encounters

(Tämä oli jo FB:n puolella, mutta haluan talteen blogiin. Anteeksi englanninkielisyys. Olimme siis lyhykäisellä reissulla Kansaissa - H:lla oli konferenssi Osakassa ja otimme varaslähdön viikonloppuna, jotta ehdimme käydä tervehtimässä Naran peuroja ja Osakan yöelämää. Minä kävin vielä Kiotossa verestämässä muistoja ja geokätköilemässä. Kansailaiset ovat kovin paljon tuttavallisempia kuin tokiolaiset. Ottivat kontaktia, pääsimme juttelemaan.)

So I sit on a park bench near the Yasaka shrine in Kyoto today, logging a geocache, what else. A very old man comes to talk to me and asks if he can practice his English with me. I say of course - I always do - and we go through the typical practice-English conversation - where I come from, do I like Japanese food, have I seen the mount Fuji. He asks whether we still have trouble from the volcano, apparently mixing up Finland and Iceland. After a few minutes of talking he asks me if he can show me something.

In his pocket there is a paper folded very carefully. He unfolds it and gives it to me and asks me to read it out loud. I read

"For whither thou goest, I will go; and where thou lodgest, I will lodge: thy people shall be my people - whither thou goest I will go"

I look up and say "That's from the book of Ruth" and he says "yes, the book of Ruth". I continue "But I also know it from a song" and he smiles and says "yes, me too". He folds the paper again and puts it in his pocket and shakes my hand, very seriously, and thanks me for talking with him today.

Thank you for the discussion, Komota-san.

kaze = flunssa

Sana kaze tarkoittaa flunssaa. Valitettavasti sama sana tarkoittaa myös tuulta. En ole ihan varma, onko kanji sama 風 sekä nuhakuumeelle että tuulelle. Ehkä on hyvä, etten ikinä ottanut sitä kanjitatuointia, josta nuorena haaveilin. Olisi tylsää, jos olisi räkätaudin merkki kirjailtuna kroppaan.

Flunssaiset käyttävät pientä naamiota, jotta eivät pärskyisi ympäriinsä ja tartuttaisi muita. Kotiin kun ei oikein voi jäädä potemaan - Japanissa ei tunneta sairaslomia. Pari päivää sitten junassa vieressämme istunut salaryman niisti äänekkäästi töräytellen, ja me ihmettelimme. Niistäminen julkisesti ei ole oikein soveliasta. Eilen H sitten sairastui flunssaan.

Hämmästyttävämpää on ehkä, ettemme ole pahemmin sairastelleet. Stressitaso on ollut korkea, olemme vaihtaneet mannerta, elämänrytmiä ja ruokavaliota, liikume koko ajan ruuhkaisissa julkisissa kulkuvälineissä ja ilmakin on muuttunut kuumasta kylmäksi. Parempi näin. Yksi kaze kyllä selätetään inkiväärillä, valkosipulilla ja chilillä.

oneesan

Tässä jonkin aikaa sitten nuori mies antoi minulle paikkansa junassa. Olin kiitollinen. Hän halusi jatkaa juttua kanssani ja kutsui minua oneesaniksi eli isosiskoksi. En valitettavasti osannut tarpeeksi kieltä; jouduin sanomaan wakarimasen, wakarimasen. Kaveri oli nähdäkseni tyyppi, jolla oli vaikea kommunikoida - jos omassa kehyksesssäni arvailisin, ehkä asperger, ja siksi minua haittasi vielä enemmän, etten osannut kommunikoida järkevästi. Hän yritti parhaansa, minä en osannut paljon mitään.

jitensha = polkupyörä

Ostin tuossa syksyllä alennusmyynnistä polkupyörän. Se olikin melkoinen proseduuri. Vanha fillarini jäi Eurooppaan - se oli oikein hyvä ja vikkelä, mutta auttamattomasti liian pitkä. Jouduin kurottamaan siten, että lopulta kädet puutuivat aina muutaman kilometrin jälkeen. Asiaa ei auttanut, että pyörässä oli suora tanko, joten käsien otteita ei pystynyt kovasti vaihtamaan. Toivon mukaan fillari on sopivampi nykykäyttäjälleen.

Olin kuvitellut, että täältä löytyisi ihan helpolla puolitoistametriselle kohtuuhyvä kippurasarvinen peruspyörä, mutta ilmeisesti olen jokseenkin lyhyt täälläkin. Tarpeeksi matalia kyllä löytyi, mutta yläputki oli aina turhan pitkä. Mamachareja olisi toki ollut valikoimassa. (Mamachari on matala mammapyörä, jossa on kori ostoksia varten ja lastenistuin tenavaa varten, tai kaksi lastenistuinta, joskus sähköakku, usein tosi kirskuvat jarrut, ja fillari painaa ilman ostoksia ja tenaviakin varmaan 25 kiloa. Kunnioituksella katson niitä japanilaisia mamoja, jotka painavat täydessä lastissa olevalla charilla ohitseni pyörätiellä.)

Muutaman epäonnistuneen nettikauppatilauksen (Rakuten näemmä ei useinkaan kerro, josko tuote on oikeasti olemassa, ennen kuin sen on tilannut ja maksanut) jälkeen päädyin käymään läpi Tokion fillarikauppoja. Shinjukun Y's Roadista sitten löytyi se oikea pyörä, edellisvuosien malli Cannondalen naisten Synapsesta. Pyörä on pieni ja lyhyt ja sen osat on mitoitettu pienikätiselle; yletyn hyvin jarrukahvoihin, vaihtaminen onnistuu kevyesti, eivätkä kädet enää puudu. Ajaminen on yhtä juhlaa! Pyörän rekisteröintikin onnistui samassa liikkeessä. Mikä on ihan hyvä, sillä pari viikkoa sitten minulta jo kysyttiin rekisteritarraa Juurin-puistossa.

Täältä Tokion pohjoispuolelta pääsee Arakawan jokivartta pitkin pyörätietä koko matkan Tokionlahdelle ja vaikka Disneylandiin. 37 kilometriä suuntaansa. Sitä emme ole vielä ajaneet, mutta 50 kilsan lenkki on jo tehty. Muuten olen käyttänyt pyörää kotiseutuun tutustumiseen; sillä on helppo käydä eksymässä lähiseuduilla. Valitettavasti vain joka paikassa ei ole pyöräteitä, ja liikenne on vähän hankalaa. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen olen jo jotenkuten tottunut, mutta näemmä kaikki pyöräilijät eivät ole. Vastavirtaan fillaroivia kutsutaan "lohiksi", ja he kai ajattelevat, että on turvallisempaa ajaa autoliikennettä vastaan oikealla puolella. Tästä vain aiheutuu se, että kun vaikkapa minä ajan autojen vasemmalla puolella liikenteen mukaisesti, tulee fillareilla turhia kohtaamisia, ja toisen täytyy väistää autojen sekaan.

Ihmettelinkin, että onnettomuuksia ei kuitenkaan näytä tapahtuvan, kunnes tällä viikolla nähtiin kaksi kolaria; toisessa osapuolena skootteri ja mamachari, toisessa auto ja fillari. Onneksi pahempia vammoja ei näyttänyt tulleen kummassakaan tapauksessa. Minä olen tähän mennessä säästynyt kolareilta ja jopa pahemmilta kaatumisilta. Koputan puuta.

Trikoita en kyllä osta.

arjen ilmiöitä: sähkö

se kulkee ilmassa eikä maan sisällä. Kuulemma pääministeri aikoo ryhtyä siivoamaan Tokion keskeisten hoodien kaapelihässäkkää pois näkyvistä, jotteivat näyttäisi vuoden 2020 olympiavieraiden silmissä rumilta. Saapa nähdä.

arjen ilmiöitä: automaatit

Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan katujen varsilla ja ihan joka paikassa; juoma-automaatit. Kesällä ostin niistä kylmää teetä (vihreää tai oolongia, makeuttamatta), nyt olen siirtynyt kuumaan kahviin (ällömakeaa, pienessä metallitölkissä). Samasta automaatista saa sekä kylmiä että kuumia juomia. Hinta vaihtelee 90 jenistä 150 jeniin. Huuhaalle tiedoksi, että sitä yhtä automaattia en ole vielä nähnyt.

arjen ilmiöitä: jonotus

Junalaiturille on tarkkaan merkitty eri junanvaunujen pysähtymiskohdat. Matkustajat jonottavat siististi oven kohdalla ja antavat poistujien ohittaa ensin. Jos on ruuhka-aika, jono kiemurtelee lenkkejä täpötäydellä laiturilla. 

fukushima mon amour

Minua on jo kauan ärsyttänyt Japanin vuoden 2011 katastrofiin liittyvä länsimainen uutisointi. Tänne muutettuani se ei enää vain ärsytä, vaan raivostuttaa.

Länsimaisissa uutisissa ei mainita tsunamin ja järistyksen pariakymmentätuhatta kuolonuhria, tsunamin tuhoamilta alueilta evakuoituja eikä järistysorpoja. Länsimaisissa uutisissa vuoden 2011 katastrofi on yhtä kuin Fukushima. Fukushima Fukushima Fukushima.

En minä väitä, etteikö ydinonnettomuus olisi ollut todella valitettava ja kauhea tapahtuma. Mutta sen maaliskuun kauhut olivat säteilyä välittömämmät. Ne ovat muualla maailmassa jo unohtuneet, mutta Fukushima on otsikoissa tämän tästä. Kun Japania uhkaa taifuuni, on "hirmumyrsky iskemässä suoraan Fukushimaan", menee se sitten lännestä ohi tai ryöpyttää Tokiota. Kun eteläisessä Japanissa on maanjäristys, "järisi maa lähellä Fukushimaa". Lehdistön miellekartassa Fukushima lieneekin suunnilleen Honshun saaren kokoinen pläntti, ja sen ympärillä on pieni alue, jonka kohdalla kartassa lukee "muu Japani".

Kaikkein vastenmielisintä on kuitenkin keltaisessa lehdistössä ja ns. vaihtoehtomediassa ilmenevä pelonlietsonta, jossa keskitytään maalailemaan kauhua ja tuhoa koko maailmalle. Näissä uutisissa japanilaiset lähteet ovat järjestään epäluotettavia valehtelijoita ja tilanne täällä katastrofaalinen, mutta kukaan vain ei paikan päällä myönnä sitä.

Epäilemättä Tepco voisi hoitaa kaikein paljon paremminkin, enkä usko että he tiedottavat tilanteesta sataprosenttisen rehellisesti. Eittämättä japanilaisetkin vetivät syvään henkeä, kun Abe Shinzo väitti olympiahankkeen veturina toimiessaan, että Fukushiman tilanne on täysin hallinnassa.

