prosessia, suunnitelmaa

Viimeisen 10 päivän aikana olemme hakeneet Japanin oikeusministeriöltä lupaa anoa viisumia (ns. Certificate of Eligibility -prosessi), ostaneet muuttomatkaliput, irtisanoneet vuokrasopimuksemme Regensburgissa ja tyhjentäneet kellarin. Kirjoistakin on jo pakattu 75% vaikka ne kuljetetaan säilöön vasta heinäkuussa. Hyvässä vauhdissa tässä ollaan. Halusin aloittaa muuttoprosessin ajoissa, koska Delftin ajolähtö silloin alle kaksi vuotta sitten oli niin rankka.

Kierrätyskeskuskuormallisia on viety kolme, mutta onneksi roinaa on mennyt kaupaksikin. Geneerinen Ikea-kama selvästi myy täällä hyvin, onhan kyseessä opiskelijakaupunki. Elektroniikka menee yllättäen kehnommin kaupaksi, mutta onneksi sitä meillä ei ole kovin paljon.

Eilen pidin vapaapäivän sekä palkkatyöstä että muuttoprosessista ja hoidin vain vähän scifiyhdistysasioita. Heti tuli huono omatunto, kun asiat eivät edenneet. Kahden viikon päästä lähdemme Suomeen lomailemaan ihan sillä mielellä, että kyseessä on oikea loma - siihen mennessä pitäisi saada sellainen olo, että palatessakaan ei ole kiirettä eikä hädän päivää.

Vapaahetkinä olen etsinyt Street Viewin avulla lähintä isoa ruokakauppaa uudelta alueeltamme, opiskellut japania, katsonut netin kautta Japanin tv:tä (eilen iso nainen blondissa peruukissa läiskäytteli valtavilla tekorinnoilla jonkun kilpailun osallistujia takaraivoihin) ja suunnitellut viikonloppuretkiä syksylle.

12 minuutin junamatkan päässä tulevasta kodistamme on kaupunki nimeltä Kawagoe. Siellä on näemmä kaunis pieni vanhakaupunki ja paikkaa sanotaankin Pikku Edoksi (小江戸). Lokakuun lopulla siellä pidetään kuuluisa matsuri.

Puolentoista - parin tunnin junamatkan päässä taas on Chiban niemimaa, missä Tokio-Naritan lentokenttäkin sijaitsee. Lentokentän lisäksi Chibassa on näemmä 66 kilometrin pituinen hiekkaranta, Kujukuri-hama (九十九里浜). Siinäpä sitä on tilaa katsella Tyyntä merta ja keräillä näkinkenkiä. 

Entäpä sitten vaelluspolut? No, tunnin matkan päässä on ainakin Takao-vuori, jolla polkua riittää. Lisäksi nähtävissä on temppeleitä, apinoita, luontopolkua ja tenguja. Vähemmän ruuhkaisia paikkoja löytyy vähän pidemmältä Kanto-vuoristosta tai sitten Saitaman suunnalta, ja onhan se Fujikin vielä kiipeämättä (se ei tosin taida tänä vuonna enää onnistua, ja kuulemma sinne pitää suunnilleen jonottaa, koska polut ovat sesonkiaikaan niin täynnä). 

Urbaania elämää voi oman kaupunginosan lisäksi tutkailla ensin vaikkapa Shimokitazawassa. 

Ensimmäisille alkusyksyn vapaille hetkille on siis jo lähiseudulta kovasti ohjelmaa. (Lisää saa suositella, jos alueen tuntee.) 

Expat ahdistuu, osa N

Ajattelin tuossa alkuvuodesta, että mikäs tässä Aasiaan muuttaessa. Tavarat pois, ei materiaan pidä kiintyäkään. On sitä ennenkin uuteen maahan muutettu. Kyllä sitä kieltä oppii. Ainakin on toimeentulo.

Ja tottahan se onkin. Verrattuna viimeisen kahden vuoden stressiin, jolloin toinen meistä on ollut parhaimmillaan puolen vuoden pätkissä kontraktorina vaihtuvin työtunnein (välillä vähemmän kuin 10 tuntia viikossa), toinen noin kuukauden erissä pätkätutkijana tai työttömänä tai sairaslomalla, on viiden vuoden pesti ihan juhlaa. 

Mutta pakko myöntää, että en minä ihan näin ajatellut varhaiskeski-ikääni viettää. Maasta toiseen ja kolmanteen, ei pysyvyyttä, ei ihan omaa kotia, vaihtuvat ihmiset ympärillä, eikä minkäänlaista asettumisen tunnetta.

