1986

Ensimmäinen vuosi, josta minulla on muita kuin omaan elämääni liittyviä vahvoja muistoja, on 1986. Challenger, Tshernobyl, Olof Palme, Urho Kekkonen. 1986 tuntuu jälkikäteen jonkinlaiselta lapsuuden lopulta, vaikka ihan varmasti en tuolloin alle kymmenvuotiaana sitä niin ajatellut.

Pripjat ja kylät sen lähellä ovat pysähtyneet vuoteen 1986. Kaiutinautot ajoivat pihoille ja pyysivät asukkaita siirtymään rauhallisesti busseihin. Vain vähän tavaraa mukaan, lemmikkieläimet on jätettävä, kolmen päivän päästä tulemme jo takaisin. Muutamassa tunnissa kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunki oli ihmisistä tyhjä. On yhä.

Talot pysyvät vielä hetken. Koulu numero 1 romahti viime viikolla, muut rakennukset epäilemättä seuraavat omaan tahtiinsa. Samaan aikaan ne oli rakennettu. Pripjatin kaupunki oli vasta nuori.

Kierrämme sairaalan, lastentarhan, koulun, uimahallin, kulttuurikeskuksen, supermarketin. Vesi tippuu päähäni katoista ja rikkinäinen lasi narskuu kengän alla. Muuten on hiljaisuus, jonka rikkoo vähän väliä säteilymittarin nakutus.

Huvipuistossa säteily on jostain syystä voimakkaampaa. Päässäni alkaa soida Paistaa aurinko aina, ja minun pitää vähän nieleskellä. Muistutan itselleni, että eivät nämä lapset tänne kuolleet.

Käymme vielä reaktorin suojakuorta katsomassa ja poistumme alueelta säteilykontrollien kautta. Minulle ilmoitetaan, että annokseni on 0,007 millisievertiä. Seuraavina öinä näen unia tyhjistä kaupungeista.

Nämä ja mahdollisesti myöhemmin blogissa näyttämäni kuvat ovat vain henkilökohtaiseen käyttöön - älkää jakako kysymättä, kiitos.