Säteily ei kuitenkaan leviä värikkäänä aallonkorkeusvanana koko maailmaa kohti. Eikä Tyynimeri todellakaan ole kuollut - syömme sen kalaa joka päivä, ja vastikään Tokion gaijinporukka kävi uiskentelemassa delfiinien kanssa ihan tuossa rannikolla. Täällä Tokiossa taustasäteily on tosiaankin puolet siitä, mitä vaikkapa Kotkassa, ja huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Regensburgissa. (Tosin kertoessani tämän eräälle maailmanlopunmaalarille verkkokeskustelussa sain kuulla olevani hyväuskoinen hölmö, joka uskoo hallituksen propagandaa. Kun kerroin, että minulla sattuu olemaan pääsy myös oman säteilymittarin kimppuun, olin kuulemma maksettu agentti.)

Kyllä, minäkin jätin eilen halvat tomaatit ostamatta, kun luin laatikosta "Fukushima Fresh Vegetables". Sen enempää en pelkää enkä huolestu, ja sekin varotoimi oli hyvin todennäköisesti aivan turha. Säteily on vaikea asia, mutta sitäkin voi yrittää ymmärtää. Jos siihen eivät riitä rahkeet eikä aika, voisi edes vähän tutkailla lukemansa kauhu-uutisen kontekstia ja referenssejä. Jos sama sivusto kouhottaa globaaleista salaliitoista ja kemikaalivanoista, voisi ehkä jättää peljästymättä. Tai ainakin lietsomatta kauhua sosiaalisessa mediassa.

alan töitä ja kotiseutumatkailua

Hirveästi on ollut kaikenlaista kivaa viime aikoina, mutta hauskinta oli päästä tekemään vähän oman alan hommia. Ystäväni Fleur vieraili Japanissa (tai vierailee edelleen), ja tehtiin tiiminä muotikuvausta La Bongille. Minä kuvasin liikkuvaa kuvamateriaalia behind the scenes -videoita varten. Fotattiin Shimokitazawassa, Harajukussa ja Shibuyassa, ja työ oli raskasta ja pirun kivaa. Outo lokakuinen 30 asteen helle sai homman tuntumaan totuttuakin hikisemmältä. 

Behind the scenes is here accidentally in the picture. Kuva: Fleur Beemster

Pari viikkoa sitten ehdin jo networkkailla vip-kortti taskussa Tokyo Photossa. Tutustuin kanadantokiolaiseen kuvaajaan, joka kertoi mahtavia anekdootteja muunmuassa siitä, kuinka hän teki Timen kantta varten portrettia Akira Kurosawasta. Tapasin myös japanilaisia fotoharrastajia, pari lehtikuvaajaa, yhden eri hauskan arkkitehdin ja kiinalaisen muotikuvaajan. Sähköpostiosoitteita ja käyntikortteja vaihdeltiin ja myöhemmin mennään taas porukalla katsomaan näyttelyitä ja puhumaan valokuvaa.

Regensburgin taide- ja fotomaailman jälkeen Tokio tuntuu siltä kuin olisi tullut janoisena vesiputoukselle tai nälkäisenä herkkupuotiin. (Herkkupuodeista puheenollen, Ikebukuron Tobun alakerrassa silmiini osui tänään sana "ペルナリムップ". Pysähdyin niille sijoilleni ja luin uudelleen. Kyllä siinä tosiaan lukee perunarimuppu eli perunalimppu. Sen vieressä oli vielä "ハパンレイパ", hapanreipa. Ihan kohta testaan.)

Fotojuttujen lisäksi on ollut kovasti sosiaalista elämää. Ensin olin suomalaisten naisten kanssa syömässä Ginzassa Liisa Ihmemaassa -teemaravintolassa, joka nyt ei ollut niin kovin ihmeellinen, mutta ihan hauska. Sitten scifipiireistä tuttu Mårten kävi Tokiossa ja tapasi meidät suunnitellusti olutbaarissa ja sattumalta Nikkon asemalla. Fleurinkin kanssa on tullut hengattua pariin otteeseen ja käytyä porukalla syömässä liukuhihnasushia Genkissä (joka pöydän ääressä on oma iPad, jolla tehdään tilaus, ja pian sushi ilmestyy hihnaa pitkin oman pöydän kohdalle. Odottaessa voi pelailla peliä). Nikkossa törmäsimme myös suomalaiseen matkailijaan ja baijerilaiseen matkailijaan ja sveitsiläiseen matkailijaan ja kaikkien kanssa tuli kovastipaljon juteltua. Luulen, että minun täytyy erakoitua muutamaksi päiväksi, jotta saan akut ladattua kaiken tämän sosiaalisuuden jälkeen. 

Kotiseutumatkailimme Kamakurassa pariin otteeseen, mutta siitä H on jo blogannut. Viime viikonloppuna olimme sähkökatkoksia paossa Nikkossa vuorilla (tutkimuslaitoksella tehdään jotain vuotuista sähkösäätöä, en tiedä detaljeja, mutta ainakin tänään olemme olleet vielä generaattorin varassa). Ruska on alkamaisillaan ja nyt on taas kolmipäiväinen viikonloppu (kansallinen urheilupäivä!), joten Nikkoon oli eksynyt muutama muukin ihminen.

Keganin putoukset kamerakännykkärivin takana.

Pari kellervää tai punervaa puuta näkyi, mutta ruska on parhaimmillaan kai vasta parin kolmen viikon päästä. Silloin kuulemma Nikkokin on niin tupaten täynnä, että normaalisti 50 minuuttia kestävä matka asemalta Chuzenji-järvelle neulansilmämutkaista vuoristotietä kestää 3-4 tuntia. (Emme mene sinne silloin.)

Maisema, schmaisema, tuumaa paikallisnuoriso näköalatasanteella.

Niinhän se on, että täällä kaikki tapahtuu laumassa; ihmisiä vain on niin paljon ympärillä, ettei tässä pahemmin pääse autiutta kokemaan. Nikkosta löytyi kuitenkin paikkoja, joissa hetkittäin näkyvissä oli vain polku, metsä ja koski, eikä ihmiskäden jälkeä liikaa. Se teki pääkaupunkilaiselle hyvää. 

Kanmangafuchin rotkollakin seuranamme oli vain noin 70 jizoa.

helppo kieli, sanoivat

Japanin alkeiskurssia on pari kolme viikkoa takana. Olen eläissäni ehtinyt opiskella muutamaa kieltä (ranskaa, englantia, ruotsia, saksaa, latinaa, hepreaa ja hollantia) ja unohtaakin niistä osan. Näiden opiskelujeni aikana olen huomannut, että numerojärjestelmien oppiminen on aina minulle suhteellisen vaikeaa. En tahdo oppia, milloin sanotaan kymmenluku ensin ja milloin taas lopussa, ja epäsäännölliset numerosysteemit ovat yhtä tuskaa.

Japania opiskelleet nauravat ehkä tässä kohtaa jo partoihinsa.

Alku on ihan kohtuuhelppo.

1 - Ichi
2 - Ni
3 - San
4 - Shi (paitsi koska shi kuulostaa kuolemalta, niin sanotaankin mieluummin yon)
5 - Go
6 - Roku
7 - Shichi (paitsi koska tämä voi mennä sekaisin muiden samankuuloisten kanssa, niin sanotaankin välillä nana, paitsi silloin kun ei sanota)
8 - Hachi
9 - Kyu

Eli tässä heti pari poikkeusta, jotka ovat tilanneriippuvaisia.

10 - Juu
20 - Nijuu
30 - Sanjuu

jne

100 - Hyaku
200 - Nihyaku
300 - Sanhyaku

jne

1000 - Sen
2000 - Nisen
3000 - Sanzen

jne

10000 - Man
20000 - Niman
30000 - Sanman

jne

Suhteellisen helppoa tähän asti. Mutta! Kun tätä ns. "abstraktia" numerosysteemiä käytetään, tulee jokaista numeroa seurata josushi eli lukumääräsana. Ei voi sanoa kaksi koiraa - Ni no inu - vaan pitää sanoa Ni hiki no inu, Kaksi pieneläimien määrälukua koiraa. Ja näitä lukumääräsanoja on tavattoman paljon. Tässäpä muutamia:

bu - sanomalehtiä tai muita lehtiä tai paperipinkkoja
dai - autoja, polkupyöriä, koneita, laitteita
hai, bai, dai - kupillisia tai lasillisia, lusikallisia, mustekaloja, rapuja
hiki, biki, piki - pieniä eläimiä, kaloja, liskoja, sammakkoeläimiä, demoneita, örkkejä
hon, bon, pon - pitkiä ohuita esineitä, jokia, teitä, rautateitä, kyniä, kravatteja, kitaroita, mutta myös puheluja, bussireittejä, elokuvia, pisteitä urheilussa
kai, gai - kerroksia
mai - ohuita, lättäniä esineitä: papereita, valokuvia, laattoja
mei - ihmisiä (kohtelias muoto)
men - peilejä, pelilautoja, tietokonepelien tasoja, tenniskenttiä
nin - ihmisiä (paitsi poikkeukset)
ri - ihmisiä (joidenkin tiettyjen sanojen kanssa)
satsu - kirjoja
wa - tarinoita, tv-sarjan jaksoja
byoo - sekunteja
fun, pun - minuutteja
gatsu, paitsi joskus tsuki - kuukausia
haku, paku - yöpymisöitä
ji - tunteja päivässä
jikan - tunnin pituisia ajanjaksoja
ka - kuukaudenpäiviä
nen - vuosia, mutta ei kun kyseessä on ikä
nichi - päiviä kuussa, paitsi poikkeukset
sai - vuosia, kun kyseessä on ikä
shuu - viikkoja
ba - näytelmän skenejä
bun - lauseita
byooshi - musiikin tahteja
chaku - pukuja
choo - aseita, mustetikkuja, viuluja, riksoja, toisin kirjoitettuna saksia, sahoja, housuja, tofupaloja, kolmannella tavalla kirjoitettuna kortteleita
fuku, puku - kulhollisia matchaa, annoksia puuterimaista lääkettä, röökinhaikuja, taukoja
hari - sateenvarjoja, telttoja
hashira - jumalia
kan - sotalaivoja
ki - hautoja, tietokoneen prosessoreita, reaktoreita, hissejä

jne. Tässä oli siis tosiaankin vain osa. Eikä näitä voi jättää pois.

No. Tämän abstraktin numerosysteemin lisäksi on toki myös perinteinen japanilainen numerosysteemi. Se sisältää vain numerot yhdestä kymmeneen, ja sitä käytetään itsenäisesti eli ilman määrälukusanaa. Mutta sen sanat ovat toki ihan eri:

1 - hitotsu
2 - futatsu
3 - mittsu
4 - yottsu
5 - itsutsu
6 - muttsu
7 - nanatsu
8 - yattsu
9 - kokonotsu
10 - too

Yksi käytännön asia, jossa numeroita tarvitaan, on päivämäärän ilmoittaminen. Kuukaudet ovat japaniksi suhteellisen helppoja. Lykkää numero alkuun ja sano kuukausi, niin siinä se. Epäsäännöllisiä ovat vain huhtikuu, heinäkuu ja syyskuu. Mutta kuukauden päivissä onkin sitten taas ihan oma systeemi:

1. - tsuitachi
2. - futsuka
3. - mikka
4. - yokka
5. - itsuka
6. - muika
7. - nanoka
8. - youka
9. - kokonoka
10. - tooka

jne.

