kotona suomessa

Istuin seiskan raitiovaunussa matkalla viimeisiltä jouluostoksilta vanhempieni luokse Pasilaan. Olin juuri kehunut puolisolleni, kuinka mukavaa ja kotoisaa olikaan käydä Suomessa, missä voin asioida omalla kielelläni ja keskustella satunnaisten kanssashoppaajien kanssa niitä näitä miettimättä sanakäänteitäni. Olimme lentäneet joulunviettoon edellisenä päivänä, ja luminen Helsinki näytti upealta.

Vastapäätäni istui keski-ikäinen siistihkö mies, joka lemahti hieman oluelta. En kiinnittänyt asiaan paljoa huomiota, yleinen ilmiö. Mutta sitten mies alkoi puhua.

"Hei jutku."

"Kyllä te saatana saatte kaiken aikaiseksi siellä Lähi-Idässä niin."

"Hei sinä juutalainen siinä."

Nostin katseeni vilkaistakseni, kenelle mies oikein puhuu. Hämmästyksekseni hän tuijotti suoraan minuun.

"Nosta vaan päätäs saatanan Anne Frank."

Painoin pääni hyvin äkkiä ja yritin syventyä lukemiseeni. Puolisoni vieressäni liikehti levottomasti. Katsoimme molemmat alas. Silmäkulmastani näin, että muut raitiovaunussa tuijottivat meitä. Vastapäätä istuva mies jatkoi solvaustensa syytämistä. Harkitsimme raitiovaunusta poistumista, mutta olimme jo väsyneitä ja halusimme lepäämään. Viidentoista minuutin kuluttua mies jäi pois Pasilan aseman kohdalla. Huokaisin helpotuksesta. Ihmettelimme puoliääneen, että tämä taisi olla kolmas kerta kun minua luullaan juutalaiseksi; useimmiten oletetaan eteläeurooppalaiseksi tai arabiksi.

Mutta viimeisen muutaman vuoden aikana lähes joka kerta Suomessa käydessäni on minulta tentattu etnisestä alkuperästäni tai ryhdytty suoraan herjaamaan.

Jostain syystä tästä puhuminen hävettää minua. Osaksi siksi, että mikä minä ihan tavallinen tumma suomalainen olen valittamaan, kun somalit ja kurdit ja romanit ja muut kokevat paljon pahempaa joka ikinen viikko. Minulla on helppoa, ja minun on turha mennä omimaan 'oikeiden' erilaisten ikäviä kokemuksia ja nostamaan omista pienistä välikohtauksistani meteliä. (Eräs vanha sukulaiseni kysyi vähän huolissaan jonkun taas tivattua etnistä alkuperääni, että kai sinä kerroit hänelle olevasi 100% suomalainen.* En kertonut. Mitä se kenellekään kuuluu, ja tekeekö tilanteesta jotenkin toisen se, että sattumalta en olekaan muualta?)

Osaksi siksi, että ystäväni hämmästelevät, kun puhun kokemuksistani. Eiväthän he ole ikinä törmänneet Helsingissä rasismiin. Kyse on varmaankin yksittäistapauksesta, juopot nyt sanovat mitä tahansa, ei kannata kuunnella, se nyt on sellaista hörhöilyä eikä siitä kannata välittää. Ei siitä voi päätellä, että Suomessa olisi rasismia. Eräs ystäväni, keski-ikäinen keskisuomalainen mies, naurahti vähän vinosti ja sanoi - siihen sävyyn että kertomustani vähän epäiltiin - että on se kumma että minä se aina törmään kaikenlaiseen. Niin. Mutta ei kai sitä voi pitää erityisen kummallisena, että vaalea suomalaismies ei törmää kotimaassaan etnisiin solvauksiin.

Umayya Abu-Hanna kirjoittaa Helsingin Sanomien aika sydäntäsärkevässä kolumnissaan muutostaan Hollantiin ja siihen johtaneista syistä. Kun kirjoittajan mustaihoisen pikkutytön naamalle paiskataan "saatanan neekeriä" metroasemalla ja Helsinki-Vantaalla, liikennevälineissä ja kaupassa, päättää kirjoittaja ymmärrettävästi, että koti olkoon jossain muualla. Amsterdamista löytyy monikulttuurisempi ja suvaitsevaisempi ympäristö, jossa samassa korttelissa asuu kaikenvärisiä ja -oloisia. Abu-Hannalle Hollanti näyttäytyy tasa-arvoisena ja kaikkia ihmisinä kohtelevana.

