1986

Ensimmäinen vuosi, josta minulla on muita kuin omaan elämääni liittyviä vahvoja muistoja, on 1986. Challenger, Tshernobyl, Olof Palme, Urho Kekkonen. 1986 tuntuu jälkikäteen jonkinlaiselta lapsuuden lopulta, vaikka ihan varmasti en tuolloin alle kymmenvuotiaana sitä niin ajatellut.

Pripjat ja kylät sen lähellä ovat pysähtyneet vuoteen 1986. Kaiutinautot ajoivat pihoille ja pyysivät asukkaita siirtymään rauhallisesti busseihin. Vain vähän tavaraa mukaan, lemmikkieläimet on jätettävä, kolmen päivän päästä tulemme jo takaisin. Muutamassa tunnissa kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunki oli ihmisistä tyhjä. On yhä.

Talot pysyvät vielä hetken. Koulu numero 1 romahti viime viikolla, muut rakennukset epäilemättä seuraavat omaan tahtiinsa. Samaan aikaan ne oli rakennettu. Pripjatin kaupunki oli vasta nuori.

Kierrämme sairaalan, lastentarhan, koulun, uimahallin, kulttuurikeskuksen, supermarketin. Vesi tippuu päähäni katoista ja rikkinäinen lasi narskuu kengän alla. Muuten on hiljaisuus, jonka rikkoo vähän väliä säteilymittarin nakutus.

Huvipuistossa säteily on jostain syystä voimakkaampaa. Päässäni alkaa soida Paistaa aurinko aina, ja minun pitää vähän nieleskellä. Muistutan itselleni, että eivät nämä lapset tänne kuolleet.

Käymme vielä reaktorin suojakuorta katsomassa ja poistumme alueelta säteilykontrollien kautta. Minulle ilmoitetaan, että annokseni on 0,007 millisievertiä. Seuraavina öinä näen unia tyhjistä kaupungeista.

Nämä ja mahdollisesti myöhemmin blogissa näyttämäni kuvat ovat vain henkilökohtaiseen käyttöön - älkää jakako kysymättä, kiitos. 

Oi Ukraiiiiina

Kyllä täällä vielä hengissä ollaan, vaikka e-kirjajuttukin jäi vähän puolitiehen ja päivityksiä ei ole kuulunut. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olin helmikuussa Suomessa, maaliskuussa pikaisesti Itävallassa, viime viikolla Ukrainassa ja ensi viikonloppuna Hollannissa, mutta matkoistakaan ei tunnu irtoavan juttua. Yritetään nyt sitten vähän päivittää, kun huolestuneet tahot jo lähestyvät tiedusteluilla.

Ukrainassa ei tuoksunut akaasia enkä tavannut tietääkseni yhtään Nataliaa, mutta paljon muita ihmisiä tapasin. Vanhoja ystäviä ja uusia. Olin siellä Euroconissa scifiasioissa, vaikka nyt kun muistelen, en tainnut puhua scifistä kertaakaan koko reissun aikana. Con oli tietysti kovin slaavikielinen, ja englanninkielisen ohjelman aikana onnistuin melkein aina olemaan jossain muualla, joten ohjelman seuraaminen jäi vähiin. Pitäisi opetella venäjää, mutta kun tässä olisi näitä muitakin kieliä hallittavana ensin. 

Paras anti oli siis ihmisten tapaaminen ja Kiovaan tutustuminen. Kiova oli valtavan, valtavan suuri. Talotkin siellä tehdään ihan eri mittakaavassa. Oli kuin kaikki olisi skaalattu jotenkin ylöspäin. Kaoottinen paikka, jossa hyvin toimiva ja järjestelmällinen julkinen liikenne, erinomaista ruokaa, kaikenlaisia ihmisiä (ja kulkukoiria) ja suurkaupungin tuntua. Hotellimme baarissa päivystivät nuoret naiset... ammattiasuissaan, sanoisinko, ja hihaan oli tarttua jos jonkinlaista taksikuskia. Ensimmäisenä hotelliaamuna näimme myös jonkun ampuvan sarjaa konetuliaseella hotellin edessä. Miliisi korjasi pois, enkä usko, että kehenkään osui. Mitään muuta varsinaisesti pelottavaa ei sitten sattunutkaan. 

Kävimme turisteina museossa sekä katsomassa Äiti Kotimaata, valtavaa neuvostoaikaista metallipatsasta, joka katsoo vakaasti Dneprin yli. Parasta oli kuitenkin kaupunkiin tutustuminen muuten; metrolla ja funikulaarilla ajelu, johdinautot, alikulkujen "torit", ihmisvilinä, monikaistainen päätie joka oli suljettu liikenteeltä ja avattu pyöräilevälle ja rullaluistelevalle nuorisolle. Elävä kaupunki.

Kiovan profiilia Suuren isänmaallisen sodan museon edestä kuvattuna.

Meille oli järjestetty myös tilaisuus vierailla Tshernobylissä ja Pripjatissa, missä vietimme maanantaipäivän. Säteilymittarit mukanamme tutkimme hylättyjä kyliä ja kaupunkia, sekä kävimme pällistelemässä 300 metrin päästä reaktori nelosen sarkofagia. En ole vielä edes ehtinyt tutkailla kuviani (joista kaikkia en saa käyttää), saati sitten tuntemuksiani tuon retken osalta. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa siitä illalla. Sitä ennen menemme vaihtamaan kesärenkaat - se kauan odotettu kevät on vihdoin saapunut Regensburgiin.