Tänään on 2013.10.2. eli Nisenjuusannen juugatsu futsuka. Paitsi että tietysti on Heisei juugonen juugatsu futsuka myös.

Eli kuten opettajamme tapaa sanoa: PLEASE MEMORIZE.

tsukimi

On syyskuun katselun aika. En ole syönyt riisikakkusia enkä viettänyt juhlia, mutta illalla kävin valokuvaamassa kuuta. Pihan pesukarhu liittyi hetkeksi seuraan. Näin sen nyt kunnolla toisen kerran. Se ei ole mikään japanilainen tanuki, vaan amerikkalaistyylinen akuankasta tuttu pesukarhu, iso ja naamioitu ja raitahäntäinen. Kuulemma niitä tuotiin tänne 70-luvun lopulla lemmikeiksi, ja villiintyivät sitten luontoon.

Rapu sanoo: "Älä käy mulle!"

Taifuunin aikaan viime viikonloppuna etuovemme edessä hengasi myös rapu. Jokapäiväisempiä tuttavuuksia ovat pihan kaksi kissaa, shironeko ja kuroshironeko, valkoinen kissa ja mustavalkoinen kissa. Niiltä on molemmilta leikattu korvan kärki pois - en tiedä, tarkoittaako se, että ne kuuluvat jollekulle, vai mitä. Joissakin maissa se tarkoittaa että tämä kissa tässä on leikattu, mutta meidän pihan kollilla on kyllä karvanopat tallella.

Shironeko paistattelee päivää.

Japanintunnit alkoivat. Meitä on 10. Amerikkalainen, italialainen, slovakialainen, kiinalainen, bangladeshiläinen, britti, tanskalainen, hollantilainen ja me kaksi suomalaista. Tuntuu kovin tutulta; muistelen, kun kahdeksan vuotta sitten juuri Hollantiin muutettuani istuin samanmoisilla tunneilla ja opiskelin alkeita pienessä kansainvälisessä porukassa. Tämä ensimmäinen kurssi keskittyy käytännön asioihin ja puhumiseen ja menee vauhdilla eteenpäin. Opettajamme Endo-sensei nauraa paljon ja pitää huolen, että kaikki pääsevät ääneen. Seuraava kurssi on sitten kielioppipainotteinen.

Uutisissa on ollut taifuunin jälkien korjaamisen lisäksi kahden suuren kuolema. Toyotan Toyoda ja Nintendon Yamauchi. Lisäksi on puhuttu olympialaisista ja siitä, mitä kaikkia uudistuksia ja muutoksia niihin valmistautuminen aiheuttaa (pitää ehtiä käymään Tsukijin kalatorilla ennen kuin se siirretään). Löysin kaukosäätimestä napin, jolla kello seitsemän iltauutisten kielen saa vaihdettua simultaanitulkatuksi englanniksi, joten nyt olen vähän paremmin ajan hermolla.

Olemme suunnilleen kartoittaneet lähialueen ruokakaupat. Summit taitaa olla suosikkini, vaikkei erityisen halpa, ja päivittäiset pienet asiat hankimme Lawson 100:sta. Summitin ja Ito-Yokadon kalatiskit ovat aivan mahtavia. Summitissa kalakokki seisoo pöydän takana ja fileoi taatusti tuoreet kalat ja leikkelee sopivat palat mustekalaa asiakkaan odottaessa. Jossain erillisessä ruokapostauksessa aiheesta lisää; mainittakoon tässä kuitenkin, että Rikenin ruokala on loistopaikka syödä myös. Valtava valikoima hyvää ruokaa ja hinnat halvemmat kuin Unicafessa.

Olisi taas kolmipäiväinen viikonloppu tulossa, mutta H:n pomo ehdotti, että H tulisi maanantaipyhänä töihin, pomo kun lähtee sitten yli kuukaudeksi reissuun konferenssiputkeen. Epäilemättä tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Ei se mitään. Ehdimme huomenna Akihabaraan ja sunnuntaina taas vaikka Kamakuraan. Daibutsu kun jäi viimeksi näkemättä.

Hiekkaranta viimeksi nähtiin, mutta näen sen kovin mielelläni uudelleenkin.

Illalla ehdin juuri nukahtaa kun järistys kaukana Fukushimassa herätti. Eilen meille opetettiin järistysturvallisuutta.

oh, oh, sanshin oh

Lapsena luin Mummolassa Valittuja paloja. Niissä parhainta oli Kuukauden kirja. Yhdessä Kuukauden kirjassa, jonka luin ehkä kymmenvuotiaana, oli kertomus baseballtähdestä nimeltä Sadaharu Oh, tai oikeammin Wang Chenchih (王貞治), joka piti hallussaan Japanin yhden kauden kunnariennätystä vuodesta 1964.

Oh oli välillä hyljeksitty kiinalaisesta syntyperästään johtuen. Välillä hän löi huonosti. Yksi kausi meni ihan penkin alle, ja korjatakseen tilanteen Sanshin Oh eli hutikuningas päätyi iaido-oppiin. Oh opetteli pitämään itsensä tasapainossa ja lyömään täydellisen tameshigirin (miekanisku, jolla nippu viljaa leikkautuu siististi kahtia). Oppimalla tämän hän oppi myös lyömään baseballia ja tuli legendaksi.

Minä luin tämän monta kertaa saman kesän aikana ja yhtäkkiä halusin oppia lyömään miekalla. Tameshigiriin törmäsin seuraavan kerran 2000-luvun vaihteessa, kun huomasin, että iaidoa voi oppia Helsingissäkin. En minä tameshigiriä oppinut, mutta koko kiinnostukseni miekkaan ja jopa Japaniin johtaa tuosta yhdestä Kuukauden kirjasta.

Tänään katselin täällä televisiosta, kuinka curacaonhollantilainen Wladimir Balentien löi vihdoin Sadaharu Ohin vanhan ennätyksen. Ehkä oli jo aikakin. 

Balentien pelaa Yakult Swallowsissa, Oh oli Yomiuri Giantsin mies, ja minä olen jostain syystä päätynyt pitämään Hanshin Tigersistä. 

Tigersien historiaan liittyy suhteellisen korni juttu. Vuoden 1985 Japanin sarjassa he voittivat paljolti Randy Bassin ansiosta. Fanit juhlivat Osakassa, ja aina kun jonkun pelaajan nimi huudettiin, tätä pelaajaa muistuttanut fani loikkasi kanavaan. Pahaksi onneksi ketään Randy Bassin näköistä parrakasta länkkäriä ei ollut paikalla, joten luovat fanit päättivät viskata kanavaan Kentucky Fried Chickenin maskotin Colonel Sandersin muovipatsaan. Tästä alkoi colonelin kirous, minkä jälkeen Tigers ei voittanut 18 vuoteen. 

Maaliskuun 10. päivä 2009 Colonel Sandersin patsas löytyi viimein Dotonborin joesta. Valitettavasti patsaan vasen käsi ja silmälasit olivat yhä hukassa. Hankittiin uudet, ja patsas yritettiin palauttaa KFC:lle. Pikaruokala, jonka edestä patsas alun perin kähvellettiin, on aikaa sitten lopetettu, mutta uuden voiton toivossa patsas on palautettu stadionia lähimmän KFC:n luokse. Ehkä kohta on taas Tigersin aika voittaa?

informaatiota, vihdoin & vanhojen päivä

Tällä viikolla olemme saaneet paljon uutta informaatiota. Olemme mm. saaneet tietää, mikä on H:n bruttopalkka ja minkä verran on vuokra. (Kyllä, lähdimme toiselle puolelle palloa ilman tarkkaa informaatiota tuloista tai menoista.) Nettoliksaa ei tiedä ennen kuin jotain ilmaantuu tilille. Sitten pitäisi vielä onnistua näkemään se siellä tilillä; Mitsubishi-pankin verkkopankki on vain japaniksi. (Minä avaan oman tilini Shinseissä, jossa on englanninkielistäkin palvelua.) Palkasta menee mm. 2,35% pois vuoden 2011 maanjäristystuhojen korjaamiseen. Hallintohenkilöstöltä samaan menee jopa 9,8%, joten tutkijat pääsevät vähällä.

Sitten pitää vähän miettiä budjetteja. Ei tämä Suomeen verrattuna ole hirveän kallis maa, välttämättä, mutta Saksaan verrattuna on.

Minulla ei ole vielä työlupaa. Menee aikansa, että saan sen 28 viikkotunnin luvan. Saksassa tienatuista tuloista Japani ei ole kiinnostunut, joten jatkan yhä etänä nykyisen sopimukseni loppuun. Teen siis Japanista töitä saksan kielellä Kalifornian ajassa. Toimii se niinkin. Ilmoitustaululla haettiin englanninopettajaa 60-90 -vuotiaille; ties vaikka päätyisin selittämään verbejä obaasaneille.

Edessä on pitkä viikonloppu. Maanantai on virallinen vapaa, iäkkäiden kunnioittamisen juhlapäivä. Silloin vanhat ihmiset kertovat telkkarissa elämästään, vanhoja juhlitaan, on keirokai -seremonioita jossa lapset esiintyvät vanhoille, ja joissain kunnissa vanhoille tuodaan ilmaiset juhla-ateriat. Tietyt ikävuodet ovat muuten merkityksellisempiä kuin toiset.

88. ikävuosi, beiju (米寿) on iso juttu. Juhlakalu saa kultaisia tai keltaisia lahjoja ja istuu juhlittavana tyynyllä perheen keskellä. Beijun ensimmäinen merkki on sama kuin riisi, jos nyt oikein ymmärrän, ja riisihän on täällä kunnioitettava ruoka, varsinainen elämän tuoja. 88. syntymäpäivä on iloinen ja suuri juhla. Meidän Vaari täytti eilen 88 - mieluiten olisin ollut Kotkassa viemässä hänelle kultaisia ja keltaisia lahjoja, mutta nyt piti tyytyä puhelinsoittoon.

sensory overload

Kävin Shibuyassa ja Shimokitazawassa. Ensimmäisessä ne lukemattomat ihmiset ja lisäksi joku isohko remppa; uutta pilvenpiirtäjää pukkaa tms. Jälkimmäisessä käytettyjen tavaroiden kauppoja ja kadunvarsikahviloita ja kovasti trendikästä hipsteriä. Ostin lopulta kaksi litraa multaa.

Aina välillä tulee sellainen olo, että aistit ylikuormittuvat ja mihinkään ei voi kohdentaa katsetta.

Kävin myös temppelissä rauhoittumassa (lue: etsimässä geokätköä), mutta poistuin paikalta kun uskonharjoittaja tuli soittamaan temppelin kelloa ja viskaamaan itsensä maahan otsalleen. Ennen olen nähnyt vain syviä kumarruksia.

