paying it forward?

Olimme alkuviikosta Itävallan Alpeilla vaeltamassa (koska hei, yksi pieni vuorijonohan ei minua jää ahdistamaan) ja havaitsin, että korkean paikan kammoa ei ole vieläkään. Reissu oli vähän haluttua dramaattisempi, kun jouduimme tällä kertaa pelastajien osaan. Kannoimme erään vuoren huipulta polkua pitkin alas 9-vuotiaan pojan (tai H kantoi pojan, minä kannoin rinkat ja koetin jutella pojan äidille rauhoittavasti) sidottuamme kaverin jalan ensin minun polvituellani. Kundilta taisi olla luu pahasti rikki liukastumisen jälkeen. 



Se draamasta, muuten tuli käveltyä lähinnä helppoja polkuja. En ollut ihan parhaimmillani ja mietin jo, josko ikä jo painaa, mutta sitten muistin olleeni edeltävät viisi päivää mahataudissa. Korkeusmetrejä ja polkukilometrejä tuli silti.



Kylpylässäkin kävimme, istumassa kuumassa lähteessä. Päätin taas vakaasti että alan ravata uimahallissa. Kerran viikossa tai jotain. 



Täällä alkoivat koulujen lomat vastikään ja tuntuu oudolta lukea suomikavereiden päivityksiä, joissa on jo syksyn henkeä. Lämpötilat huitelevat 25 asteen kuumemmalla puolella ja iltaisin ukkostaa. Olympialaiset ovat vieneet mukanaan aika totaalisesti; olen katsonut netin kautta lähes kaikkia lajeja ja innostunut vaikka mistä. Voisin aloittaa jousiammunnan tai bmx-pyöräilyn tai miekkailun tai soudun tai taekwondon. En kuitenkaan kuviokelluntaa tai pooloa tai varsinkaan lentopalloa.



Elämässä on vähän odottelun makua. Viihdyn tässä ja nyt ihan hyvin, mutta tiedän, että aika pian on siirryttävä muualle. Kohde ja ajankohta vain ovat vielä tietymättömissä.