21.5.13

Expat ahdistuu, osa N

Ajattelin tuossa alkuvuodesta, että mikäs tässä Aasiaan muuttaessa. Tavarat pois, ei materiaan pidä kiintyäkään. On sitä ennenkin uuteen maahan muutettu. Kyllä sitä kieltä oppii. Ainakin on toimeentulo.

Ja tottahan se onkin. Verrattuna viimeisen kahden vuoden stressiin, jolloin toinen meistä on ollut parhaimmillaan puolen vuoden pätkissä kontraktorina vaihtuvin työtunnein (välillä vähemmän kuin 10 tuntia viikossa), toinen noin kuukauden erissä pätkätutkijana tai työttömänä tai sairaslomalla, on viiden vuoden pesti ihan juhlaa. 

Mutta pakko myöntää, että en minä ihan näin ajatellut varhaiskeski-ikääni viettää. Maasta toiseen ja kolmanteen, ei pysyvyyttä, ei ihan omaa kotia, vaihtuvat ihmiset ympärillä, eikä minkäänlaista asettumisen tunnetta.

Vietimme pitkän viikonlopun lajittelemalla esineitä kierrätykseen, roskiin ja säästöön. Viimeiseen kategoriaan täytyy jättää vain tärkeimmät. Silti tuntuu siltä, että jotain omaa on otettava mukaan. Muuten ei tunnu kodilta. Paljosta on kuitenkin pakko luopua, ja vaikka koetankin olla esineisiin kiintymättä, on tiettyjä tavaroita, joihin liittyy tiettyjä muistoja. Niitä karsiessa tuntuu kuin karsisi omaa historiaansa.

Huomasin, kuinka valokuviin ja muistoesineisiin liittyy vuoteen 2005 asti niin paljon omia ihmisiä. Sukua ja ystäviä ja kavereita. Siitä eteenpäin omat ihmiset esiintyvät harvakseltaan. Jouluna, juhannuksena, parilla lomalla. Näin konkreettisesti, kuinka pieneksi oma hyvin läheisten ihmispiiri on käynyt samalla kun elämäni maantieteellinen mittakaava on laajentunut. Kavereita ja tuttuja on tullut paljon, mutta ne tärkeimmät ovat yhä siellä Suomessa.

Stressihän tämän tekee. Kohta porhalletaan taas eteenpäin ja otetaan tästä kaikesta uudesta kaikki irti. Me olemme sopeutuvaisia, me olemme optimisteja, ja sitä paitsi muutamme paikkaan, josta todella pidämme. Mutta hetken meidän piti molempien eilen nieleskellä ja miettiä, että olisi kai tämän elämän voinut toisinkin elää.

Epäilemättä silloin miettisimme, että entä jos olisi sittenkin lähtenyt.

5 kommenttia:

  1. Aina voisi tehdä toisin ja aina kaduttaa - ainakin hetkittäin. Jos olisitte vaikkapa hankkineet lammastilan Helsingin ja Turun väliltä, nauttisitte elämästänne karitsointiaikaan ja lopun aikaa manaisitte työmäärää, villan hajua ja sitä, ettei kukaan suostu beibisittaamaan kahtasataa lambia ettekä pääse ikinä edes Tukholmaan. Silloin unelmoisitte siitä, että voitte tilaisuuden tullen lähteä vaikka Japaniaan.

    VastaaPoista
  2. Hyvin sanottu, eläydyn, vaikka (tai koska) olen jumittunut -- nuoruuden reissuhaluista huolimatta -- kot-Suomeen. On varmaan kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka ovat tyytyväisiä, tekivät sitten millaisen ratkaisun hyvänsä, ja niitä joita aina vähän kaihertaa. Jostain kumman syystä olen sittenkin mieluummin jälkimmäisiä. Onpa ainakin ollut vaihtoehtoja, vaikka teoreettisiakin, ja haaveita, haaveita :-)

    VastaaPoista
  3. Muuttostressiä ja pohdintaa.
    Voi se olla ikäkin joka tuota tekee ;-)
    Pois epäröinti, kamat kasaan!
    Tuo ekonomian puoli on ollut jo aikaa sitten ratkaistu:
    Alat kirjailijaksi.
    Tarinoita on varmasti repunpohjalle kertynyt ja ilmaisun lahjan olet syntymälahjana saanut.
    Lukijoitakin on jo valmiiksi...

    VastaaPoista
  4. Ohari, kaiherrus on täälläpäin onneksi yleensä hyvin lyhytaikaista, ja 98% ajasta olen positiivinen optimistijolla.

    Jarkko, kunhan saisi edes kolumninkulman. Arkea Japanissa tms.

    VastaaPoista