Ilmankosteus on tainnut laskea, tai ainakaan enää ei keli tunnu niin tukalalta.

kawagoe

lauantai

Ensimmäinen viikonloppu. H teki viikon aikana viitisenkymmentä tuntia töitä ja työajankirjausjärjestelmä valitti, että pitäisi levätä enemmän - tätä emme odottaneet. Pomo kuulemma pähkäili, josko kiinnostuisin ryhmän assarin paikasta (edellinen irtisanoutui 2 kuukauden jälkeen, sitä edellinen ei puhu enää hänelle), mutta taitaisi tuo olematon japanintaito vähän haitata. Ehkä se oli vitsi.

Tänään hankimme matkakortit. Hieman hämmensi, kun automaatti pyysi korttia tilatessa "please touch your sex". Huomenna käytämme kortteja ensimmäisen kerran ja matkaamme Tobu Tojo Linellä turisteiksi Kawagoeen.

Löysin lähipuiston ja sieltä geokätkön ja paikallisen julkisen liikuntasalin. Vallan kätevää kun on halpa sali lähellä. 

En löytänyt vielä multaa, mutta eivätpä ole vielä chilit itäneetkään.

Olin varsinainen japaninsuomalainen kodinhengetär ja tein itse tempuravihanneksia ja -rapuja. Kaasuliesi on tosi jees. 

Jalkapalloa en jaksanut herätä aamukolmelta katsomaan, en, vaikka olinkin vakuuttunut että El Puki maalaa Espanjaa vastaan. No ei maalannut. Täällä näkyi telkkarista Hanshin Tigers vs. Yomiuri Giants. Tigersin baseball-lakki on meillä kenkäkaapin päällä koristeena.

Väsynyt bloggaaja kotisohvalla. Huom. sairaalatyyliset verhot. Vaihtaisin, mutta se ei ole sallittua. Tarkkasilmäiset voivat nähdä kuvassa myös tutun kirahvin & pasilalaisen torin.

Väsyneen bloggaajan väsynyt puoliso. Huom. avaruusaseman oloinen riisinkeitin ja se kätevä vedenkeitin, joka pitää veden teelämpöisenä.

sliding doors

täräys

Heräsin aamulla maanjäristykseen. Olin mennyt takaisin torkkumaan aamiaisen jälkeen (jetlag vaivaa yhä, ja lisäksi minulla oli yöllä järkyttävä kohtaaminen herra Gokiburin kanssa). Ehdin loikata sängystä puoliunessa keskelle huonetta kun tajusin, mihin reagoin: sänky huojui, talo natisi ja huojui, lamput heiluivat puolelta toiselle, ulkona sähkötolppakin huojui. Ajattelin, että "tässä vaiheessa pitäisi olla jo turvassa pöydän alla" ja sitten järistys jo loppuikin.

Järistyksen keskus oli todella kaukana, yli 600 kilometrin päässä ja todella syvällä. Se vain oli varsin voimakas ja siksi tuntui koko Itä-Japanissa. Eipä täällä siitä mitään numeroa tehty, mutta minä vähän järkytyin kun en ole ennen kokenut.

Tänään heränneitä kysymyksiä:

Miksi monilla japanilaisilla naisilla on pitkät hansikkaat tai "säärystimet" käsivarsille (käsivarsistimet? Ehkä tälle on joku oikea sana, mutta en minä sitä muista) ? Ruskettumista estääkseenkö?

Missä tilanteessa sanotaan sanin sijaan sama?

Onko Suicalla ja Pasmolla enää mitään käytännön eroa?

Sain tänään tablettitietokoneeseen nettiyhteyden /mek:n suosiollisella avustuksella. Nyt on kartta ja reititys aina mukana, ja vieläpä kätevässä muodossa. Siinä on sekin näppärä puoli että jos luen kadunkulmassa paperikarttaa, joku huomaa ja tulee auttamaan ja vie minut perille asti, jolloin tunnen olevani kovasti vaivaksi. Jos vilkuilen tablettia, ei ole niin ilmeistä, että tässä taas yksi eksynyt gaijin.

hanko

Tänään opittuja asioita:

Syntymävuoteni on täkäläisittäin Showa 52. Siten se merkittiin pankin papereihin. Nyt on vuosi Heisei 25.

Virallisia papereita ei allekirjoiteta, vaan ne leimataan omalla leimasimella. Sen nimi on hanko. Japanilaiset nimet kanjeineen toimivat niissä aivan mainiosti (tosin kysyin Fujita-sanilta että eikö haittaa, kun niin monella on sama nimi? Kuulemma ei.) Meidän katakanoitetut nimemme (vieraskieliset sanat kirjoitetaan katakanoilla) eivät mahtuneet leimasimeen, joten nimi lyhennettiin ja nyt siinä lukee サーリ. Minua ei haittaa, mutta H:lle ehkä kiusallista.

Täkäläiset pesukoneet pesevät kylmällä vedellä. Jos haluaa käyttää lämmintä vettä, voi vetää putken kylpyammeeseen ja käyttää vanhan kylpyveden (!). Täällähän siis ensin pestään hyvin ja sitten mennään kylpyyn, mutta silti.. No, pyykistä tuli ihan puhdasta ilman kuumaakin vettä.

Kännykkäliittymien kanssa on vielä pähkäiltävää. Parin vuoden diili ei haittaa, koska täällähän nyt ollaan, mutta hintojen ja toimintojen vertailu on hankalaa. Jotenkin ne vielä vaikuttavat kovasti tyyriiltä. Pitänee hankkia pieneksi aikaa väliaikainen nettisimmi tablettiin. Käy geokätköily helpommaksi.

Ensimmäinen kätkö löytyikin sitten tänään lähes kotiportilta. Lawson 100:kin löytyi, vaikka nyt sen nimen pitäisi olla Lawson 105. Inflaatioko iskenyt. Lawsonissa oli päällä radio, josta kuulin paljon porua Nokia-keitaista.

Pitäisi alkaa ottaa kuvia. Vaikka ihan tästä kotiympäristöstä.

tornadoton

Parinkymmenen kilometrin päässä oli tänään tuhoisa tornado, mutta meillä ei edes myrskynnyt.

H:n uusi proffa kutsui minutkin lounaalle ja tutustumaan labraan. Hän myös valmisti minulle - papujen jauhamisesta alkaen - vallan täydellisen mukillisen kahvia. Hyvin mukavalta vaikutti, kuten myös labran nuorempi postdoc. H oli muuten ollut 8:45 töissä tekemässä hyvää vaikutusta näin ensimmäisenä päivänä, mutta hän sai sitten odotella pitkän tovin ennen kuin kukaan muu ilmaantui paikalle.

Koin epätoivon hetkiä ruokakaupassa. Olisivatpa tuotetiedot edes hiraganoilla tai katakanoilla. Ostimme perustarvikkeita. Pesujauhetta, pesuaineita, suihkusaippuaa, syömäpuikkoja, 5 kiloa riisiä, misotahnaa, miriniä, soijakastiketta, kuivattuja pieniä kaloja, vihreää teetä, tonkatsukastiketta, munia, kaalia, viisi pakettia ramenia, kevätsipulia, 2 litraa kylmää oolongia, 6-packin olutta, sobanuudeleita, sobakastiketta, vähän tempuroituja vihanneksia herkuksi, edamameja, maitoa, mitähän muuta. Meni melkein 50 euroa ja meitä Saksan hintoihin tottuneita hirvitti. Ehkä Itoyokado ei ole halvin supermarket? Ehkä olemme piloille hemmoteltuja hintojen suhteen?

Purin tänään kotiin kannettuja muuttolaatikoita. Työpisteeni alkaa muotoutua; saan kolmannen huoneen työpöydälle skannerin ja sen viereen fotokirjat ja laatikoihin kamerakamat. Jonkinlainen ilmoitustaulu pitäisi ehkä vielä hankkia työfotoja varten.

Kaksi uutta opittua asiaa:

Iltaisin kaupunkien kaiuttimista kuuluu soittorasialta kuulostava sävelmä ja naisääni selittää* jotain. Meillä sävelmä on Vicky Leandroksen vanha euroviisu L'amour est bleu (!) tai ainakin joku kovasti samanmoinen; puhetta en ymmärrä. Tämä tapahtuu aina ennen auringonlaskua. Kyseessä on kuulemma joko kaiuttimien testaus katastrofitilanteita varten tai jonkinlainen "menkää kotiin, lapset, kohta on pimeä" -äänimerkki. Tai ehkä molemmat?

Vedenkeittimemme pitää veden tietyssä lämpötilassa vaikka koko päivän, ja vaikka siihen lisättäisiin vettä välillä. Nyt se on ohjelmoitu pitämään vesi 85 asteessa, joka on kai optimaalinen vihreälle teelle. (Prof. T kertoi tänään tuttavastaan, joka suuttui nuorikolleen, kun tämä kaatoi kiehuvaa vettä vihreään teehen - "nuoret eivät osaa nykyään teetä keittää, se on mennyt pois muodista"). En ole keksinyt vielä, mistä säädän laitteen keittämään välillä kuumempaa kahviani varten.

* Youtube-linkin video on varmastikin kuvattu jollain toisella alueella, mutta osapuilleen tuolta se kuulostaa.

täällä ollaan

Tähän mennessä havaittua:

- tähtitaivas Siperian yllä
- pienen kämmenen pituinen ampiainen meidän talon edessä
- immigraation ja tullin todella uskomattoman avuliaat tyypit, jotka tekivät meille henkilökortit ja hoitivat tulliselvitykset nopeasti ja kovin kovin ystävällisesti
- mustan kissan matkatavarakuljetuspalvelu
- asunto, joka on täynnä varoituksia: älä siirtele huonekaluja, älä roskaa, älä heitä vierasesineitä pönttöön, älä lajittele väärin
- ilmastointilaite on todella tarpeellinen kapine
- ei kannata ostella päivän tarvikkeita konbinista
- cicadat sanovat MEEEPMEEPMEEEPMEEEPMEEEPMEEEPMEEEPMEEP niin kovalla äänellä, ettei sitä voi edes kuvitella
- klo 17 soi hälytysmerkkikokeilu; oikeassa maanjäristyshädässä meidän pitäisi kokoontua Hirosawa Clubin eteen, paitsi että järistyksen jatkuessa pitää mennä pöydän alle. Lafka rauhoittelee, että heillä on meille kaikille varattuna tarpeeksi vettä ja vessapaperia katastrofitilanteisiin. <3
- tänään on 70 vuotta Kanton suuresta järistyksestä
- Miyazaki jäi eläkkeelle
- bussin ikkunasta katsottuna Tokio jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja voi herrajjumala
- ymmärsin kyllä etukäteen että asumme aidatussa tutkimuskeskuksessa, jossa on porttivahdit, mutta se on vähän liikaa että niillä nousee napakasti käsi lippaan kun kuljemme ohi
- vieressä on joku USA:n armeijan mega-antenni
- meillä on kyllä tosi paljon tilaa, ja se parvekekin
- asumme ekassa kerroksessa, toivottavasti mukade ei silti tule kylään
- ihmisten avuliaisuus, voi hyvänen aika sentään
- mikseivät paikalliset hikoile, kun me olemme kuin mitkäkin saunoneet pinkit siat?
- asiaan täysin liittymättömästi: tyhmä Spokane, Helsinki olisi ansainnut Worldconin

mitä jään kaipaamaan Baijerista

• nunnia
• nahkahousuja
• Alppeja
• sitä, kun kassalla pakkaa repun ja kangaskassin täyteen hyvää ruokaa ja kassatäti sanoo "9,90 bitte"
• asuntoa, varsinkin sen kylpyhuonetta
• muita maita tässä ihan vieressä
• terveydenhuoltojärjestelmää
• Dultia
• Tonavaa
• Baggerseen majavaa nimeltä Justin Biber
• meidän talon rappua

mitä en jää kaipaamaan Baijerista:

• makkaraa ja hapankaalia
• 1-6 kk:n työsopimuksia
• autokulttuuria (tosin omaa autoa jään kyllä kaipaamaan)
• ystäviä, koska sain vain tuttavia

muutto kädestä pitäen

Olimme kuusi päivää Alpeilla ottamassa taukoa Regensburgin helteistä ja muuttoprosessista. Siitä enemmän H:n blogissa, minulle matka oli lähinnä yet-another-trip-to-Chamonix. Kävin poluilla nilkkatuettuna ja sain penikkatautikipuja jalkoihini, luin pari kolme kirjaa, hermostuin turistimassoihin ja sain vähän nauttia viileästä vuori-ilmasta.

Autossa matkalla Chamonixiin tablettini alkoi piipata kovaäänisesti. Olin edellisellä viikolla asentanut applikaation, joka varoittaa maanjäristyksistä tietyillä alueilla. Varoitus koski Osakan - Naran aluetta ja ilmoitti 53 sekunnin päästä iskevän maanjäristyksen, jonka voimakkuus olisi 7. Jopas pulssi kohosi, vaikka olimme vielä kymmenentuhannen kilometrin päässä. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli väärä hälytys.

Muuttoprosessi on jatkunut lomaillessamme. Viisumit tulivat viikossa. Äärimmäisen tehokas yhteyshenkilömme on myös sopinut puolestamme asunnon avaimen luovuttamisesta ja lähettänyt meille pohjapiirroksen, järjestänyt minut heti syyskuussa alkavalle japaninkurssille, varannut meille ajan kaupungintalolle rekisteröitymään kaupungin asukkaiksi ja pankkiin avaamaan tiliä ja luvannut tulla mukanamme hoitamaan nämä kaikki asiat, jotta kaikki varmasti sujuu hyvin. Lisäksi meitä ulkomaalaisia varten on oma helpdesk, josta saa apua kaikkiin mahdollisiin ongelmiin. Suhteellisen helppoa tällainen mantereelta toiselle muuttaminen, kun joku järjestää puolestamme melkein kaiken hankalan ja tulee vielä virastoihin pitämään kädestä.

Irtaimistomme myynnistä irtosi alle tonni. Emme me nyt kuvitelleetkaan, että omistaisimme mitään kovin arvokasta. Japaniin lähtee postitse ehkä kuusi 30 kilon pakettia (valokuvakirjat ovat aika painavia!). Tilasin vakuumipusseja, joilla vaatteet saa lättäniksi pieniksi levyiksi. Metkaa! Varsinkin villavaatteet kadottavat suurimman osan tilavuudestaan.

Jostain syystä ei kovasti jännitä. Ehkä käsittelen tätä kaikkea niin pieni pala kerrallaan, etten ihan ymmärrä muutoksen mittaluokkaa. Esimerkiksi juuri nyt olen eniten innoissani siitä, että uudessa asunnossa näyttää olevan ehkä parveke (sinne saa kasveja!), enkä osaa ajatella Tyyntämerta tai maailman suurinta metropolia.

helle

Kiireistä heinäkuuta on pitänyt.

Kävimme pakettiautolla Suomessa. Reitti Regensburg - Gedser - Kapellskär - Naantali - Parainen - Pori ja takaisin. Toisella keuhkoputkentulehdus, toisella kova kuume. Matka-aika 6 päivää, kilometrejä ehkä 3600. En muistele kaiholla. En halua ajatella, että vielä pitää heittää maitse yksi pikataipale täältä Helsinkiin, koska auto on siirrettävä. Eikä siihenkään ole enää kuin nelisen viikkoa. Mutta nyt on kirjat ja miekat säilötty.

Huonekalut on melkein myyty. Asunto kumisee tyhjyyttään. Pientä skälää on vielä joka nurkassa. Viitisenkymmentä kiloa pitäisi lähettää postitse Japaniin, ainakin.

Japanin oikeusministeriö soi meille vihdoin Certificate of Eligibilityt eli havaitsi meidät maahanmuuttoon kelpoisiksi ja tänään veimme viisumihakemukset Münchenin konsulaattiin. Siellä piti kulkea turvatarkastuksen läpi, ihan kuin lentokentällä. Viisumit ovat valmiit viikon päästä.

H kävi vähän yllättäen leikkauttamassa isoimman onnettomuuden jäljiltä olleen keloidiarpensa. En itse ihan täysillä kannattanut, koska eihän tuo haitta ollut kuin kosmeettinen, arpi kasvaa takaisin 70% todennäköisyydellä, ja proseduuri oli vielä erittäin tuskallinen. Ihmiset jostain syystä kuitenkin kommentoivat arpea alati. En tiedä, minusta parempi ratkaisu olisi, ettei toisten ulkonäön yksityiskohtia reposteltaisi. Tehty mikä tehty ja nyt täällä on ohjelmassa haavanhoitoa.

Täällä on ollut lähemmäs 40 astetta lämmintä. Pitäisi tietysti totutella. Unta on vaikea saada, ja ikkunat on pidettävä auki. Junat kolistelevat ohi läpi koko yön, mutta se ei enää pidä minua hereillä. Kuumuus vain. Tehollisia työtunteja kertyisi paljon yön tunteina, jos niitä olisi paljon tarjolla.

Nyt alkaa viimeinen kuukautemme Euroopassa.

Omien parissa

Vietin kuukauden Suomessa. Oli mökkiä, juhannusta, uusia ja vanhoja ihmisiä, Linnanmäkeä, täteilyä, Helsinkiä, nimiäisiä, synttäreitä, ja jopa vuoden ehdottomasti paras päivä (Vaarin kanssa merellä). Yöt olivat valoisia, päivät lämpimiä, ja aika juoksi kuin moottoroitu hirvi.

Ja tämän kaiken lopuksi vielä Finncon. Olen käynyt Finnconeissa vuodesta 1989 (pitäisikin skannata se tuolloin harrastelehteemme kirjoittamani Finncon-artikkeli), vaikka monta on olosuhteiden pakosta jäänyt väliinkin. Muistan yhä sen tunteen, kun 12-vuotias scifinörtti astui sisään Vanhalle ylioppilastalolle ja näki yhtäkkiä ympärillään monta hengenheimolaista.

Sama tunne tuli taas kerran kun tämänvuotiseen Finnconiin saavuin. Olin keväällä ilmoittautunut vänkäriksi eli vapaaehtoiseksi, vähän huolissani siitä, miten kaiken muutto-, työ- ja muun kiireen ohella ehtisin. Toisaalta tiesin, että halusin olla mukana tekemässä conia. Viimeisten vuosien aikana olen ajautunut suomalaisen fandomin reunamille ja tunnen ehkä eurooppalaisen järjestöväen paremmin. Nyt halusin osallistua, koska saisin uusia tuttuja, pääsisin tekemään mielestäni maailman parasta conia ja saisin samalla kivan t-paidankin.

Ja hyvänen aika että oli hauskaa. Alusta alkaen tunsin tekeväni hommia ystävien kanssa, vaikken ollut lähes ketään muista vänkäreistä tai järjestäjistä tavannutkaan. Conitea ja järjestäjät olivat ajatelleet ja suunnitelleet kaiken ihan viimeisen päälle; meillä oli selkeät nuotit, joiden mukaan toimia, ja apua sai aina jos tarvitsi. Yhteishenki oli loistava ja vapaaehtoisporukkaa niin paljon, että kaikki tuntui sujuvan jouhevasti. Isoin ongelma, johon kolmipäiväisen viikonlopun aikana itse törmäsin, oli hukassa ollut vesikannu.

Ohjelmakin oli vallan mainiota. Ehdin vänkärihommien vuoksi kuunnella paneelikeskusteluja steampunkista ja kirjallisuuskritiikistä ja seurata kunniavieraiden Peter Wattsin ja J. Pekka Mäkelän lukutuokiota. Lisäksi kävin kuuntelemassa paloja sieltä täältä - fysiikkaa, rakettitiedettä, scifin naiskuvaa, elokuvia, sukupuolivähemmistöjä, ihmissusia, vaikka mitä. Lauantain iltakemut olivat sekä keskustelujen että tanssin suhteen erinomaiset - omieni parissa menen diskoonkin! - ja yhä harmittaa, että dead dog eli järjestäjien lopettajaiset jäivät väliin äärimmäisen väsyn vuoksi.

Conin jälkeen iskikin melkoinen postconillinen apeus. Onneksi oli kiire viettää täysillä viimeinen ilta Suomessa ja lähteä kotiin hoitamaan valtavaa tehtäväpinoa. Eipä niin ehtinyt murehtia sitä, milloin näen oman heimoni seuraavan kerran. (Toivottavasti viimeistään 2015 Worldconin merkeissä.)

jahrtausendflut

Vesi tuli kylään täällä Keski-Euroopassa. Meidän kotimme on vähän ylämäessä, joten emme suoranaisesti kärsineet muuta kuin kellarin osalta, mutta kaupungissa oli eiliseen asti hätätila. Maanantain ja tiistain välisenä yönä yleishälytysmerkit soivat ja ihmiset joen lähellä valmistautuivat evakuointeihin. Regensburgilla menee silti ihan hyvin verrattuna Straubingiin, Passauhin, Deggendorfiin ja moneen, moneen kylään, jotka ovat jääneet täysin vesimassojen alle.

Tässä vesi ei ollut vielä läheskään korkeimmillaan.