Oma Hollantini oli vähän toisenlainen. Mietin, että Abu-Hanna asuu Amsterdamissa, joka on aivan toista kuin pikkukaupunkien Hollanti. Mietin, että vain muutama vuosi on kulunut siitä, kun televisiossa paikallispoliitikko ehdotti sääntöä, joka kieltäisi arabian ja muiden 'mokelluskielten' puhumisen Rotterdamin kaduilla. Mietin, kuinka -ski-loppuinen sukunimi ei ollut mikään varsinainen valtti puolalaisista täyttyvillä työmarkkinoilla. Mietin, että Abu-Hanna kertoo ettei vielä ymmärrä hollantia, joten hän ei tiedä, mitä hänen ympärillään puhutaan. Mietin, että kahden vuoden maassaolon jälkeen minullakin oli vielä aika hyvä kuva Hollannista.

Muistelen niitä Hollannissa kokemiani hetkiä, jolloin olen tuntenut, että minuun suhtaudutaan toisella tavalla ulkomaalaisuuteni takia - kun minulta on tentattu, miksen vieläkään puhu hollantia kunnolla, kun minulta on kysytty, koska oikein lähden takaisin Suomeen - ja tajuan, että ero maiden välillä on kuitenkin valtava. Muukalaisena toisessa maassa minulta voidaan udella kielitaidostani tai taustoistani, suunnitelmistani tai syistäni maassaoloon. Mutta jotta minua häirittäisiin pelkän ulkonäköni perusteella täysin tuntemattomien ihmisten toimesta kadulla tai julkisessa liikenteessä, tulee minun matkustaa synnyinmaahani.

Kohta kahdeksan vuoden ulkomaillaoloni aikana en ole nähnyt sellaista tapahtuvan nimittäin kertaakaan. Ei minulle, ei muille.

* 99,8% suomalainen, 0,2% britti, väittää 23andme.

12.12.12

Erikoisina päivämäärinä on tapana yrittää löytää geokätköjä. Muinakin päivinä, tietysti, mutta näissä erikoisissa on oma hohtonsa. Olin tänään kaupungilla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja yritin löytää yhtä uudehkoa joulukalenterikätköä. Löytämättä jäi, sillä alue oli iltapäivällä täynnä ns. jästejä, eikä huomaamatta voinut penkoa. Illemmalla en enää jaksanut lähteä uudelle hakureissulle. Kätköilyssä on ollut parinkin viikon tauko. Helpoimmat kätköt ympäristöstä on jo haettu, ja kauas ei nyt pääse.

Bonnin rautatieasemalta löytyi pommi. En onneksi ollut siellä, koska jäin tätä jalkaa potemaan enkä matkustanut. Pommi tuhottiin ennen räjähdystä, joten ei siellä sentään mitään käynyt. Mutta kuitenkin. Ikkunastamme näkyvällä rautatiellä on vain remontti; ukot hiovat raiteita pitkin yötä. Äänieristys pelaa, eli meille ei kuulu mitään. Näkyy kyllä.

Ensimmäiset kaksi joulukorttia ovat saapuneet. Kiitokset Hankasalmelle ja Hertsigaan. Oma paja käynnistyi vasta tänään, ja huomenna onkin jo postitusoperaation vuoro. Vanha osoitekirjani alkaa olla täynnä yliviivauksia. Ihmiset ovat muuttaneet, eronneet, menneet pois maailmasta. Mutta onneksi siellä on myös marginaaleissa kovastipaljon lisäyksiä. Seitsemässä ja puolessa vuodessa lähipiiriin on tullut aika monta pientä henkilöä lisää.

Vielä viikko töitä ja sitten joululomailemaan. Jaksaa jaksaa.

Perinteisesti tässä olisi livepolkka

Tänä vuonna minulta jää Linnan juhlien vahtaaminen väliin. Ei, tämä ei ole mikään statement: olisin mielelläni nähnyt entisten presidenttien rivin, nyt kun se on taas kasvanut, ja ainahan se koltuistakin kälättäminen hauskaa on. Nyt on vain niin, että olemme kaupungin kahden muun suomalaisen kanssa yrittäneet sopia kahvittelua jo kuukauden päivät ja aina on tullut joku este. Tänään käy kaikille, joten mentävä on, vaikka perinteeni rikonkin.

Pääsen ensimmäistä kertaa viikkoon postilaatikkoa kauemmas. Saa nähdä, mitä jalka tykkää. Täällä kotosalla hissutellessa ei ole särkenyt kamalan paljon. Toisaalta tulehduskipulääkekuuri varmaan peittää osan tuntemuksista.