Vietimme pitkän viikonlopun lajittelemalla esineitä kierrätykseen, roskiin ja säästöön. Viimeiseen kategoriaan täytyy jättää vain tärkeimmät. Silti tuntuu siltä, että jotain omaa on otettava mukaan. Muuten ei tunnu kodilta. Paljosta on kuitenkin pakko luopua, ja vaikka koetankin olla esineisiin kiintymättä, on tiettyjä tavaroita, joihin liittyy tiettyjä muistoja. Niitä karsiessa tuntuu kuin karsisi omaa historiaansa.

Huomasin, kuinka valokuviin ja muistoesineisiin liittyy vuoteen 2005 asti niin paljon omia ihmisiä. Sukua ja ystäviä ja kavereita. Siitä eteenpäin omat ihmiset esiintyvät harvakseltaan. Jouluna, juhannuksena, parilla lomalla. Näin konkreettisesti, kuinka pieneksi oma hyvin läheisten ihmispiiri on käynyt samalla kun elämäni maantieteellinen mittakaava on laajentunut. Kavereita ja tuttuja on tullut paljon, mutta ne tärkeimmät ovat yhä siellä Suomessa.

Stressihän tämän tekee. Kohta porhalletaan taas eteenpäin ja otetaan tästä kaikesta uudesta kaikki irti. Me olemme sopeutuvaisia, me olemme optimisteja, ja sitä paitsi muutamme paikkaan, josta todella pidämme. Mutta hetken meidän piti molempien eilen nieleskellä ja miettiä, että olisi kai tämän elämän voinut toisinkin elää.

Epäilemättä silloin miettisimme, että entä jos olisi sittenkin lähtenyt.

terug

Käväisimme Alankomaissa. Tapasimme ystäviä, poimimme matkaamme yhden sinne jääneen kirjalaatikon (kiitos, Hanna ja Laura!), näimme meren ja dyynit, söimme kapsalonit, kävimme opiskelijabileissä, vierailimme entisen opettajani ja nykyisen ystävämme studiossa, kuljimme pitkin ja poikin vanhaa kotikaupunkiamme Delftiä. Ai, ja olihan siellä sitten kruunajaisetkin, joita juhlimme Amsterdamin hauskimmalla pienellä kadulla kaveriporukassa. Minkä huomioi myös paikallinen yleisradio.

Nythän on myönnettävä, että minulla on ollut aivan valtaisa koti-ikävä Delftiin. Asuin siellä elämästäni kuusi vuotta, ja vaikka ne olivatkin hyvin rankkoja vuosia, olivat ne myös hyviä vuosia. Oude Delftin asunto oli pitkäaikaisin aikuisiän asuinpaikkani. Kaupungilla kulkiessa tuntui yhä kuin olisin kotona. Vaikutelmaa lisäsi, että tutut naamat nyökkäsivät yhä, etnokaupan setä vilkutti ohikulkiessani ja vanha naapurikin löytyi kulmakaupasta. (Hän oli erittäin hämmästynyt törmätessään meihin siellä.)

Oli myös oikein ihanaa ymmärtää ympärillä puhuttua kieltä kunnolla ja osata kommunikoida normaalielämän tilanteissa. Muutama vuosi sitten sain kokea tämän elämyksen matkustettuani Hollannista Suomeen; nyt näemmä sama toimii kun käyn Baijerista Hollannissa. Ystävät ihmettelivät, että ymmärrän vielä kieltä. Kerroin, että luen uutiset joka päivä hollanniksi pitääkseni kielitaidon yllä. He hämmästelivät. "Miksi ihmeessä?"

Kuningattarenpäivän aattona Haagissa muistin kuitenkin myös ne asiat, joita en erityisesti kaipaa: tungos, kyynärpäätaktikointi, huutaminen ja mekastaminen ja minäminäminämeininki. Eikä se arki, jota Hollannissa elin, erityisesti houkuta, vaikka aika kultaakin muistot. Muistelimme ystävien kanssa Akatemian pääsykokeita ja sitä, miten joitakin meistä siellä varoitettiin satatuntisista työviikoista. Mietimme myös että nyt, pari vuotta valmistumisen jälkeen, olemme ehkä juuri ja juuri toipuneet siitä neljän vuoden stressistä. (Tai jotkut meistä ovat, toisilla meistä on ollut kovastipaljon muuta stressiä valmistumisen jälkeen.)

En usko, että muutamaan vuoteen ehdin Hollantiin. Oli hyvä käydä nyt.