Baijerilaisten parhaat puolet ovat tulleet katastrofissa esille. Vapaaehtoisjoukot siirtyvät paikasta toiseen täyttämään hiekkasäkkejä, kuljettamaan tavaraa, tarjoamaan kahvia ja voileipiä pelastusväelle. Ihmiset tarjoavat kotejaan evakuoiduille ja lahjoittavat välttämättömyyksiä kotinsa menettäneille. Kaikki koordinoidaan tehokkaasti sosiaalisen median kautta. Me olemme osallistuneet lähinnä kuljettamalla patjoja, peittoja, vuodevaatteita ja keittiötavaraa Straubingin evakuointien keräyspisteeseen. On vähän syyllinen olo lähteä tästä ylihuomenna Suomeen lomailemaan ja jättää Baijeri kamppailemaan uuden saderintaman kanssa. Baijeri on ollut meille hyvä.

prosessia, suunnitelmaa

Viimeisen 10 päivän aikana olemme hakeneet Japanin oikeusministeriöltä lupaa anoa viisumia (ns. Certificate of Eligibility -prosessi), ostaneet muuttomatkaliput, irtisanoneet vuokrasopimuksemme Regensburgissa ja tyhjentäneet kellarin. Kirjoistakin on jo pakattu 75% vaikka ne kuljetetaan säilöön vasta heinäkuussa. Hyvässä vauhdissa tässä ollaan. Halusin aloittaa muuttoprosessin ajoissa, koska Delftin ajolähtö silloin alle kaksi vuotta sitten oli niin rankka.

Kierrätyskeskuskuormallisia on viety kolme, mutta onneksi roinaa on mennyt kaupaksikin. Geneerinen Ikea-kama selvästi myy täällä hyvin, onhan kyseessä opiskelijakaupunki. Elektroniikka menee yllättäen kehnommin kaupaksi, mutta onneksi sitä meillä ei ole kovin paljon.

Eilen pidin vapaapäivän sekä palkkatyöstä että muuttoprosessista ja hoidin vain vähän scifiyhdistysasioita. Heti tuli huono omatunto, kun asiat eivät edenneet. Kahden viikon päästä lähdemme Suomeen lomailemaan ihan sillä mielellä, että kyseessä on oikea loma - siihen mennessä pitäisi saada sellainen olo, että palatessakaan ei ole kiirettä eikä hädän päivää.

Vapaahetkinä olen etsinyt Street Viewin avulla lähintä isoa ruokakauppaa uudelta alueeltamme, opiskellut japania, katsonut netin kautta Japanin tv:tä (eilen iso nainen blondissa peruukissa läiskäytteli valtavilla tekorinnoilla jonkun kilpailun osallistujia takaraivoihin) ja suunnitellut viikonloppuretkiä syksylle.

12 minuutin junamatkan päässä tulevasta kodistamme on kaupunki nimeltä Kawagoe. Siellä on näemmä kaunis pieni vanhakaupunki ja paikkaa sanotaankin Pikku Edoksi (小江戸). Lokakuun lopulla siellä pidetään kuuluisa matsuri.

Puolentoista - parin tunnin junamatkan päässä taas on Chiban niemimaa, missä Tokio-Naritan lentokenttäkin sijaitsee. Lentokentän lisäksi Chibassa on näemmä 66 kilometrin pituinen hiekkaranta, Kujukuri-hama (九十九里浜). Siinäpä sitä on tilaa katsella Tyyntä merta ja keräillä näkinkenkiä. 

Entäpä sitten vaelluspolut? No, tunnin matkan päässä on ainakin Takao-vuori, jolla polkua riittää. Lisäksi nähtävissä on temppeleitä, apinoita, luontopolkua ja tenguja. Vähemmän ruuhkaisia paikkoja löytyy vähän pidemmältä Kanto-vuoristosta tai sitten Saitaman suunnalta, ja onhan se Fujikin vielä kiipeämättä (se ei tosin taida tänä vuonna enää onnistua, ja kuulemma sinne pitää suunnilleen jonottaa, koska polut ovat sesonkiaikaan niin täynnä). 

Urbaania elämää voi oman kaupunginosan lisäksi tutkailla ensin vaikkapa Shimokitazawassa. 

Ensimmäisille alkusyksyn vapaille hetkille on siis jo lähiseudulta kovasti ohjelmaa. (Lisää saa suositella, jos alueen tuntee.) 

Expat ahdistuu, osa N

Ajattelin tuossa alkuvuodesta, että mikäs tässä Aasiaan muuttaessa. Tavarat pois, ei materiaan pidä kiintyäkään. On sitä ennenkin uuteen maahan muutettu. Kyllä sitä kieltä oppii. Ainakin on toimeentulo.

Ja tottahan se onkin. Verrattuna viimeisen kahden vuoden stressiin, jolloin toinen meistä on ollut parhaimmillaan puolen vuoden pätkissä kontraktorina vaihtuvin työtunnein (välillä vähemmän kuin 10 tuntia viikossa), toinen noin kuukauden erissä pätkätutkijana tai työttömänä tai sairaslomalla, on viiden vuoden pesti ihan juhlaa. 

Mutta pakko myöntää, että en minä ihan näin ajatellut varhaiskeski-ikääni viettää. Maasta toiseen ja kolmanteen, ei pysyvyyttä, ei ihan omaa kotia, vaihtuvat ihmiset ympärillä, eikä minkäänlaista asettumisen tunnetta.

Vietimme pitkän viikonlopun lajittelemalla esineitä kierrätykseen, roskiin ja säästöön. Viimeiseen kategoriaan täytyy jättää vain tärkeimmät. Silti tuntuu siltä, että jotain omaa on otettava mukaan. Muuten ei tunnu kodilta. Paljosta on kuitenkin pakko luopua, ja vaikka koetankin olla esineisiin kiintymättä, on tiettyjä tavaroita, joihin liittyy tiettyjä muistoja. Niitä karsiessa tuntuu kuin karsisi omaa historiaansa.

Huomasin, kuinka valokuviin ja muistoesineisiin liittyy vuoteen 2005 asti niin paljon omia ihmisiä. Sukua ja ystäviä ja kavereita. Siitä eteenpäin omat ihmiset esiintyvät harvakseltaan. Jouluna, juhannuksena, parilla lomalla. Näin konkreettisesti, kuinka pieneksi oma hyvin läheisten ihmispiiri on käynyt samalla kun elämäni maantieteellinen mittakaava on laajentunut. Kavereita ja tuttuja on tullut paljon, mutta ne tärkeimmät ovat yhä siellä Suomessa.

Stressihän tämän tekee. Kohta porhalletaan taas eteenpäin ja otetaan tästä kaikesta uudesta kaikki irti. Me olemme sopeutuvaisia, me olemme optimisteja, ja sitä paitsi muutamme paikkaan, josta todella pidämme. Mutta hetken meidän piti molempien eilen nieleskellä ja miettiä, että olisi kai tämän elämän voinut toisinkin elää.

Epäilemättä silloin miettisimme, että entä jos olisi sittenkin lähtenyt.

terug

Käväisimme Alankomaissa. Tapasimme ystäviä, poimimme matkaamme yhden sinne jääneen kirjalaatikon (kiitos, Hanna ja Laura!), näimme meren ja dyynit, söimme kapsalonit, kävimme opiskelijabileissä, vierailimme entisen opettajani ja nykyisen ystävämme studiossa, kuljimme pitkin ja poikin vanhaa kotikaupunkiamme Delftiä. Ai, ja olihan siellä sitten kruunajaisetkin, joita juhlimme Amsterdamin hauskimmalla pienellä kadulla kaveriporukassa. Minkä huomioi myös paikallinen yleisradio.

Nythän on myönnettävä, että minulla on ollut aivan valtaisa koti-ikävä Delftiin. Asuin siellä elämästäni kuusi vuotta, ja vaikka ne olivatkin hyvin rankkoja vuosia, olivat ne myös hyviä vuosia. Oude Delftin asunto oli pitkäaikaisin aikuisiän asuinpaikkani. Kaupungilla kulkiessa tuntui yhä kuin olisin kotona. Vaikutelmaa lisäsi, että tutut naamat nyökkäsivät yhä, etnokaupan setä vilkutti ohikulkiessani ja vanha naapurikin löytyi kulmakaupasta. (Hän oli erittäin hämmästynyt törmätessään meihin siellä.)

Oli myös oikein ihanaa ymmärtää ympärillä puhuttua kieltä kunnolla ja osata kommunikoida normaalielämän tilanteissa. Muutama vuosi sitten sain kokea tämän elämyksen matkustettuani Hollannista Suomeen; nyt näemmä sama toimii kun käyn Baijerista Hollannissa. Ystävät ihmettelivät, että ymmärrän vielä kieltä. Kerroin, että luen uutiset joka päivä hollanniksi pitääkseni kielitaidon yllä. He hämmästelivät. "Miksi ihmeessä?"

Kuningattarenpäivän aattona Haagissa muistin kuitenkin myös ne asiat, joita en erityisesti kaipaa: tungos, kyynärpäätaktikointi, huutaminen ja mekastaminen ja minäminäminämeininki. Eikä se arki, jota Hollannissa elin, erityisesti houkuta, vaikka aika kultaakin muistot. Muistelimme ystävien kanssa Akatemian pääsykokeita ja sitä, miten joitakin meistä siellä varoitettiin satatuntisista työviikoista. Mietimme myös että nyt, pari vuotta valmistumisen jälkeen, olemme ehkä juuri ja juuri toipuneet siitä neljän vuoden stressistä. (Tai jotkut meistä ovat, toisilla meistä on ollut kovastipaljon muuta stressiä valmistumisen jälkeen.)

En usko, että muutamaan vuoteen ehdin Hollantiin. Oli hyvä käydä nyt.

1986

Ensimmäinen vuosi, josta minulla on muita kuin omaan elämääni liittyviä vahvoja muistoja, on 1986. Challenger, Tshernobyl, Olof Palme, Urho Kekkonen. 1986 tuntuu jälkikäteen jonkinlaiselta lapsuuden lopulta, vaikka ihan varmasti en tuolloin alle kymmenvuotiaana sitä niin ajatellut.

Pripjat ja kylät sen lähellä ovat pysähtyneet vuoteen 1986. Kaiutinautot ajoivat pihoille ja pyysivät asukkaita siirtymään rauhallisesti busseihin. Vain vähän tavaraa mukaan, lemmikkieläimet on jätettävä, kolmen päivän päästä tulemme jo takaisin. Muutamassa tunnissa kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunki oli ihmisistä tyhjä. On yhä.

Talot pysyvät vielä hetken. Koulu numero 1 romahti viime viikolla, muut rakennukset epäilemättä seuraavat omaan tahtiinsa. Samaan aikaan ne oli rakennettu. Pripjatin kaupunki oli vasta nuori.

Kierrämme sairaalan, lastentarhan, koulun, uimahallin, kulttuurikeskuksen, supermarketin. Vesi tippuu päähäni katoista ja rikkinäinen lasi narskuu kengän alla. Muuten on hiljaisuus, jonka rikkoo vähän väliä säteilymittarin nakutus.

Huvipuistossa säteily on jostain syystä voimakkaampaa. Päässäni alkaa soida Paistaa aurinko aina, ja minun pitää vähän nieleskellä. Muistutan itselleni, että eivät nämä lapset tänne kuolleet.

