, parhaassa tapauksessa samaan aikaan lentäjäkoulutukseen - ja kyllä vähintään Neuvostoliitto rekrytoisi. Mutta eivät ne ota rillipäitä.



Koulussa pidin ensimmäisen esitelmäni. Muut puhuivat harrastuksistaan, lemmikeistään tai kesämökkipaikkakunnastaan, minä piirstin kalvolle läpi Apollo 11:n ja kerroin kuuohjelmasta. Pelkäsin julkista esiintymistä niin, että tärisin, mutta muistan sen hetken, kun innostuin selittämästäni asiasta niin paljon, että pelko väistyi.



Tietysti innostuin järjettömän paljon myös fiktiivisistä avaruusaluksista. Huoneeni seinät oli paperoitu Star Trekillä bändijulisteiden sijaan. 



Ei minusta sitten koskaan tullut astronauttia, eikä edes avaruustutkijaa. Yliopiston tähtitieteen peruskurssi jäi kesken, ja matikat ja fysiikatkin kävivät jossain vaiheessa muka vaikeiksi. Vaihdoin alaa yhden ja toisenkin kerran ja avaruudesta tuli minulle "vain" harrastus. Innostuin muustakin.



Toki katson yhä NASA-tv:ltä laukaisut, muistan tarkistaa, milloin ISS kulkee ylitseni ja katson sitä kiikarilla, tarkkailen kuutakin. Kroatian lomallani paras nähtävyys oli dobsonilaisen teleskoopin kautta** nähty Saturnus. Syyskuussa toivon pääseväni yöksi tarpeeksi korkealle, jotta näen jossain valosaasteettomassa solassa kiikarillani Andromedan, jonka Seppo kerran minulle näytti Tartossa yliopiston työporukan matkalla. Avaruukse on yhä minulle tärkeä, ja tunnen pakahduttavaa onnea, kun voin nähdä netin kautta Curiosityn lähettämät kuvat Marsista tai kosmonauttien avaruuskävelyn livenä ISS:llä. Ei tällaista olisi pieni Tuuli osannut kuvitellakaan.



Minä vain toivon, että vielä joskus ehdin itse nähdä, kun ihminen taas kävelee vieraalla taivaankappaleella. 



*Asuessani Delftissä kävelin kerran kaupungintalon ohi, kun punaista mattoa pitkin saatettiin vanhaa, arvokasta herraa. Bändi vieressä soitti jostain syystä Star Warsin teemaa. Katselin aikani ja menin sitten kotiin. Myöhemmin luin, että hän oli ollut Buzz Aldrin. Minä näin miehen, joka on kävellyt kuussa, enkä tajunnut kenestä oli kysymys. Oli ollut yleisöluentokin, enkä ollut edes tiennyt. Kiroilin itsekseni, kun olin jättänyt tärkeät asiat niin syrjään, etten tiennyt erään sankarini olevan kotikaupungissani.



** Jos jollakulla on vinkkejä hyväksi ensimmäiseksi varsinaiseksi teleskoopiksi, kommenttilaatikkoon saa laittaa. Olemme harkinneet Orionin Sky Quest XT-8:aa, mutta se ei oikein sovellu hyvin valokuvaukseen. Silti se houkuttaa, koska se on kuulemma hintaluokassaan erinomainen, ja vielä jotenkuten kuljetettavissakin auton perässä.

7

Tänään on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun purimme muuttokuorman Delftissä. Muuttoauto oli hankalasti kapean kanavanvarren tukkeena ja paikalliset uhkasivat kutsua poliisit. Apuna olleet H:n uudet kollegat sanoivat, että ei siitä tarvitse välittää, niin ne aina sanovat.



Piti mennä tasan kahdeksi vuodeksi, sitten palata Suomeen omaan kivaan työhön, ostaa ehkä asunto, perheytyä, hankkia koira. Ei mennyt ihan näin.



Olen miettinyt koti-ikävää ja suomalaisuutta viime aikoina. Joku kysyi minulta, että kai minusta on hyvä olla suomalainen. Jäin miettimään, että niin, kyllä varmasti. Jos olisin itävaltalainen, olisi minusta varmaankin hyvä olla itävaltalainen, ja jos tsekki, olisi sekin hyvä. Suomalaisuudessa sinänsä ei liene mitään erikoisbonusta. En tunne, että on parempi olla suomalainen kuin jotain muuta kansallisuutta. Miksi ihmeessä olisi?