Olen suunnitellut kevään Eurocon-reissua Ukrainaan. Mielenkiintoisin kulkuvaihtoehto olisi bussilla, joka kulkee reittiä München - Nürnberg - Dresden - Lvov - Kiova - Beslan - Groznyi. Enpä tiennyt, että meiltä menee bussi Tshetsheniaan. No, bussilla Kiovaan kestää puolisentoista vuorokautta, jonka kyllä jaksaa, varsinkin kun reitti on uusi ja muut matkalaiset takuulla mielenkiintoisia. Mutta kuinkahan hajalla sitä olisi sitten määränpäässä? 

Bussimatkoissa Euroopan halki on se hyvä puoli, että tosiaankin kohtaa ihmisiä. Samassa pienessä tilassa tuntikausia, ja johan tulee juteltua. Jotkut jäävät sitten ystäviksi. Pari päivää sitten tekstailin bussimatkaystävän kanssa, johon tutustuin muutama vuosi sitten matkalla Haagista Tukholmaan. Hän oli silloin aika vastikään tullut pakolaisena Eurooppaan, kotoisin Halabjasta, ja puhuimme läpi Saksan, Tanskan ja nukkuvan Etelä-Ruotsin. Lentokoneessa aika on aika lyhyt tutustumiseen, ja ihmiset kovin erilaisia. 

Sitten pitäisi vain tietää, että asummeko tässä vielä huhtikuun loppupuolella. Nyt on hyvä aika toivoa perheen pätkätutkijalle vielä yhtä edes parin kuukauden pätkää täällä. Tietysti sitä seuraavaakin työpaikkaa, mutta aloitetaan toivominen pienestä niin ei olla ahneita.

Lisäys: Puoli tuntia äskeisen kirjoittamisen jälkeen H sai vielä kahden kuukauden jatkon tammi-helmikuulle. Joskus pienet toiveet toteutuvat äkkiä.

Kansakunta on pelastettava ja muuta pientä

H on työmatkalla. Tajusin juuri, että olen ensimmäistä kertaa Regensburgin kodissa muutaman yön yli yksin. Johan tässä on ehtinyt tottua muuhun, vaikka kolmen vuoden ajan erillään asuttiinkin. En osannut oikein nukkua. Tuntuu, että olin juuri nukahtanut kun piti herätä ottamaan aamulääkkeet (tulehduskipulääkettä, tarvittaessa vahvempaa kipulääkettä, mahalääkettä, jotta vatsa kestää kipulääkkeet ja B-vitamiinia).

Aika käy vähän pitkäksi kun on yksin kotona, ei voi lähteä minnekään, eikä edes harrastaa liikuntaa. Tuntuu kuin olisin lukenut netinkin läpi. Työtkin on tullut tehtyä aikataulussa.

Eilen lueskelin Hesarin pääkirjoituksesta, kuinka Suomessa on kansakunnan pelastamisen hetki. Kuulostaa hurjan pelottavalta, että koko kansakunta nyt on jonkun kauhean uhan alla. Ja pelastus on yhdestä hetkestä kiinni. Miten se kansakunta - suomalaisuus, kaikki, mitä olemme - sitten pelastetaan? No, turvaamalla kilpailukyky. Joka on nyt vain maailman kolmanneksi paras, joten kai tässä on aika painaa paniikkinappulaa.

Miten kilpailukyky - ja tekstin mukaan samalla hyvinvointivaltio - turvataan? Tietysti samoilla vanhoilla keinoilla: nostetaan eläkeikää, leikataan työttömiltä, opiskelijoilta, työllisten palkoista ja nuorilta, alennetaan yritysveroa mutta nostetaan tuloveroa. Tiedä sitten, mikä se hyvinvointivaltio enää on, kun hyvinvointi pala palata leikataan pois.

Tätä retoriikkaahan on jo kuultu maailman sivu, mutta ehkä se ei ole vielä tarpeeksi tehonnut. Ei, vaikka kilpailukykymantraa hoetaan Suomessa joka paikassa, ja vaikka kaikkea maassa katsotaan talouden ja tuottavuuden näkökulmasta. Siispä on otettava kovemmat keinot käyttöön; maalailtava koko kansakunnan kohtalon olevan kyseessä. On vain yksi totuus, ja ken siitä poikkeaa, on tuhon oma.

...

Ja sitten jotain ihan muuta. Uusi J.J. Abramsin Star Trek -elokuva on näemmä tulossa teattereihin keväällä. En ollut kovin vaikuttunut siitä edellisestä, ja julisteesta päätellen luovuus ei ole liiemmin kukkinut tämän seuraavankaan tekeleen kohdalla. Harvoin näkee yhtä pikaista kopiointia; The Dark Knight julkaistiin kuitenkin vasta tänä vuonna. Meillä julistesuunnittelussa tästä olisi saanut hylätyn. Vähän originellimpi pitäisi olla.

Vasemmalla Star Trek Into Darkness (2013). Oikealla The Dark Knight Rising (2012).