Käymme vielä reaktorin suojakuorta katsomassa ja poistumme alueelta säteilykontrollien kautta. Minulle ilmoitetaan, että annokseni on 0,007 millisievertiä. Seuraavina öinä näen unia tyhjistä kaupungeista.

Nämä ja mahdollisesti myöhemmin blogissa näyttämäni kuvat ovat vain henkilökohtaiseen käyttöön - älkää jakako kysymättä, kiitos. 

Oi Ukraiiiiina

Kyllä täällä vielä hengissä ollaan, vaikka e-kirjajuttukin jäi vähän puolitiehen ja päivityksiä ei ole kuulunut. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olin helmikuussa Suomessa, maaliskuussa pikaisesti Itävallassa, viime viikolla Ukrainassa ja ensi viikonloppuna Hollannissa, mutta matkoistakaan ei tunnu irtoavan juttua. Yritetään nyt sitten vähän päivittää, kun huolestuneet tahot jo lähestyvät tiedusteluilla.

Ukrainassa ei tuoksunut akaasia enkä tavannut tietääkseni yhtään Nataliaa, mutta paljon muita ihmisiä tapasin. Vanhoja ystäviä ja uusia. Olin siellä Euroconissa scifiasioissa, vaikka nyt kun muistelen, en tainnut puhua scifistä kertaakaan koko reissun aikana. Con oli tietysti kovin slaavikielinen, ja englanninkielisen ohjelman aikana onnistuin melkein aina olemaan jossain muualla, joten ohjelman seuraaminen jäi vähiin. Pitäisi opetella venäjää, mutta kun tässä olisi näitä muitakin kieliä hallittavana ensin. 

Paras anti oli siis ihmisten tapaaminen ja Kiovaan tutustuminen. Kiova oli valtavan, valtavan suuri. Talotkin siellä tehdään ihan eri mittakaavassa. Oli kuin kaikki olisi skaalattu jotenkin ylöspäin. Kaoottinen paikka, jossa hyvin toimiva ja järjestelmällinen julkinen liikenne, erinomaista ruokaa, kaikenlaisia ihmisiä (ja kulkukoiria) ja suurkaupungin tuntua. Hotellimme baarissa päivystivät nuoret naiset... ammattiasuissaan, sanoisinko, ja hihaan oli tarttua jos jonkinlaista taksikuskia. Ensimmäisenä hotelliaamuna näimme myös jonkun ampuvan sarjaa konetuliaseella hotellin edessä. Miliisi korjasi pois, enkä usko, että kehenkään osui. Mitään muuta varsinaisesti pelottavaa ei sitten sattunutkaan. 

Kävimme turisteina museossa sekä katsomassa Äiti Kotimaata, valtavaa neuvostoaikaista metallipatsasta, joka katsoo vakaasti Dneprin yli. Parasta oli kuitenkin kaupunkiin tutustuminen muuten; metrolla ja funikulaarilla ajelu, johdinautot, alikulkujen "torit", ihmisvilinä, monikaistainen päätie joka oli suljettu liikenteeltä ja avattu pyöräilevälle ja rullaluistelevalle nuorisolle. Elävä kaupunki.

Kiovan profiilia Suuren isänmaallisen sodan museon edestä kuvattuna.

Meille oli järjestetty myös tilaisuus vierailla Tshernobylissä ja Pripjatissa, missä vietimme maanantaipäivän. Säteilymittarit mukanamme tutkimme hylättyjä kyliä ja kaupunkia, sekä kävimme pällistelemässä 300 metrin päästä reaktori nelosen sarkofagia. En ole vielä edes ehtinyt tutkailla kuviani (joista kaikkia en saa käyttää), saati sitten tuntemuksiani tuon retken osalta. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa siitä illalla. Sitä ennen menemme vaihtamaan kesärenkaat - se kauan odotettu kevät on vihdoin saapunut Regensburgiin.

E-luddiitti, osa 1

Olen yllättäen ollut viime vuodet varsinainen teknoluddiitti. Viimeinen televisioni oli kuvaputkitöllö, ja senkin annoin pois. Olen nähnyt kokonaista yhden 3D-elokuvan, en omista kotiin integroituja poppisysteemejä ja tietokonekin täyttää viisi. Ja kirjat, ne on tehty paperista. En ollut ennen viime aikoja edes kokeillut e-kirjaa.

Mutta tosiasia on se, että viitisenkymmentä hyllymetriä kirjoja siirtyy aika kehnosti toiselle puolelle palloa. Siispä ne on sijoitettava ns. hyvään talteen. Uusia kirjojakaan tuskin kannattaa hamstrata Japanissa asuessa. Päätin siis alkaa lukea kirjoja myös sähköisessä muodossa. 

Olen joskus lukenut pari pidempää tekstitiedostoa kännykän näytöltä ja havainnut homman hankalaksi. Nyt käytössä on aika hyvä perustabletti, Google Nexus 7. Seitsemäntuumainen näyttö on juuri sopiva lukemista varten. Näytön kirkkautta voi säätää huomattavasti himmeämmäksi, mikä on mukavaa silmille. Tosin epäilen, että Kindle olisi silti miellyttävämpi.

Hankalaa on vain itse kirjojen hankkiminen. En ollut perehtynyt asiaan juurikaan, ja minulle oli yllätys, että kirjoja on monenmonta erilaista yhteensopimatonta formaattia. Jotenkin ajattelin, että tässä vuosien varrella olisi jo päädytty jonkinlaiseen standardiin. Tulihan musiikkialakin samassa asiassa muutamassa vuodessa järkiinsä. Mutta ei - nyt minulla on lukulaitteessani viisi erilaista lukuohjelmaa, koska ne eivät ymmärrä toistensa tiedostoja.

Onneksi on kuitenkin ohjelma, joka konvertoi e-kirjoja toisiin formaatteihin. Tämä kuitenkin onnistuu vain harvoin, sillä usein kirjoissa on mukana kopiosuojaus, joka estää kirjan kopioinnin ja samalla tietysti myös sen muuntamisen toisille lukuohjelmille sopiviin tiedostomuotoihin. 

Ehkä näistä joku avaa kirjatiedostoni?

Kun e-kirjan päätyy vaikkapa Amazonin Kindleen tai Elisa Kirjaan ostamaan, saattaa hämmästyä sen hintaa. Kirja, jonka saa paperipokkarina viidellä eurolla, voikin maksaa sähköisenä 15 euroa. Tämä olisi ymmärrettävää, jos kirja olisi helppo jakaa eteenpäin tai myydä toiselle. Mutta näinhän ei kopiosuojatuissa e-kirjoissa ole. Mietin myös e-kirjan käyttöikää. Kirjahyllyssäni on pari kirjaa 1800-luvulta. Niitä voi yhä lukea - käyttöliittymässäkään ei tunnetusti ole tapahtunut kovin suuria muutoksia. E-kirjan kanssa on toisin. Kukaan ei kai lupaa, että viiden tai kymmenen vuoden päästä valmistettavat laitteet lukevat nykyisiä tiedostoformaatteja, eikä kukaan kai lupaa, että kopiosuojauksen nykyversio on yhteensopiva tulevaisuuden ohjelmistojen kanssa.

Silti on myönnettävä, että onhan e-kirja todella kätevä. Joissakin tapauksissa jopa huomattavasti paperikirjaa kätevämpi. Lonely Planetin Tokio-oppaan sähköisessä versiossa vaikkapa ravintolaesittelyn kohdalla oli suora linkki paitsi ravintolan kotisivulle, myös tabletin karttatoimintoon, joka navigoi turistin oikeaan osoitteeseen ja löytää vielä parhaat senhetkiset julkisen liikenteen yhteydetkin.

Kindle ja Elisa Kirja ovat käyttöliittymiltään ystävällisimmät. Pidän myös siitä, että Elisa Kirjan kautta voin ostaa ja lukea Long Playn loistavia artikkeleita. Se ärsyttää, että samaan yksinkertaiseen toimintoon tarvitaan useampi eri ohjelma. Yksinkertaisinta olisi, että laitteessani sekä tietokoneellani olisi ohjelmisto nimeltä Kirja, joka haalisi sekä paikalliset että eri pilvipalveluissa sijaitsevat e-kirjat helposti samaan hyllyyn.

Seuraavassa osassa e-kirjastokokemuksia.

Suutari, lesti

Muutama kuukausi sitten Apple luopui laitteissaan Googlen kartoista ja korvasi ne omalla tuotteellaan, Apple Mapsilla. Yhtäkkiä kartoista puuttui kokonaisia kaupunkeja, satelliittikuvat olivat mustavalkoisia tai mössöä, julkisen liikenteen tietoja ei ollut enää saatavilla ja paikkatiedot olivat usein joko puutteelliset tai kokonaan väärin. Muutoksen taustalla oli todennäköisesti periaate; Apple ei tahtonut pitää kilpailijana pitämänsä yhtiön tuotetta omissa laitteissaan. Oli kuitenkin hämmentävää, kuinka omppu tuntui kuvittelevan, että kartta kuin kartta - kyllähän tämä nyt hoidetaan omin voimin ja kerralla, vaikka Googlella oli karttadatan käpistelyssä yli kymmenen vuoden etumatka.

Muutama kuukausi sitten Google toi markkinoille Nexus 4 -puhelimensa, jota se myi joissakin maissa edulliseen hintaan Google Play -kaupan kautta. Laitetta ei voinut ennakkotilata, mutta sivustolla sai ilmoittaa sähköpostiosoitteensa, jos halusi tiedon laitteen tullessa saataville. Puhelimen ilmestyminen markkinoille myöhästyi, mitään ilmoituksia ei tullut, ja laite myytiin loppuun viidessä minuutissa, koska sitä ei ollut valmistettu kovin paljon. Viikkojen odottelun jälkeen sai taas tilata lisää, mutta tilauksia ei pystytty täyttämään. Lopulta monien tilaus katosi kokonaan, jotkut odottelivat laitetta maksun jälkeen viikkokausia, ja jotkut taas saivat vahingossa useamman kappaleen. Google Playn myynti-infrastruktuuri ei selvästikään ollut tarpeeksi tehokas ja toimiva.

Mietin, että näissä tapauksissa on jotain yhteistä. Google on maailman ehdoton huipputekijä datan keräyksessä, käsittelyssä ja tarjoamisessa kuluttajille. Sen kartat eivät ole vain karttoja, vaan tapa esittää kaikkea Googlen keräämää tietoa maantieteellisen sijainnin mukaan mahdollisimman helpolla ja hyödyllisellä tavalla. Apple taas on maailman parhaita laitevalmistajia ja varsinkin markkinoijia. Se osaa paketoida vempaimen ja tarjota jouhevan ostokokemuksen.