Maahanmuuttajavuosieni alkuvaiheissa koti-ikävä oli hirmuinen. Muistan, kuinka halusin sulkea silmät, jotta kaikki ei koko ajan näyttäisi niin kovin vieraalta. Mieluiten olisin sitten avannut ne ja nähnyt edessäni Liisankadun viettävän Tervasaarta kohti. Kaikki oli ajoittain väärin; näin ei tehdä Suomessa, miksi ne täällä näin tekevät.



Koti-ikävän aaltoja tulee ajoittain yhä, mutta enää ne eivät ole samanlaisia. Nyt kaipaan maisemaa ja sitä, että voin kommunikoida asioidessani omalla kielellä. Ja tietysti ihmisiä, mutta se onkin eri asia.



Oudointa on se, että juuri tällä hetkellä iso osa siitä entisestä koti-ikävästä kohdistuu Hollantiin. Kun lähdin sieltä vuosi sitten, ajattelin, etten tulisi maata kaipaamaan. Silti nyt ajattelen usein, kuinka ihana olisi kävellä Delftin läpi kauppaan, kuinka mukava ottaa juna Hoek van Hollandiin, kuinka kiva tavata kaverit Grote Marktilla ja katsella ihmisvilinää. Ja kun täällä jokin asia on outo tai erikoinen tai sitä ei ole, huomaan ajattelevani, että meillä Hollannissa tämä juttu kyllä toimi ihan toisella tavalla.



Epäilemättä nämä seitsemän vuotta ovat etäännyttäneet Suomesta. Lähtiessäni ajattelin vielä, että Suomessa kaikki asiat ovat parhaalla mahdollisella tavalla ja eläminen helppoa. Pitkään halusin takaisin. Nyt en enää oikein; muualla asuminen on opettanut, että tietyt perusasiat, kuten vaikkapa terveydenhuolto ja elämisen hinta ovat muualla paremmalla tolalla. Mutta eniten huomaan, että suomalainen mentaliteetti tuntuu nykyään usein kovasti vieraalta. En väitä, että saksalainen tai edes hollantilainen tuntuisi sen omemmalta; en vain koe enää pakottavaa tarvetta asua Suomessa siksi, että ihmiset olisivat siellä samanlaisia kuin minä. 



Ei pidä tuohtua eikä huolestua. Kyllä minä silti tietysti synnyinmaastani pidän. Maisemasta, kielestä, nuorten omaperäisestä pukeutumisesta, maaseudusta, metsästä, merestä, siitä, kuinka megahip Helsinki onkaan, varsinkin Baijerin pikkukaupungissa asuvan silmin. Urheilussakin kannatan aina Suomea, vaikka se saattaakin johtaa pettymyksiin. Mutta pahoin pelkään, että itsestäänselvää kotimaata minulla ei enää ole.

paying it forward?

Olimme alkuviikosta Itävallan Alpeilla vaeltamassa (koska hei, yksi pieni vuorijonohan ei minua jää ahdistamaan) ja havaitsin, että korkean paikan kammoa ei ole vieläkään. Reissu oli vähän haluttua dramaattisempi, kun jouduimme tällä kertaa pelastajien osaan. Kannoimme erään vuoren huipulta polkua pitkin alas 9-vuotiaan pojan (tai H kantoi pojan, minä kannoin rinkat ja koetin jutella pojan äidille rauhoittavasti) sidottuamme kaverin jalan ensin minun polvituellani. Kundilta taisi olla luu pahasti rikki liukastumisen jälkeen. 



Se draamasta, muuten tuli käveltyä lähinnä helppoja polkuja. En ollut ihan parhaimmillani ja mietin jo, josko ikä jo painaa, mutta sitten muistin olleeni edeltävät viisi päivää mahataudissa. Korkeusmetrejä ja polkukilometrejä tuli silti.



Kylpylässäkin kävimme, istumassa kuumassa lähteessä. Päätin taas vakaasti että alan ravata uimahallissa. Kerran viikossa tai jotain. 



Täällä alkoivat koulujen lomat vastikään ja tuntuu oudolta lukea suomikavereiden päivityksiä, joissa on jo syksyn henkeä. Lämpötilat huitelevat 25 asteen kuumemmalla puolella ja iltaisin ukkostaa. Olympialaiset ovat vieneet mukanaan aika totaalisesti; olen katsonut netin kautta lähes kaikkia lajeja ja innostunut vaikka mistä. Voisin aloittaa jousiammunnan tai bmx-pyöräilyn tai miekkailun tai soudun tai taekwondon. En kuitenkaan kuviokelluntaa tai pooloa tai varsinkaan lentopalloa.



Elämässä on vähän odottelun makua. Viihdyn tässä ja nyt ihan hyvin, mutta tiedän, että aika pian on siirryttävä muualle. Kohde ja ajankohta vain ovat vielä tietymättömissä.