Akilleenkantapää

Olen harrastanut viime kuukausina hyvin hyvin paljon liikuntaa. Kahvakuulaa, bodyweight-treeniä, vaellusta, kävelyä, sauvakävelyä, juoksua, boulderointia. Kuusi tuntia viikossa ja joskus vielä paljon paljon enemmän. H varoitteli pari viikkoa sitten, että otahan kevyemmin, ettei tule vammoja. Mutta kun ei minusta tuntunut siltä että olisin tehnyt liikaa.

Sunnuntaina Eibseen ympäristössä nilkka kipeytyi. Luulin ensin, että siinä on rakko tai hankauma, mutta seuraavana päivänä tajusin, että kipu on jossain sisällä. Työnsin asian mielestäni ja kävelin vielä 10 kilometriä. Tiistaina käydessäni lentokentällä en voinut enää laittaa tavallisia nilkkurikenkiä jalkaan, vaan piti mennä lenkkareilla. Saman päivän iltana huomasin, että nilkasta kuuluu rahinaa ja natinaa, ja koko systeemi tuntuu ikään kuin kuluneelta hammasrataslaitteistolta.

 Lääkäri sanoo, että olen tulehduttanut ja vaurioittanut akillesjänteeni. Kuusi viikkoa juoksu- ja vaelluskieltoa, näin aluksi. Kaksi viikkoa lääkekuuria. Nilkkaa stabiloiva 'saapas', viisi päivää täyttä lepoa ja sitten takaisin lääkäriin ja ehkä kyynärsauvat pariksi viikoksi.

Piti lähteä viikonloppuna Hollantiin ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Piti nähdä ystävät siellä, viettää Sinterklaasia ystäväperheen luona. Piti käydä katsomassa valtamerta ja näyttämässä portfoliota yhdelle taholle. Sen sijaan istun jalka stabiloituna neljännessä kerroksessa ja kiroilen sitä, että tyhmästä päästä kärsii kantapää. Olisihan sitä nimittäin tietysti voinut kroppaansa kuunnellakin. Mutta kai minä ajattelin, että urheiluvammoja saavat vain urheilijat.

 Ajoituksellisesti kovin hankalaa sikälikin, että H on ensi viikon työmatkalla, ja minä saan könytä portaita alas ja ylös yksijalkaisena keskenäni. Tulossa siis erinomaisen mökkihöperö viikko, koska usein en täältä uskalla lähteä.