Kun nämä megayhtiöt yrittävät astua toistensa tonteille, menee näemmä pieleen.

asiat, ne järjestyvät

Viime aikoina on ollut kiire. Kiire miettiä, lähinnä. Nyt alkavat vuoden 2013 kuviot olla selvemmät. Ne menevät näin: ensi viikolla Suomeen mummolaan, maaliskuussa H:n 40-vuotispäivät, huhtikuun alkupuolella ehkä Ukrainaan scifittämään, huhtikuun loppupuolella varmasti Hollantiin kruunajaisia juhlimaan, omaisuus myyntiin tässä välillä, kesällä Suomeen, loppukesästä Japaniin asumaan.

Eiköhän tästä taas ihan hyvä tule.

yhtäkkiä huomattava määrä stressiä

Hei, unettomat yöt! Ei olla tavattukaan yli vuoteen.

(Tai no, unettomiahan suurin osa öistäni tarkalleen ottaen on, koska useimmiten teen töitä Kalifornian ajassa. Mutta uni ei tule silmään kun pitäisi -ilmiötä ei ole hetkeen näkynyt.)

Pitäisi kohta tehdä isoja päätöksiä. Tämä Saksan väliaika on oikeastaan ollut aika helppoa, kunhan on vain jaksettu elää noin kahden kuukauden pätkissä. H:lla on ollut välillä työpätkiä ja välillä ei, välillä ollaan oltu terveempiä ja välillä ei, ja seuraava siirtokaan ei ole kovasti stressannut, koska olemme aina kuvitelleet muuttavamme vain Euroopan sisällä ja se ei enää syksyn 2011 jälkeen tunnu missään.

Mutta entä jos tulee se tarjous, josta Eurooppa on 8000 kilometrin päässä?

Suku ja ystävät. Mutta jos pääsen yhä kaksi kertaa vuodessa käymään? Ja onhan skype. Mutta aikaero.

Entä kun en osaa siellä edes lukea.

Entä kun en saa itse täyttä työlupaa. Mutta valokuvausura voisi lähteä sieltä käsin ihan uuteen suuntaan.

Entä kun siellä on kallista.

Entä kun siellä on aina ulkopuolinen. Täälläkin, mutta siellä kerrointa enemmän vielä.

Entä kun on ne luonnonmullistukset.

Entä se sikäläinen työelämä ja sen vaatimukset. Jaksaako tuo.

Entä meidän kaikki omaisuus. Huonekalut ja tavarat voi myydä, mutta voiko yli 1000 kirjaa siirtyä toiselle mantereelle? Vai vuokraako joku meille Suomesta autotallinsa?

Entä jos ei mennä ja tarjouksia ei läheltä tule. Tulot loppuvat toukokuussa. Eikä tutkija voi siirtyä helposti toiseen työhön ja sitten palata takaisin tekemään sitä ainoaa työtä mitä on koskaan halunnut tehdä.

Saanko heittää tämän kaiken mielestäni hetkeksi ja mennä näpertämään uusien taimien parissa? Jalapeno iti sunnuntaina ja Ugandan Red Habanero tänään.

(Kenelle annan kasvit, jos muutamme toiselle mantereelle?)

10 hyvää

Ohari haastoi minut meemiin, ja pitkästä aikaa ajattelin sellaiseen osallistua. Sitä perinteistä uudenvuodenmeemiä en nyt jaksa, vuosi 2012 jääköön jo taakse.

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle." 

Ihan sekalaisessa järjestyksessä sitten. Paitsi että ensimmäisenä tärkein.


Ihmiset. Minulla on sellainen ominaisuus, että tutustun helposti uusiin ihmisiin - saan kai aika helposti ystäviäkin. Lisäksi minulla on sellainen onni, että olen saanut pitää elämässäni paljon myös vanhoja ystäviä, ihan sieltä hiekkalaatikkoajoista asti. Ja vielä sellainenkin onni, että sukuni on laaja ja läheinen ja tiivis ja mukava. Siispä ympärilläni on kovastipaljon ihania ihmisiä - ympärillä tarkoittaa tässä tosin aika laajaa kaarta, koska asuinpaikkakunnallani en tunne hyvin ketään paitsi puolisoni - ja tämä tuo minulle monella tavalla hyvää mieltä. Ihmiset kiinnostavat minua. He tuovat minulle iloa, turvaa, hämmennystä ja oivalluksia.

Matkustaminen. Olen reissannut paljon ja asunut tähän mennessä kolmessa eri maassa, enkä ole vielä kyllästynyt tutustumaan niihin eri tapoihin, joilla arkea voi elellä. Varsinkaan en ole kyllästynyt tutustumaan niihin eri ihmisiin, joita reissuilla sattumalta kohtaa. Matkatessani olen ystävystynyt ihmisten kanssa, jotka ovat kaikilta asutuilta mantereilta (Etelämannerta ei lasketa!) ja tätä pidän suurempana onnena kuin niitä maisemia, joita olen saanut ihailla. Tykkään matkustaa vähän hitaasti ja hankalasti, juuri siksi, että siten tutustuu helpoiten kanssamatkaajiin. Viime vuonna reissaus jäi ehkä vähän tavanomaista vähemmälle, mutta kävin kuitenkin kymmenessä lähimaassa ja onnistuin tutustumaan vallan mukaviin uusiin ihmisiin Zagrebissa. (Osa heistä oli kotoisin eksoottisesta Jyväskylästä, missä en ole tainnut ikinä käydä.)

Kasvien kasvattaminen on metkaa. Minulla on jo monta kertaa ollut pieni chiliprojekti. Pieni, koska asunnoissani ei ole ollut edes parveketta saati pihaa. Viime vuonna projekti tuotti thai rawit -chiliä omiksi tarpeiksi, tähän asti noin 220 palkoa. Uusi kasvatuskausi alkaa ihan kohta, kunhan olen saanut häädettyä vanhoista puskista kirvat pois. Haaveissani minulla on oma pieni piha tai iso eteläparveke, tai siirtolapuutarhapläntti jossain lähistöllä. Valtavan puutarhan saati omakotitalon vaivaa en kuitenkaan kovin kaipaa, mutta näppärä pieni rivaripiha olisi ideaali. Kasvattaisin siellä chilien lisäksi tomaattia ja yrttejä ja papuja. Herneitäkin.

Kirjoja luen kovin paljon vähemmän kuin ennen. Ennen Hollannin opiskeluaikoja kirjakulutus oli vielä monta kirjaa viikossa, yli sata vuodessa. Sitten kaikki ajatteluenergiani ja aikani yhtäkkiä meni vieraalla kielellä opiskeluun enkä ehtinyt tahi jaksanut enää lukea muuta. Nyt lukeminen palailee hiljalleen arkipäivään. Viime vuonna luin viisikymmentä kirjaa, tänä vuonna tavoite on samanmoinen. Olen huomannut, että keskittymiskykyni on huono - juoksen tarkastamassa sähköpostia tai leikkimässä internetissä muutaman sivun välein sen sijaan, että uppoutuisin lukemaani. Paitsi junassa, missä luen hyvinkin keskittyneesti. Pitäisi ehkä matkustaa enemmän junalla.

Valokuvataide on oma alani ja päätyöni. Kuvien tekemisen lisäksi nautin tietysti niiden katsomisesta. Varsinkin valokuvakirjaformaatissa. Uusin kirja fotokirjahyllyssäni on Bernd ja Hilla Becherin klassikko Gasbehälter, kuvia kuvien jälkeen kaasukelloista ja -säiliöistä. Tällä hetkellä typologinen lähestymistapa on mielestäni eri vänkä, vaikken itse siihen ehkä taipuisikaan. Ehkä se on Saksan vaikutusta minussa.

Liikunta on muodostunut minulle yllättävän tärkeäksi viime vuosina. Lapsena ja nuorena en jonkinlaisen koululiikuntatrauman takia sietänyt liikuntaa ja olinkin laiha ja huonokuntoinen. Yli kolmekymppisenä olen löytänyt jonkinlaisen liikunnan ilon, joskin nyt ilo on tauolla, koska akillesjänteeni on liiallisesta iloittelusta yhä kimpaantunut. Pidän vaeltelusta, juoksemisesta, boulderoinnista, pyöräilystä, kahvakuulasta ja painonnostosta, ja uinnistakin pitäisin jos sitä tarpeeksi osaisin. Liikunnan lisäksi pidän penkkiurheilusta. Iloa tuottaa erinomainen maaliin päättynyt ylivoimakuvio tai upea seiväshyppyfinaali.

Tietokoneiden ja elektroniikan parissa näpertäminen tuottaa paljonkin iloa. En ole viime vuosina enää jaksanut työkoneitteni kanssa kovasti säätää, mutta muita rakenteluprojekteja on välillä käynnissä. Arduinon kanssa leikkiminen on erittäin hauskaa. Raspberry Pi on myös tutustumislistalla.

Olen suunnattoman kiinnostunut astronomiasta, fysiikasta ja kaikesta avaruuteen liittyvästä. Toki luonnontieteistä yleensäkin. Seuraan tiedeuutisia ja pääsen keskustelemaan niistä päivittäin kotona, koska puoliso sattuu olemaan teoreettinen fyysikko. Olen hihkunut kovasti uutisille eksoplaneetoista, Higgsin bosonista (vaikka jännempää olisi ehkä ollut, jos sitä ei olisi löytynyt) ja Mars-löydöistä. Tällä hetkellä suurinta riemua tuottaa loppuvuodeksi lupailtu komeettaspektaakkeli. Parhaimmillaan marras-joulukuussa meille saattaa näkyä komeetta, jonka magnitudi on -16 - kirkkaampi kuin täysikuu. Ikuisesti mieleeni jäänyt Hale-Bopp, jota ihailin keittiöni ikkunasta 90-luvun lopulla, jää tälle toiseksi. Avaruuskiinnostukseeni liittyy tietysti myös scifi ja koko se skene.

Pelit ja pelaaminen jaksavat kiinnostaa. Pelaan lautapelejä ja tietokonepelejä, jälkimmäisiä nykyään tosin kovin harvoin. Pelaamiseen ja leikkimiseen liittyy myös geokätköily, joka on jonkinlaista suunnistamista johon on liitetty kilpailua, gps-vempaimia ja matkustushaasteita. Luonnossa liikkumisesta ja matkustamisesta kiinnostuneelle nörtille aivan erinomainen ajanviete.

Hyvää mieltä tuottaa myös hyvä ruoka. Nautin ruoanlaitosta. Kun laitan ruokaa, ajattelen päivän tapahtumat mielessäni läpi ja rentoudun. Minusta on ihanaa, jos muutkin pitävät laittamastani ruoasta. En käytä eineksiä, laitan ruoan raaka-aineista ja pitkän kaavan mukaan. Jos tiedän, etten jonakin päivänä ehdi, laitan sille päivälle ruoan valmiiksi. Hyvän ruoan syöminenkin tuottaa iloa, enkä halua sitä iloa kiireisiltäkään päiviltä kieltää.


Tässäpä nyt kymmenen. Epäilemättä listaan olisi voinut lisätä vielä vaikka mitä! Haastetta en jaa eteenpäin nimetyille blogaajille, mutta tästä saa napata ken vain tahtoo.

2013

Parempaa uutta vuotta.